Kommunistista taktiikkaa.

Kommunisteista on sanottu ja se tiedetään, että he ovat taitavia taktikoita. Kenelle Leninin kirjoitukset ovat selvillä, hän ei ihmettele, milloin kommunistit ottavat tarpeen mukaan askelen taaksepäin, voidakseen valmistautua vaiheeseen, jolloin on mahdollista hypätä kaksi askelta eteenpäin.

Ovatko Suomen kommunistit paksupäisempää joukkoa kuin heidän aatetoverinsa muualla vai onko suomalaiseen kommunistiin lähtemättömästi tarttunut perikansallinen ominaisuutemme, että vaikka läpi harmaan kiven, sivuilleen pälyilemättä, aina eteenpäin tunkien, olipa kuinka selvää tahansa, että kiven läpi ei pääse?

Vaikea tietää.

Otetaanpa pari esimerkkiä huonosta poliittisesta taktiikasta.

Ensimmäinen on hallitusneuvottelujen ajalta. Olettakaamme, että SKP ei halunnut hallitukseen SMP:tä, se tahtoo sanoa Veikko Vennamoa. Sen estämiseksi ei nyt olisi tarvinnut montakaan liikettä tehdä, sillä Veikko Vennamo olisi tehnyt kaikki tarpeelliset temput eristääkseen itsensä hallituksesta. Hänen ohjelmalliset vaatimuksensa olisivat ensiksikin riittäneet kokoomuksen ehkä suunnitteleman yhteisen vähemmistöhallituksen supistumaan vain yhden puolueen hallitukseksi. Laajapohjaisesta enemmistöhallituksesta, joka sitten syntyi, olisi Vennamo karkottanut itsensä muun lisäksi vaatimalla valtiovarainministerin paikkaa itselleen, ja tämä yksin olisi hyvin ymmärrettävästi lopettanut nämä hallitusneuvottelut.

Mutta nyt tulivat kommunistit Vennamon avuksi. Ennen kuin tämä oli edes ehtinyt panna vakavasti paperille vaatimuksensa, kommunistit juhlallisesti julistivat, että Vennamon kanssa he eivät lähde samaan hallitukseen. Sehän nyt muutenkin tiedettiin, mutta seurauksena tästä kommunistien päätöksestä on ollut, että Vennamo puolueensa jokaisessa tilaisuudessa - ja hurmioituneet avustajat esimerkkiä noudattaen - ovat syyttäneet ei vain kommunisteja vaan "vanhoja puolueita" yleensä, että maan asioiden korjaamiseksi syntynyt uusi voima on estetty pääsemästä asemiin, joista käsin olisi pantu "rosvot linnaan". Sen sijaan, että SKP olisi vaivautunut odottamaan päivän pari, jonka aikana Vennamo olisi poliittisesti mahdottomilla vaatimuksillaan potkaisuttanut itsensä kaikkien hallitusta muodostamassa olevien puolueiden yhteisin voimin ulos hallitusrenkaista, SKP turhan takia antoi poliittisen kortin Vennamon käsiin. Tätä virttä nyt vedetään seuraaviin vaaleihin saakka, ja vaikka ne ilmeisesti käydään muiden asioiden kuin Vennamon ministerikipeyden merkeissä, niin riesan tästä ovat kommunistit itselleen valmistaneet.

Toinen asia, joka tässä samassa yhteydessä tulee mieleen, on kommunistisen oikeusministeri Erkki Tuomisen esittämät avomieliset ajatukset oikeuslaitoksestamme. Muutaman viikon ministerintuolilla istuttuaan hän esitteli laajoja näköaloja tuomioistuinlaitoksemme uudelleenjärjestämisestä. Ne tietysti pelästyttivät toisinajattelevaa enemmistöä, ja kuvaavaa oli, että esim. hänen edeltäjänsä Aarre Simonen esitti eriävän mielipiteensä. Mitä Tuominen oikeastaan sanoi ja ehdotti ei ole yksityiskohtaisesti enää tämän kirjoittajan muistissa, mutta se kuva varsin sumeilemattomasta haastattelusta on jäänyt, että suuret mullistukset ovat tulossa. Puoluetaktillisesti - sen voi empimättä sanoa - oikeusministeri veti vesiperän, sillä kovin ovat juurtuneet tietyt oikeudenhoidolliset tottumukset ja tavat Suomen kansan käsityksiin, myös työväenluokan keskuudessa.

Sitä paitsi on pidettävä mielessä, että kun porvarienemmistöisen hallituksen kommunistinen oikeusministeri porvarillisen tai porvarienemmistöisen eduskunnan aikana tekee radikaaleja ehdotuksia vaikkapa lainkäytön alalla, niin voidaan olla täysin varmoja, että niiden läpimenomahdollisuudet ovat olemattomat. Mutta ns. vaalirahvaalle on annettu se kuva, että tässä punotaan juonta koko yhteiskunnan kalliiden perusarvojen kumoamiseksi.

Mutta taktillisesti pahinta oli tietenkin ministeri Tuomisen esittämä kanta, että kommunistien tarkoituksena on eristää oikeisto hallitusvastuusta, suorastaan pysyväisesti. Tästä tehtiin yleisesti se johtopäätös, että kommunistit pyrkivät valtiosäännön vastaisesti syrjäyttämään yhden merkittävän kansanosan hallitusvallan käyttämisestä.

Jos Tuomisen lausuntoa kiihkottomasti tarkastelee, niin ei siinä niin ihmeellistä asiaa ole sanottu. Kaksipuoluejärjestelmän idea on hävinneen häätäminen hallituksesta, se sanotaan suoraan ja voittaja toivoo, että näin olisi ikuisiksi ajoiksi. Monipuoluejärjestelmässä on asia periaatteellisesti sama: kun minä pyrin hallitsemaan, niin haluan samalla sinut pitää sieltä poissa. Ja vaikka en itsekään ole hallituksessa, tahdon, että pahin vihamieheni ei siellä ole myöskään. Sen koki SKDL 18 vuoden aikana.

Mutta mennä tämä sanomaan niin ehdottomasti kuin Tuominen teki, antaa vastapuolelle valtit käsiin.

Ohjelmallinen selvyys ja "luokkakantainen" politiikka ovat kommunisteille tietenkin periaatteellisesti tärkeitä asioita, mutta ajattomalla ajalla tapahtuva alituinen "tuputtaminen" vaikuttaa kyllä vieroittavasti liikkeen liepeellä oleviin sympatisoijiin, ehkäpä todellisiin kannattajiinkin. "Penikkatautia", olisi Vladimir Iljitsh Lenin sanonut.

Tässä ei ole suinkaan ollut tarkoitus arvostellen neuvoa, miten SKP:n pitäisi menetellä. Puolueen omassa piirissä on jatkuva käymistila, jossa kyllä noteerataan oman leirin vastapuolen pieninkin tyräys ja käytetään keskinäisessä riidassa hyväksi.

*

Kun tämä oli kirjoitettu, ilmestyi "Lakimies"-lehdessä korkealta taholta pyydetty ja saatu haastattelu oikeuslaitoksen tilasta. Siinä oli lähtökohtana tieteellisin tutkimuksin osoitettu verraten vähäinen luottamus lainkäyttöämme kohtaan, mille yritettiin etsiä perusteluja. Haastattelussa ei pidelty lainvalmistelijoita, oikeustieteen opettajia eikä tuomarinviran haltijoita hellin käsin. Voidaan olla varmoja siitä, että asiasta nousee melkomoinen prosessi, jossa ampumalinjalle ehdoin tahdoin asettunutta haastateltavaa ei tulla säästämään.

Mutta Tuomisen ja Kekkosen välillä on se ero, että kaikki mitä edellinen sanoo, tulee poliittiseksi julistukseksi, se on kommunistien ohjelma. Kekkonen ei enää samastu mihinkään porukkaan. Jokainen puolue voi näissä asioissa sanoutua hänestä irti, kuten tekeekin. Hänen esittämänsä ehkä yllättävätkin ajatukset on otettava asioina, arvosteltava asioina, tuomittava ja ratkaistava asioina. Mihin sitten tämä pohdinta ja kohu päättyy, siitä on mahdotonta lausua ennustusta.

Mutta se, joka tuntee yhteiskunnallisen koneistomme vauhdin, voinee hyvällä syyllä todeta, että ei tämä mihinkään johda.