Herra Puhemies!

Arvoisat Suomen kansan edustajat!

Edessä oleville valtiollisille vaaleille näyttävät muodostavan varsin keskeiseksi asiaksi huonommin tai paremmin perustellut arvioinnit siitä, mikä ryhmä saa suhteellisesti katsoen eniten kannatusta ja miten tämä kannatus voidaan parhaiten käyttää vaalien luomien voimasuhteiden vahvistamiseksi. Tällainen hätäily, johon on liittynyt myös vaalien jälkeisten hallitusratkaisujen ennakollinen pohdinta, ei mielestäni ole paikallaan.

Eikä se "istu" myöskään hyvään parlamentaariseen käytäntöön, sillä demokraattisen järjestelmän peruselementteihin kuuluu, että vaalien jälkeisiä hallituksia ryhdytään vakavasti kaavailemaan vasta vaalien tultua toimitetuiksi ja niiden tulosten ollessa selvillä.

Den valperiod som nu går mot sitt slut har präglats av oförtröttliga ansträngningar att tygla inflationen, att förbättra konkurrensförmågan och lönsamheten hos vår produktion samt att sköta sysselsättningen under förändrade ekonomiska konjunkturer. Två samregeringar, bestående av företrädare för centern och vänstern, och en centerminoritetsregering har prövat sina krafter på denna svåra och otacksamma uppgift. Envar av dem har dragit sitt strå till stacken i det arbete som numera har börjat kallas stimulanspolitik.

Vad har då uppnåtts genom dessa ansträngningar? Då man bedömer dagens läge kan - och bör - det sägas att resultaten av det som har gjorts ingalunda är att ringakta. En sansad pris- och inkomstpolitik har lett till att vår internationella konkurrensförmåga håller på att förbättras, vår handelsbalans för fjolåret uppvisade ett kraftigt överskott och vi har fått ett gott grepp om uppbromsningen av inflationstakten. Den totala skattetungan har kunnat lindras och betingelserna för företagarverksamheten förbättras. Jag vill hoppas att det samtidigt har blivit möjligt att öka tron på arbetets och företagsamhetens mening och lönsamhet. På plussidan kan också bokföras en effektivare regionalpolitik, en omvärdering av energipolitiken, en lagstiftning om konsumentskydd, åtgärder till fromma för en reform av arbetslivet och ett påbörjande av en pensionsreform.

Lopuillaan olevaa vaalikautta on leimannut herkeämätön ponnistelu inflaation suitsittamiseksi ja tuotantomme kilpailukyvyn sekä kannattavuuden parantamiseksi ja työllisyyden hoitamiseksi muuttuneissa taloudellisissa olosuhteissa. Tässä vaikeassa ja epäkiitollisessa tehtävässä on voimiaan kokeillut kaksi keskustan ja vasemmiston yhteishallitusta sekä keskustan vähemmistöhallitus. Jokainen niistä on kantanut kortensa kekoon työssä, jota nyttemmin on ryhdytty kutsumaan elvytyspolitiikaksi.

Ja mitä sitten näiden ponnisteluiden tuloksena on saavutettu? Tarkasteltaessa tämän päivän tilannetta voidaan - ja on - sanottava, etteivät tulokset ole niinkään väheksyttäviä. Maltillisen hinta- ja tulopolitiikan seurauksena kansainvälinen kilpailukykymme on paranemassa, kauppataseemme oli päättyneenä vuonna tuntuvasti ylijäämäinen, ja inflaation kasvuvauhdin hillitsemiseen on saatu pitävä ote. Kokonaisverorasitusta on kyetty alentamaan ja yritystoiminnan edellytyksiä parantamaan. Samalla on toivoakseni voitu kohentaa uskoa työnteon sekä yrittämisen mielekkyyteen ja kannattavuuteen. Saavutusten tulospuolelle voidaan niin ikään kirjata aluepolitiikan tehostaminen, energiapolitiikan uudelleenarviointi, kuluttajansuojalainsäädäntö, työelämän uudistamista koskevat toimenpiteet sekä eläkeuudistusten alullesaattaminen.

Kaikki nämä saavutukset ovat arvokkaita. Arvokkaampaa on mielestäni kuitenkin se laaja kansallinen yhtenäisyys ja eheys, jonka koetut taloudellisesti vaikeat ajat ovat luoneet ja joka on heijastunut sekä hallituspuolueiden keskinäisten suhteiden parantumisessa että myös opposition pääosan eräisiin elvyttämisen kannalta keskeisiin toimenpiteisiin omaksumissa asenteissa. Tunnustuksen ansaitsevat tässä suhteessa myös työmarkkina- ja tuottajajärjestöt. Vain tämän laajan yhteisymmärryksen varassa tähänastiset elvytystoimet ovat olleet mahdollisia.

Luettelin edellä joukon suurimittaisia uudistuksia, jotka ovat viime vuosien aikana toteutetut tai jotka ovat valmistelujen alaisina. Lienee kuitenkin juuri tässä yhteydessä aihetta sanoa, että meillä on edessämme erittäin vaikeasti ratkaistavia suuria kysymyksiä. Niiden koko paine suomalaista yhteiskuntaa kohtaan ei vielä vaikuta täydellä terää. Mutta jokainen ymmärtää, että jos työttömyysluvut ovat usean vuoden ajan olleet lähellä 200 000 ja valtion velka alkaa näyttää pelottavia lisääntymisen merkkejä, silloin monetkin tärkeät uudistukset joutuvat odottamaan vuoroaan. Pahan päivän yli voidaan päästä vain yksimielisen kansalaismielipiteen avulla. Toiveeni on, ettei nyt saavutettu yksituumaisuus jäisi vain hetkelliseksi ilmiöksi, vaan sen varaan voitaisiin rakentaa jotakin poliittisesti ja taloudellisesti kestävämpää.

Äskettäin on sanottu, että yhteiskuntamme on uuden rakennemuutoksen edessä. Maaltapakoa seuraa tämän mukaisesti tehtaastapako. Jos näin on, toivon, että kohtaamme tämän ajanjakson paremmin valmistautuneina kuin 1960-luvulla tapahtuneen hillitsemättömän maaltapaon, jonka seurauksena elintarvikeomavaraisuutemme on pian uhattuna, ellemme onnistu elvyttämään nuoren polven uskoa peruselinkeinomme tulevaisuuteen. Tähänkin pystymme, jos kansalaisina ja kansakuntana yhteisesti miellämme kysymyksen tärkeyden.

Lopuksi haluan pitkään harkittuani kosketella erästä tärkeää asiaa. Kysymys koskee virkanimityksiä, joista on nimenomaan viime aikoina paljon vaihdettu mielipiteitä. Oikeusoppineemme eivät ole tähän asiaan erilliskysymyksenä enemmälti kajonneet, mutta presidentin yleisen toimivallan tarkastelun yhteydessä sitä on kyllä sivuttu.

Valtiosääntömme mukaan tasavallan presidentillä on oikeus tarvittaessa päättää ratkaistavakseen tulevat asiat itsenäisesti. Tästä asiasta esimerkiksi Ståhlberg on esittänyt kantansa varsin täsmällisesti. Hän toteaa pääsäännön olevan, että valtionpäämies tekee päätöksensä valtioneuvostossa sen mukaisesti, mitä esittelevä ministeri tai valtioneuvoston enemmistö on ehdottanut. Mutta on sattunut ja sattuu, sanoo Ståhlberg, että presidentti ratkaisee asian valtioneuvoston enemmistön tai valtioneuvoston yksimielisen kannan vastaisesti. Tämä pätee Ståhlbergin mukaan myös virkanimityksiin, joita presidentti suorittaa.

Valtioneuvoston mielipiteen vastaiset ratkaisut ovat kuitenkin poikkeustapauksia. Minun henkilökohtainen kantani presidentin toimessa on aniharvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollut se, että presidentin tulee nimityskysymyksissä yleensä noudattaa valtioneuvoston esittämää linjaa.

Viime vuosina olen kuitenkin tuon tuostakin joutunut tilanteeseen, jossa on ollut pakko harkita, mikä neuvoksi silloin, kun poliittiset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat näyttävät monesti muodostuvan painavimmaksi argumentiksi nimityskysymyksiä perusteltaessa. Poliittisen värin tunnustaminen ei toki ole este tiettyyn virkaan nimittämiselle, mutta se ei myöskään voi - eikä saa - olla ratkaiseva peruste viran saamiselle. Tätä edellyttää jo hyvä hallintokäytäntö.