Herra puhemies! Kysymys siitä, ovatko valtiollisten rikosten tekijät asetettavat erikoisasemaan muihin rikoksentekijöihin nähden, ei ole mielestäni mikään maailmankatsomuksellinen kysymys, niinkuin ed. Komu ja Hakala ovat täällä pyrkineet käsittämään ja esittämään. Siitähän on osoituksena jo sekin seikka, joka täällä on mainittu, että sellaiset kansanvaltaiset maat kuin Englanti ja nyt sosialistisella vaalivoitolla kruunattu kuninkaallinen Ruotsi eivät tunne poliittisten vankien erikoisoikeuksia, kun taas esim. Unkarissa ja Saksassa on tehty ero poliittisista ja muista rikoksista tuomittujen kärsittäviksi määrättyjen rangaistusten välillä. Mutta vaikka tässä tarkoitettua eroa rangaistusten suhteen ei olisikaan tehty, täytyy kyllä myöntää, että normaalisissa oloissa on tehtävissä ja myös tehtävä periaatteellinen ero varsinaisten kriminaalirikollisten ja poliittisten rikoksentekijäin välillä. Meillä käsittääkseni kuitenkaan eivät tällaiset normaaliset olosuhteet tässä suhteessa ole vallitsevina. Kun otetaan lähtökohdaksi, että rangaistuksen laatu ja rangaistuksen määrä riippuu siitä, mikä kunakin ajankohtana katsotaan yhteiskunnan suojelemisen vuoksi tarpeelliseksi, niin silloin on tutkittava sen valtiorikollisuuden luonnetta, jota vastaan meillä on taisteltava. Silloin me havaitsemme, että meillä ovat olosuhteet suuressa määrin toiset kuin esim. vuonna 1921, jolloin rangaistusten täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2 luvun 8 § nyt kumottavaksi esitettävässä muodossaan vahvistettiin. Käsitykseni on, että sekä yhteiskunnan suojelemisen tarve että myöskin valtiorikollisten laatu silloin puolsivat eron tekemistä varsinaisten kriminaalirikollisten ja poliittisen rikoksen tekijäin välillä. Poliittisista syistä oli silloin vankiloissa pääasiassa vielä vuoden 1918 kapinallisia, joista suurin osa, kun olosuhteet otetaan huomioon, ansaitsi toisenlaisen käsittelyn kuin varsinaiset rikolliset. Tästä seikasta on todistuksena, että IKL:kin tämän tunnustaa, kun se on pyrkinyt hankkimaan näitä rintamamiehiä, kummaltakin puolen silloista rintamaa riveihinsä. Mutta vuodesta 1921 ovat meillä olosuhteet paljon muuttuneet tässäkin suhteessa. Meidän erikoislaatuisissa oloissamme on valtioon kohdistuva rikollisuus nyt yleensä sitä laatua, että se samalla pyrkii tuhoamaan valtakuntamme itsenäisyyden. Milloin rikos valtiota vastaan kohdistuu valtion itsenäisen olemassaolon tuhoamiseen, on se sellainen, että sitä ei lievälaatuisten rangaistusten muodossa pitäisi helliä. Tämä näkökohta, eikä niinkään paljon hallituksen esityksen perusteluissa mainittu syy, että valtiopetos meillä tehtäisiin muka usein itsekkäistä vaikutteista, pakottaa minut hyväksymään lepäämässä olevan lakiehdotuksen. Eikä se seikka, että tämä ehdotus nyt hyväksytään, mielestäni ole mikään taantumuksen merkki. Siinä suhteessa yhdyn täysin tunnetuimpaan rikosoikeusoppineeseemme, prof. Särkilahteen, joka vuonna 1923 kirjoitti "Lakimiehessä" tästä asiasta m.m. seuraavaa:

"Rangaistuksen oikeutus perustuu sen välttämättömyyteen. Välttämättömän rangaistuksen käytäntöön ottaminen ei semmoisenaan käsitä taka-askelta, vaan se on taka-askeleen merkki. Varsinainen taka-askel on siinä, että kansan siveellinen taso on niin huonontunut, että rangaistus, jota ilman ennen on tultu toimeen, myöhemmin on käynyt välttämättömäksi. Sama on laita nyt kysymyksessä olevan taka-askeleen. Rangaistuksesta ei saa tehdä narripeliä. Narripelin välttämiseksi on välttämätöntä tehdä valtiollisen rangaistusvangin erikoiseduista loppu, sen on kokemus mielestäni selvästi näyttänyt. Tässä tapauksessa lain muutos tuskin on edes siveellisen taka-askeleen merkkinä. Jos uskallamme olla rehellisiä itseämme kohtaan, on meidän nimittäin suoraan tunnustettava, että valtiollisten vankien asettaminen erikoisasemaan oli ennenaikainen koe. Tässä kuten niin monessa muussakin kokeessa luulimme itseämme paremmiksi kuin todellisuudessa olemme. Kokeesta luopuminen on siis pikemmin pidettävä heräämisen tai ehkä paremmin selviämisen, kuin siveellisen huonontumisen merkkinä." Sen periaatteellisesti tärkeän näkökohdan ohella, joka edellä on esitetty pakottaa esilläolevaan lainmuutokseen myös käytännölliset välttämättömyydet. Kun muistetaan, millainen vallattomuus vuoden 1933 vaiheilla Tammisaaren pakkotyölaitoksessa vallitsi, täytyy myöntää että muutoksen saaminen oli oikeusvaltion kannalta asioita katsoen välttämätön. Millään yhteiskunnalla, oli se kuinka vapaamielinen tahansa, ei ole varaa ylläpitää sellaista sosiaalisuuden korkeakoulua, käyttääkseni professori Särkilahden sanoja, millaiseksi Tammisaaren pakkotyölaitos oli muodostunut. Nyt on sanottu ja täälläkin sanotaan, että siellä olot ovat muuttuneet ja vallattomuus loppunut. Se lienee, eräältä osaltaan ainakin, totta. Mutta se ei ole arvatenkaan tapahtunut vankien omasta aloitteesta, taikka heidän suopeamielisyydestään tai heidän muuttuneesta mielentilastaan valtiota kohtaan, vaan se on kai tapahtunut vankilaviranomaisten toimenpiteestä. Näin ollen ei ole mitään syytä ilman erikoisia toimenpiteitä otaksua, että olosuhteiden jatkuminen edes tällaisenaan taataan. Eiköhän tämän lakiehdotuksen hylkääminen olisi kuin torvensoitto levottomuuksien uudelleen aloittamiseksi.

Kun, niinkuin sanoin, ero poliittisten ja kriminaalirikollisten kesken on tehtävissä, olisi kyllä käytännöllisesti ja periaatteellisesti parhain menettely sellainen, että tuomioistuin saisi kussakin yksityistapauksessa määrätä tehdyn rikoksen vaikutinten perusteella, onko tuomitun kärsittävä tavallinen vaiko erikoslaatuinen vähemmän kunnialle käypä rangaistus. Näin asianlaita kieltämättä periaatteessa onkin. Mutta meidän oloissamme voisi käydä niin, että tuomioistuimet, vaikkapa vain poikkeuksellisesti, käyttäisivät tätä oikeuttaan sillä tavoin, ettei se vastaisi kansan oikeustajuntaa. Ja senvuoksi ei ole nähdäkseni mahdollista, että tälle, periaatteellisessa katsannossa tosin parhaalle, tielle lähdetään.

Ed. Salmiala epäili täällä sosialisteja siitä, etteivät he aatteellisista syistä ajaisikaan lainsäädännön pysyttämistä nykyisellään. No, ed. Salmiala, ymmärretään heitä vähän. Sillä kyllä meitä kaikkia saattaisi itsekäs näkökohta johdattaa siihen, että jo hyvissä ajoin ryhdyttäisiin hankkimaan kaikkia mahdollisia helpotuksia poliittisten vankien asemaan. Jos nimittäin joudumme esim. Heinäsaarille suorittamaan vähemmän kunnialle käypää rangaistukseen kuuluvaa ankaransorttista työpalvelusta ja kuuntelemaan vartiotulien äärillä kaiutettavia tahdikkaita marssilauluja, niin kaipa siinä monasti tulisi mieleen kuinka tarpeellista olisi saada sopivaa liennytystä poliittisten vankien asemaan.