Vielä kerran: toinen rintama.

Liittoutuneiden radio on levittänyt kautta maanpiirin uutisia New-Yorkissa ja muuallakin pidetyistä mielenosoituskokouksista ja -kulkueista, joissa on väliin ollut 50 000 osanottajaa vaatimassa toisen rintaman muodostamista. Ja kun on kysymys amerikkalaisesta mielenosoituskulkueesta, tiedämme oitis, vaikka uutiset eivät meille ole kertoneetkaan yksityiskohtia, että mukana on ollut soittokuntia, etunenässä puolialaston tyttö tekemässä temppuja pitkällä sauvalla marssin tahdissa, laulukuoroja, lentolehtisiä ja serpentiinejä, valtavia iskulausevaatteita, huutoa ja meteliä. Niinkuin hyvissä ja iloisissa kansanjuhlissa vain osaa olla.

Vaikka olisi kuinka huumorintajuton, ei tällaisille uutisille voi olla ainakaan hymähtämättä. Tuntuu todellakin aivan tarunomaiselta, että aikuiset miehet kokoontuvat kaduille metelöimään siinä mielessä, että olettavat tämän äänenpidon edistävän jonkin heidän mielestään tärkeän sotatoimen aikaansaamista. Jos asia ajatellaan loppuun, voisi samoilla edellytyksillä kuin toista rintamaa ryhtyä mielenosoituksien voimalla vaatimaan Auchinleckille voittoa Egyptissä taikka ryssille Donilla. Käsitys kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvan kokoontumisvapauden tarjoamista mahtikeinoista on todella merkillinen, jos luullaan kansankokouksilla voitavan vaikuttaa sellaiseen lopputulokseen, jossa ratkaisu on sotilailla ja sota-aseilla, miesten urheudella ja kestävyydellä, johtajien taidolla ja päättävyydellä, aseiden laadulla ja riittävyydellä.

Mutta nuo mielenosoitukset toisen rintaman puolesta ovat todistuskappale siitä, että kansan mieliala alkaa anglosaksisissa maissa kantaa arveluttavia epätoivon merkkejä. Tähän mennessä, se on empimättä tunnustettava, on Englannin kansan moraali ollut kunnioitettavan luja. Lähes kolmen vuoden ajan on tuolle sumuiselle saarelle lähetetty Jobin posti toisensa jälkeen, katkeamattomana virtana, toinen toistansa suurempi. Kansa on tuntenut iskut, mutta kestänyt ne. Nyt vaikuttaa siltä kuin Englannissakin olisi pääsemässä vallalle poikkeuksellisen hermostunut mieliala, mistä saa selityksensä kadulta käsin esitetyt vaatimukset toisen rintaman luomisesta. Sitä, että Amerikassa on jo puolen vuoden sodan jälkeen hermot pinnalla, ei sovi ihmetellä, sillä Jenkkien elämäntyyli on niin rauhaton ja kiihdytetty, että pitkäaikaiset vastoinkäymiset saattavat helposti aiheuttaa odottamattoman lyhytsulun.

Jos koetamme täysin objektiivisesti arvioida englantilaisten tämän hetken mielialoja, olisi ehkä väärin sanoa, että he ovat menettämäisillään uskonsa voittoon. Sellaisiakin mielipiteitä on Englannin julkisessa sanassa tovin esiintynyt. Mutta tuo yleiseksi laajentunut epätoivo kohdistunee pääosaltaan sittenkin siihen, että nopea voitto luisuu pois käsistä. Tämän selitykseksi on muistettava seuraavaa. Kun Englanti julisti sodan Saksalle, oli yleinen käsitys, että Saksan tappio ei ole vain päivänselvä, vaan myöskin varsin läheisen tulevaisuuden asia, siitä pitäisivät Puolan ja Ranskan armeijat huolen. Puolan kukistuminen jäähdytti näitä toiveita. Mutta Ranskan luhistuminen ja rempsein puhein aloitetun Norjan retken maineeton loppu vasta muuttivat käsityskannan toiseksi. Nyt nähtiin, että edessä on parhaassakin tapauksessa pitkä sota, mikäli edes selvitään äkillisestä tappiosta. Mutta talven 1941-42 aikana tapahtui taas muutos englantilaisten käsityksissä. Tosin menetettiin Hongkong ja Singapore, Borneo ja Jaava, vieläpä Birmakin, mutta jalot liittolaiset pyhällä Venäjänmaalla kaivoivat samalla aikaa hautaa Saksan armeijalle. Se perustelematon optimismi, jolla koko viime talven ajan levitettiin tietoja ryssien suurista voitoista ja vielä suuremmista voitontoiveista, sai aikaan sen, että Englannin kansa alkoi jo nähdä voiton päivän häämöttävän. Mutta tämä täysin järjetön propaganda on nyt kostanut itsensä. Lopputalvesta oli jo selvä, että ryssän talvisota oli epäonnistunut. Mutta senkin jälkeen seliteltiin, että Saksa ei kykene kesähyökkäykseen. Nyt, kun Don alkaa olla Saksan armeijan takana, uskotaan Englannissakin, että Saksa kykenee kesähyökkäykseen. Ja Venäjän armeijan raskaat tappiot sekä ryssien peittelemätön hätä ovat pyyhkineet itsevarmimmankin englantilaisen mielestä pois ajatuksen nopeasta voitosta. Mutta vaikka voitaisiinkin sanoa, että se epätoivo, jota ei kyetä salaamaan, ei varsinaisesti ulotu sodan loppupäätökseen, alkavat tosiasiat, kun Venäjän armeijan tuho on käynyt ilmeiseksi, olla sellaiset, että voitto yleensäkin jo joutuu hyvin kyseenalaiseksi. Sillä liittoutuneiden voitto on heidän viime talven propagandassaan sidottu yhteen Venäjän valtavien voimavarojen ja Venäjän varman menestyksen kanssa. Sen takia Venäjän armeijan pelastaminen tuholta on asia numero yksi, seikka, josta ei riipu vain nopea voitto, vaan voitto yleensä. Näin alkaa ajatella virallisen propagandansa ryssän ihailuun tainnuttama englantilainen.

Sitä mukaa kuin Saksan armeija valtavissa taisteluissa murentaa bolshevikkien vastustuskykyä, lopettaa unelman puna-armeijan hyökkäyksestä Eurooppaan ja saattaa päivä päivältä yhä enemmän kysymyksenalaiseksi sen kyvyn edes rajoitettuun puolustussotaankaan, sitä mukaa alkaa todella vakava epäluottamus ennen niin kiistattomana pidettyyn voittoon levitä englantilaisten parissa. Venäjä on pelastettava, sen armeijan tuhoutuminen on estettävä. Ja kun suoranaista apua ei voida bolshevikeille toimittaa, on se annettava heille välillisesti. Toinen rintama on muodostettava. Maihinnousu on suoritettava.

Me olemme aivan äskettäin pohtineet toisen rintaman tarpeellisuutta ja mahdollisuutta. Se tapahtui ennen Saksan kesähyökkäyksen alkamista. Jo silloin oli varsinaisen kansan taholta esitetty niin hyvin Englannissa kuin Amerikassakin tiukkoja vaatimuksia toisen rintaman aikaansaamiseksi. Saksan kesähyökkäyksen ilmiömäisen menestymisen johdosta ovat vaatimukset toisen rintaman luomisesta tietenkin kohonneet huippuunsa.

Toinen rintama paljastaa paremmin kuin mikään muu asia sen väitteen onttouden, että aika tekee työtään liittoutuneiden hyväksi. Toisen rintaman suunnitteleminen jo sellaisenaankin merkitsee sitä, että liittoutuneet haluavat kiirehtiä ratkaisun syntymistä. Mikäli he luovat toisen rintaman, he luopuvat ajan hyväksikäyttämisestä. Kun he tähän asti ovat toimineet siten kuin aika toisi mukanaan sodan ratkaisun, jos he itse voivat viivyttää ratkaisua, he nyt toimivat ikäänkuin ehättääkseen riistää ajalta ratkaisun, jonka se toisi vasta vuosien takaa. Venäjän taistelukyvyn loppumisen todennäköisyys on muuttanut merkillisellä tavalla liittoutuneiden strateegisen peruslinjan: kokonaisratkaisu on saatava aikaan viipymättä, sensijaan että tähän saakka on työskennelty sitä silmälläpitäen, että se saataisiin lykätyksi epämääräiseen tulevaisuuteen.

Mutta tässä samaten kuin yleensäkin suurten strateegisten peruslinjojen muuttamisessa joudutaan vaikeuksiin, jotka eivät ole ainoastaan sotilaallista, vaan myöskin taloudellista laatua. Monet pitkällä tähtäimellä valmistetut suunnitelmat, joiden toteuttaminen jo on aloitettu, on lopetettava, uudet saatava käden käänteessä aikaan jne. On ymmärrettävää, että puolinaisuus tulee olemaan vallalla, niin että ei pystytä luomaan täydellistä ja kunnollista uutta toimintaohjelmaa varten, koska ei kyetä ehdottoman päättäväisesti yhtäkkiä luopumaan vanhoista, hyvin alullesaaduista suunnitelmista.

Kun tältä kannalta tarkastelee toisen rintaman luomista koskevaa probleemaa, joutuu epäilemään, onko liittoutuneille ollut lainkaan edullista vakavasti ottaa esille kysymystä toisesta rintamasta. Eikö heille olisi ollut parempi, että he olisivat antaneet ryssän selviytyä kuten osaa, tietenkin lähettäen sille sen verran apua, että ryssä pysyy leikissä mahdollisimman kauan mukana. Ja koko aika olisi tyynesti valmistauduttu siihen ratkaisuun, joka tulisi pitkien vuosien perästä. Tämä kylmäverinen strategia olisi ollut Englannille luonteenomaista.

Mutta sen esteeksi tuli Japani. Raaka-aineet, jotka olivat Yhdysvaltojen ja Englannin valtti ja joiden puuttumattoman saannin varaan näiden valtioiden iankaikkisuusstrategia oli rakennettu, tulivat yhdellä iskulla Japanin käsiin. Kylmäverisen odottamisen sijalle tuli liittoutuneissa maissa silloin levoton kiire. Siinä on toisen rintaman luomisen perustekijä.

On selvää, että liittoutuneiden taholla on jo viime talvesta lähtien vakavasti valmisteltu maihinnousua Eurooppaan. Mutta tuollainen poikkeuksellisen vaikea operaatio vaatii perusteelliset valmistelut, jotka ottavat sitäkin enemmän aikaa, kun liittoutuneiden yleisesikuntatyö potee nykyaikaisten kokemusta saaneiden voimien puutetta. Mutta niin paljon perillä nykypäivien sodan luonteesta anglosaksilaiset yleisesikuntaupseerit sentään ovat, että he varsin hyvin tietävät hätiköidysti aloitetun maihinnousun aiheuttavan varman ja musertavan tappion. Siinä on heidän tragediansa. He huomaavat, että aika ei salli viivyttelyä, muutoin on ryssä ehtinyt poistua näyttämöltä ja Saksan joukot vapautuneet länteen, mutta he tietävät myös, että maihinnousun valmistelut eivät ole ehtineet toteuttamisen asteelle. Muuta vaihtoehtoa ei silloin ole kuin joko aloittaa puolittain improvisoitu maihinnousu tai lykätä se siksi, kunnes kaikki on valmista, lykätä silläkin uhalla, että ryssä on siihen mennessä jo kukistettu.

Se, joka osaisi vastata, kumman vaihtoehdon herrat Churchill ja Roosevelt valitsevat, tietäisi myös, mitä Euroopan länsirannikolla loppukesällä tai syksyllä tapahtuu. Venäjän armeijan auttamisen halu on Englannissa siksi suuri, että uhkapeliäkään ei kavahdeta. Kun otetaan huomioon, että maihinnousu Norjaan on tonniston, ilmavoimien toimintamahdollisuuksien ja yleisen vaikutuksensa vuoksi hyvin vähän uskottava, tullaan siihen, että Ranskan rannikko on mahdollisen maihinnousun näyttämö. Se saattaa onnistua ensi alkuun, mutta vaikkapa Saksan päävoimat olisivatkin vielä maihinnousun aikana kiinni idässä, on täysi syy olettaa, että Saksa kykenee käytettävissään olevilla voimilla työntämään maihin päässeet voimat mereen, ennen kuin ne ehtivät saada tukevan sillanpääaseman.

Dramaattisuutta ei toisen rintaman muodostamisyritykseltä ole missään tapauksessa puuttuva.

30.7.1942.