"Harmaan vyöhykkeen" vallat

Tshekkoslovakian elokuiset tapahtumat eivät silloin aiheuttaneet lännen taholta muuta kuin asiallisesti ottaen vaisuja vastalauseita. Nyt, kolme kuukautta Varsovan liiton joukkojen omavaltaisesta tunkeutumisesta Tshekkoslovakiaan, on Atlantin liiton ministerineuvosto Brysselissä pitämässään kokouksessa vihdoinkin sopinut tulevaisuudessa noudatettavasta lännen eurooppalaisesta strategiasta. Siis, menneet ovat menneitä, mutta vastaisuudessa pannaan kova kovaa vastaan. Näin voidaan tulkita ministerineuvoston kannanottoja.

    Loppukommunikean 6. pykälä sisältää ääriviivat sille politiikalle, jota Nato-vallat tulevat noudattamaan Euroopassa. Aluksi siinä vedotaan Neuvostoliittoon ja kehotetaan sitä pidättymään väkivallasta ja muiden valtioiden asioihin sekaantumisesta. Sen jälkeen vakuutetaan, että Nato-maat eivät jää välinpitämättömiksi toimenpiteiden edessä, jotka asettavat vaaraan niiden turvallisuuden. Näiden yleisten fraasien jälkeen seuraa asiaa: "Mikä hyvänsä Neuvostoliiton suorittama interventio, jolla on joko suora tai epäsuora vaikutus tilanteeseen Euroopassa tai Välimerellä, aiheuttaisi seurauksiltaan vakavan kansainvälisen kriisin."

    Kansainvälisen kielenkäytön mukaan tämä on jo sellaisenaan sodan uhalla terästetty varoitus. Mutta vielä jyrkemmäksi tämän julkilausuman tekee se seikka, että USA:n ulkoministerin Dean Ruskin ministerineuvoston kokouksessa esittämä lausunto päästettiin - varmaankin tarkoituksellisesti  - julkisuuteen jo ennen loppukommunikeaa. Rusk puhui suoraan. "Hyökkäys jotakin Atlantin liiton jäsentä tai Länsi-Berliiniä vastaan merkitsee sotaa. Itävalta ja Jugoslavia kuuluvat Atlantin liiton turvallisuuspiiriin. Neuvostoliiton interventio Romaniassa aiheuttaisi vakavamman kriisin kuin se, mikä seurasi Tshekkoslovakian kaappausta."

    Lienee pidettävä selvänä, että Brysselin päätöslauselma on tulkittava Ruskin puheen valossa. Sen mukaan sota on sota ja turvallisuuspiirin loukkaaminen myös merkitsee sotaa. Mitä Romanian kohdalla mainittu "vakava kansainvälinen kriisi" tarkoittaa, on vaikea sanoa mutta porrastus tiennee sitä, että julkisotaa se ei merkitse. Ne maat, joille Nato on antanut turvallisuustakeen Neuvostoliiton interventiota vastaan ovat siis paitsi Naton jäsenmaat ja Berliini (interventiolla suora vaikutus tilanteeseen Euroopassa) myös Itävalta ja Jugoslavia (interventiolla epäsuora vaikutus Euroopan tilanteeseen). Romanialle annettu varauksellinen takuu voi muodostua hankalaksi asiaksi sekä Natolle että Romanialle, mutta myös Neuvostoliitolle. Eikö olisi ajateltavissa, että Neuvostoliitto lähettäisi joukkojaan Romaniaan vain osoittaakseen, että Natolla ei ole oikeutta luvata suojelustaan Varsovan liittoon kuuluvalle kommunistimaalle? Jos näin kävisi, Rusk ja Nato olisivat operaation todelliset isät.

    Suomen asiat joutuivat Brysselin päätöslauselman yhteydessä valokeilaan, kun eräät Bonnissa olevat suomalaiset kirjeenvaihtajat ilmoittivat Länsi-Saksan ulkoministeriöstä kuulleensa, että myös Suomi kuuluu niiden valtioiden joukkoon, joille Nato on antanut turvallisuustakeet.

    Yksipuolisesti annetulla turvallisuuslupauksella ei tietenkään ole laillisesti katsoen mitään arvoa, mutta tosiasiassa se merkitsee tietynlaisen liittosuhteen syntymistä. Tuollainen yksipuolinen takuu voidaan antaa, jos maa on sitä salaisesti pyytänyt tai muodossa tai toisessa ilmaissut, ettei sillä ole mitään takuuta vastaan. Mutta asianomaisen maan mieltä kuulemattakin voidaan takuu antaa, milloin oletetaan, että teko ei tule aiheuttamaan vastalauseita tai milloin torjutunkin takuun avulla katsotaan voivan edistää takuun antaneen maan etuja. Esim. kesällä 1939 Neuvostoliiton ja ja Englannin välisissä neuvotteluissa keskusteltiin toimenpiteistä Suomen auttamiseksi natsi-Saksan hyökkäyksen varalta. Niihin oltiin valmiit vastoin Suomen tahtoa.

    On tietenkin mahdollista, että Naton kokouksessa olisi katsottu tarkoituksenmukaiseksi sisällyttää Suomi siihen "harmaaseen vyöhykkeeseen" Varsovan liiton ja Naton välimaastossa, jota Naton joukot tulisivat sotilaallisesti suojelemaan. Mutta se merkitsisi, että Nato-maat tällöin hylkäisivät tähän asti noudattamansa politiikan, jonka mukaan ne tunnustavat Suomen puolueettomuusaseman. Tämä olisi suuri kansainvälinen kannanotto, joka todella vaikuttaisi käänteentekevällä tavalla Suomen ulkopolitiikkaan. Se vaikuttaisi myös eurooppalaiseen politiikkaan.

    Suomi ei voisi tietenkään hyväksyä sille Brysselissä annettua takuuta, koska sen hyväksyminen tietäisi yksipuolista yhteistyö- ja avunantosopimuksen irtisanomista, johon Suomella ei edes ole laillista oikeutta. Tältä osalta asia on selvä. Mutta Natomaiden Suomea kuulematta antama turvallisuustakuu merkitsisi tietenkin sitä, että Nato ottaisi kansainvälisessä politiikassa jonkinlaisen holhoavan asenteen Suomen suhteen, joka suorastaan kohtalokkaalla tavalla tulisi vaikeuttamaan maamme puolueettomuuspolitiikkaa. Nato-maiden, niiden joukossa skandinaaviset maat Norja ja Tanska, Suomea kuulematta ja Suomen tietämättä tyrkyttämä turvallisuusvakuutus Suomelle olisi asiallisesti merkityksetön, mutta vaikutuksiltaan arvaamaton karhunpalvelus Suomelle, joka pitää kiinni puolueettomuusasenteestaan.

    Asianlaita on onneksi niin, että Naton kokouksessa ei todellakaan ole virallisesti mainittu Suomen nimeä Itävallan ja Jugoslavian yhteydessä eikä muutenkaan. Ulkoministeriömme on esittänyt tämän tiedon, eikä se olisi sitä voinut tehdä, ellei olisi saanut sitä kontrolloiduksi usealta taholta. Jotakin merkitystä on myös sillä, että Länsi-Saksa on torjunut väitteet, että se katsoisi Suomen kuuluvan paljon puhuttuun "harmaaseen vyöhykkeeseen". Länsi Saksan ulkoministeriö on näet juhlallisesti selittänyt, että maan ainoa kannanotto tässä asiassa sisältyy ulkoministeri Willy Brandtin lausuntoon, jossa ei puhuta sanaakaan Suomesta. Jos muuta on puhuttu, se on perätöntä.

    Tähän viralliseen kannanottoon on tietenkin uskottava. Mutta sittenkin on syytä kysyä, miksi Naton virallisessa bulletiinissa marraskuun 15. päivältä "harmaasta vyöhykkeestä" puhuttaessa nimenomaan luetellaan Jugoslavian, Romanian, Albanian ja Itävallan lisäksi myös Suomi. Miksi englantilaisissa lehdissä on samoin selitetty, että Naton takuu koskee myös Suomea?

    Länsi-Saksan ulkoministeriön dementio on tavallaan paljastava. Siinä kyllä sanotaan, että Brandtin lausunto on hallituksen kanta, mutta siinä ei kielletä, että ulkoministeriön nimissä on esitetty toisenlaisiakin käsityksiä. Sitä ei voidakaan kieltää, koska Liittotasavallan ulkoministeriön taholta on ilmoitettu, että Naton antama sotilaallinen turvallisuustakuu ulottuu myös Suomeen.

    Kysymyksessä on merkittävin vaihe Suomen ulkopolitiikassa sitten vuoden 1948. Jos Nato Länsi-Saksan epävirallisen mutta ilmeisen tosiasiallisen käsityksen mukaan haluaa tyrkyttää meille Naton takuita, tietää se puolueettomuuspolitiikkamme halvaannuttamista ja Suomen sysäämistä kylmän sodan kuumiin syövereihin. Hivuttamalla, hivuttamalla, sanoi piru syntiselle.