Berliinin kolmas kriisi

Saksan Liittotasavallan päätös suorittaa presidentin vaali Länsi-Berliinissä on synnyttänyt vakavan maailmanpoliittisen tilanteen, joka tämän päivän näkymien mukaan saattaa kehittyä hyvinkin pahanlaatuiseksi. Kyseessä on tarpeeton ja vaarallinen kriisi väärästä syystä ja väärässä paikassa ja väärään aikaan, kirjoittaa eräs sveitsiläinen porvarilehti.

    Liittotasavallan päätös ei perustu yksinomaan siihen näkökohtaan, että näin on menetelty aikaisemminkin. Lännessäkin katsotaan, että sen takana on laskelma pakottaa USA:n uusi presidentti Nixon tukemaan Länsi-Saksaa silläkin ehdolla, että se merkitsisi odotettavissa olevien amerikkalaisneuvostoliittolaisten keskustelujen epäonnistumista jo ennen alkuunpääsyä. Länsi-Saksalla on näet täysi syy pelätä, että sen kieltäytyminen allekirjoittamasta ydinsulkusopimusta tulisi olemaan amerikkalais-neuvostoliittolaisten neuvottelujen asialistalla, Itäisen osapuolen tekemien myönnytysten vastapainona Yhdysvallat voisi sitoutua Länsi-Saksan puolesta ja Länsi-Saksaa kuulematta siihen, että Länsi-Saksa allekirjoittaa ydinsulkusopimuksen. Berliinin valitseminen presidentinvaalien suorittamispaikaksi ei ollut mikään rutiiniratkaisu, vaan siihen sisältyi myös poliittista uhkapeliä, joka kohdistui enemmänkin omia liittolaisia vastaan.

    Neuvostoliitto, Saksan Demokraattinen tasavalta ja muut Varsovan liiton maat ovat esittäneet vastalauseensa Bonnin päätöksen johdosta sekä lisäksi vakavin sanoin varoittaneet Liittotasavaltaa ja lännen suurvaltoja niistä seurauksista, joita vaalien toimittaminen Berliinissä voisi aiheuttaa. Suunnilleen sama on ollut käytäntö aikaisemmillakin kerroilla Länsi-Berliinissä tapahtuneiden presidentinvaalien yhteydessä. Kaikesta saa kuitenkin sen vaikutelman, että tällä kertaa varoitusten takana olisi enemmän painoa kuin ennen. Tämä tuntuu olevan yleisenä käsityksenä ei vain lännen lehdistössä vaan myös hallitusten piirissä.

    Mutta mitkä voisivat olla ne toimenpiteet, jotka itäiseltä taholta aiotaan toteuttaa? Itä-Saksan toimeenpanema Liittotasavallan vaalikollegion jäsenten ja upseerien estäminen saapumasta maitse Länsi-Berliiniin ei edes vaikeuta vaalien toimittamista, ja muutenkin se on arvoltaan enemmänkin osoitus pahastatuulesta kuin varsinainen vastatoimenpide. Asiasta on paljon valettu lännessä kannuja, mutta mitään yhtenäistä käsitystä Neuvostoliiton ja Itä-Saksan mahdollisista kostotoimista ei ole olemassa. Yhtenä vaihtoehtona on mainittu laajojen sotilasmanööverien järjestäminen Länsi-Saksan rajan läheisyydessä siihen kuuluvine Berliiniin suuntautuvan lännen lentotoiminnan häiritsemisineen. Mutta tämäkin on tilapäinen mielenosoitus, ei "seuraus" sanan varsinaisessa merkityksessä.

    Laajassa John F. Kennedyä koskevassa teoksessaan Theodore C. Sorensen käsittelee Berliinin kriisiä vuosina 1958-1961, sen alkamista ja raukenemista. Kun Hrushtshev oli Wienin neuvotteluissa heinäkuussa 1961 Kennedylle ilmoittanut, että Neuvostoliitto tekee rauhansopimuksen Itä-Saksan kanssa vuoden loppuun mennessä, oli Kennedyn ensimmäisenä toimena kotimaahan palattuaan vahvistaa suuntaviivat USA:n politiikalle. Hän päätti, että lännen oikeuksista Länsi-Berliinissä pidettäisiin kiinni millä hinnalla tahansa, vaikka siihen sisältyisi ydinsodankin vaara. Tämän kantansa hän saattoi maailman tietoon heinäkuun 25. päivänä pitämässään puheessa. Hrushtshevin vastausta ei tarvinnut kauan odottaa: elokuun 13. päivänä rakennettiin Berliinin muuri, joka esti itäsaksalaisten siirtymisen Länsi-Berliiniin. Tämä siirto oli niin odottamaton, että USA:n tiedusteluelimillekin se tuli täydellisenä yllätyksenä.

    Sorensen kirjoittaa seuraavasti:

    "Kaikki myönsivät, että muuri oli laiton, epämoraalinen ja epäinhimillinen, mutta ei sodan syy. Se lopetti Länsi-Berliinin tehtävän lännen näyteikkunana ja pakotienä, mutta ei puuttunut niihin kolmeen perusoikeuteen, joita länsi oli jo kauan korostanut: meidän läsnäolomme Länsi-Berliinissä, Länsi-Berliiniin pääsymme ja länsiberliiniläisten vapauteen valita itse oma järjestelmänsä."

    Olisiko nyt Berliinin toisen kriisin aikana kiinnilyödyn Yhdysvaltojen kannanoton perusteella löydettävissä ne toimenpiteet, joihin Neuvostoliitto ja Itä-Saksa käyvät, jos Länsi-Saksan presidentinvaali toimitetaan Länsi-Berliinissä?

    Silloin on ensinnäkin lähdettävä siitä, että Neuvostoliitto ei ryhdy tekoihin, jotka Yhdysvaltojen on pakko katsoa sodan syyksi. Se ei siis kiellä USA:n joukkojen oleskelua Länsi-Berliinissä eikä estä USA:n pääsyä sinne. Liioin se ei puutu Länsi-Berliinin valtiolliseen tai taloudelliseen järjestelmään. Mutta se voi kieltää länsisaksalaisten pääsyn Länsi-Berliiniin niin maitse kuin ilmateitsekin. Siihen sillä pitäisi olla ns. lailliset oikeudet. Kun näet Stalin vuonna 1949 lopetti Länsi-Berliinin saarron, se merkitsi länsiliittoutuneiden pääsyä Länsi-Berliiniin. Sitä vastoin Liittotasavallan asukkaille ei vapaata pääsyä Itä-Saksan alueen kautta edes voitu luvata, koska Liittotasavalta perustettiin vasta seuraavana vuonna.

    Jos länsisaksalaisten pääsyn estäminen Länsi-Berliiniin tulee olemaan se vastatoimenpide, jolla Neuvostoliitto on uhannut, se ei loukkaa USA:n ja sen liittolaisten oikeuksia, mutta on vaikutuksiltaan tuhoisa nimenomaan Länsi-Berliinille. Liittoutuneet voivat pitää kaupunkia hengissä, mutta he kyllä käsittävät, että se on jo nyt taantuvalle Länsi-Berliinille lopun alkua.

    Mitä tekisi Yhdysvallat?

    Presidentti Nixonin pääneuvonantaja Henry A. Kissinger on vuonna 1960 julkaisemassaan kirjassa "Valinnan välttämättömyys" käsitellyt varsin perusteellisesti Saksan ongelmaa. Hän torjuu jyrkästi ajatuksen Saksan jaosta ja Itä-Saksan tunnustamisesta. Länsi-Berliinistä hän kirjoittaa, että siitä on tullut länsivaltojen eurooppalaisen politiikan koetinkivi. Jos Berliinin mahdollisuudet elää vapaudessa vähenevät, on se tappio länsivalloille. Jos länsiberliiniläiset jätetään oman onnensa nojaan, olisi länsivaltojen vaatimus edustaa itsemääräämisoikeutta ja inhimillistä arvokkuutta puhdasta parodiaa.

    Kissinger pitää suurimpana Länsi-Berliiniä uhkaavana vaarana länsivaltojen aseman asteettaista syövyttämistä. Sarja merkitykseltään vähäisiä toimenpiteitä, joista yksikään ei ole riittävän suuri sodan aiheeksi, tekee ennen pitkää Länsi-Berliinin aseman toivottomaksi. Sen vuoksi länsivallat eivät voi hyväksyä pienintäkään huonompaan suuntaan tapahtuvaa muutosta Länsi-Berliinin asemassa.

    Kissinger jatkaa:

    "Berliinin väestön siviililiikennettä koskeva kontrolli siirrettiin itäsaksalaiselle satelliitille 20. päivänä syyskuuta 1955 ilman länsivaltojen tehokasta vastarintaa - laiminlyönti, josta saadaan maksaa korkea hinta. Mikään ei estä itäsaksalaisia synnyttämästä uutta ja entistä vakavampaa kriisiä katkaisemalla siviililiikenne Länsi-Berliiniin."

    Jos Länsi-Saksan presidentinvaali todella johtaa siviililiikenteen keskeyttämiseen, Nixonin neuvonantaja Kissinger voi lyödä rintoihinsa: mitä minä sanoin.

    Mutta mitä hän neuvoo Nixonia tekemään?

    Vuonna 1960 esitetyn mielipiteen mukaan Kissingerin kanta tulisi olemaan, kun on kysymys nimenomaan Länsi-Berliinistä, ehdottoman jyrkkä. Jos asiat kehittyvät - kuten näyttää - pahaan suuntaan, saadaan sitten nähdä ovatko poliittisen kirjailijan ja poliittisen päätöksentekijän mielipiteet yhtäläiset.

    Euroopassa ei ole maaliskuussa leikille sijaa.