Kun olemme seuranneet titulus Rantakarin vanhan tutun tarinoita Uudessa Suomessa ja sitä ilmeisesti abnormista mielentilasta johtunutta kiihkoa, jolla tämä kynäsankari herkeämättä sinkoilee ilkeyksiä ylioppilasnuorisoa, Akateemista Karjala-Seuraa ja koko kansallista liikettämme vastaan, niin ovat usein mieleemme tulleet ne viisaat sanat, jotka Englannin suuri pääministeri Disraeli elämänsä ehtoolla lausui: "Puolue on hukassa, ellei se saa lakkaamatta lisää nuoria, tarmokkaita miehiä". Tuo ihailtu puoluepäällikkö käytti vielä viimeisinä vuosinaan paljon aikaansa ja kykyjään voidakseen johdattaa vanhoilliseen puolueeseensa sivistynyttä nuorisoa. Eikä lainkaan ihme, jos mieleemme ovat palanneet nuo Disraelin sanat, kun olemme joutunut seuraamaan Suomen oikeistopuolueen, kokoomuspuolueen viimeaikaista taktiikkaa sivistyneistön vieroittamiseksi puolueesta. Sensijaan että puolue tulevaisen etunsa nimessä koettaisi saada nousevan polven myötämieliseksi puolueen ohjelmalle ja ennenkaikkea sen politiikalle, niin se päästää valloilleen kaikenlaiset kovanonnen "Johannekset", jotka nuorison harrastuksia vastaan kohdistamillaan ilkeyksillä ovat vieroittaneet kokoomuspuolueesta useampia nuoria kuin kaikki Ingmanin puheet yhteensäkään. Näin sallii puoluejohto meneteltävän, vaikka sillä pitäisi olla hyvästi joskaan ei ehkä mieluisasti muistossa se kommellus, johon ei kauan sitten eräs "Johanneksen" kalpea veli Hävyltä Pään Purreiden Puolsuomalaisten Veljeskunnassa (H.P.P.P.V.), herra Junnu, johti Uuden Suomen ja koko kansallisen kokoomuspuolueen yliopiston suomalaistamisasiassa.

Nyt saattaisi joku valveutuneista lukijoistamme arvella, että tämän kirjoittaja, Lautamies, tuntuukin olevan niitä nuorukaisia, jotka ovat pyrkineet korkealle kokoomuspuolueen luottamusviroissa mutta joille ei tästä kirjoituksesta päättäen ole annettu vaatimaansa arvoa. Raskas erehdys. Ensiksikin tuskin lienee monia meissä nuorissa, jotka olisivat olleet kärkkymässä puolueen luottamusvirkoja, sillä milloin siellä meikäläisiä on nähty, se on tapahtunut suostuttelun perästä. Ja toiseksi: se kirjallinen toiminta, jota Lautamies tässä lehdessä on arv. lukijain pitkämielisyyden ansiosta vuodesta toiseen harjoittanut, lienee jo osoittanut, että näiden juttujen rakentelijaa ei voida kokoomuspuolueen kohortteihin laskea. Sen ovat eräät lukijammekin olleet havaitsevinaan, koskapa ovat lausuneet valittelunsa kokoomuspuoluetta moittivista sanoistamme ja siis liiasta maalaisliittolaisuudestamme. Tähän puoleen asiasta emme tällä kertaa ehdi muuta kuin viitata, jotta tälläkin tosiseikalla voisimme vapauttaa lukijan arvelusta, että alussa kerrottuihin mietteisiin olisi ollut syynä persoonallinen katkeruus. Kaukana siitä. Haluaisimme vain todeta tyhmyyden älymystömme johtaman kokoomuspuolueen sivistyneeseen nuorisoon kohdistamassa menettelyssä, tyhmyyden, joka voi koitua puolueelle tuhoisaksi. Emme ole tätä toteamusta tehnyt rakkaudesta kokoomuspuoluetta kohtaan, vaikka sen nuorempiin vuosilustoihin onkin sijoittunut joukko hyviä ystäviämme, halusimme vain yksinkertaisesti merkillepanna typeryyden, jonka valta - kuten tunnetaan - on suuri ja jonka ansiosta "Johannekset" saavat Uudessa Suomessa mellastella.

"Johannes" Rantakari, johon tässä on jo joku kerta viitattu, on ollut varsin näpeä vastailemaan niihin kirjoituksiin, joilla häntä on m.m. Ylioppilaslehdessä ruoskittu. Mutta meiltä ei ole jäänyt huomaamatta, että hän ei ole vastannut siihen pakinaamme, jossa me muistutimme hra Rantakaria poliittisesta viisaudesta vuonna 1917, jolloin hän oli valmis jatkuvaan linnarauhaan ryssän kanssa. Siinä kirjoituksessa sanoimme, että sellainen henkilö kuin Rantakari, joka isänmaamme kohtalokkaimmilla hetkillä saarnasi alistumisen ja arkuuden surkuteltavaa ohjelmaa, ei ole oikea mies antamaan tuomiotaan siitä nuorekkaasta rohkeudesta ja isänmaallisesta intomielestä, jota ylioppilaiden arkailematon esiintyminen kansallisuusasiassa osoittaa. Tästä ei "vanha tuttu" ole ollut tietääkseenkään. Kunpahan saamme siihenkin jonkun sanan vastaukseksi, niin sitten vasta annetaan lisää saippuaa isännän silmiin.

Viime pakinassamme käsittelimme aivan ohimennen Itsenäisyyden Liiton hatarien seinien sisällä käytyä taistelua vallasta, joka johti siihen, että hra Räikkönen on nyt seuran puheenjohtajana. Samalla lausuimme muutaman myötämielisen sanan niistä nuorista miehistä, jotka Räikkönen oli valtaan työntyessään raivannut tieltään. Tässä ulkokohtaisessa tarkastelussamme esitimme sitten tosiasioita huomattavasti lievemmän arvostelun hra Räikkösestä, mutta vakuutamme lujasti, että syy tämän arvostelun laatuun ei ole meissä, vaan kyllä se on hra R:ssä itsessään. Jokainen lukijammehan lienee huomannut, että mielellämme me ihmisistä hyvää soisimme ja todistaisimme.

Tämän pätkän johdosta on "Itsenäinen Suomi" (päätoimittaja on tämä sama hra R.) käynyt moittimaan meitä siitä, että me nälvimme "tunnettuja kansalaisia" (Erkki Räikköstä, hm!) ja osoittaakseen, kuinka tämä "nälvintä" on vaikuttanut, lehti kertoo, että eräs "Suomen Heimon" arvostelukykyinen lukija on siinä määrin harmistunut moisesta asiattomasta ärhentelystä, että on piirrättänyt tällaisen kuvan (hra R. iiällän ratsun selässä keihästämässä pientä rakkikoiraa, joka on ristitty "Suomen Heimoksi") ja vaatinut, että "me välttämättä pistäisimme sen tähän palstansyrjään."

Koko tuo tarina on sitä tyypillistä perhoserkkimäistä pöyhkeyttä. Hra Räikkönen esiintyy tuossa siteeraamassamme pätkässä ensiksikin "tunnettuna kansalaisena" ja, herraparatkoon, sitä hän kyllä on. Me sanoisimme vielä paremmin: kuuluisa kansalainen. Taikka kenties: surullisen kuuluisa. Sitten hän esiintyy "arvostelukykyisenä lukijana", sillä juuri hra R. itse on tuon viattoman kuvan tilannut ja "vaatinut, että me (siis myös hän itse lehden päätoimittajana) välttämättä pistäisimme sen tähän palstansyrjään". Jos me taas olisimme päässyt tuon jutun kirjoittamaan, olisimme me esitelleet hra R:n mieluummin kuin arvostelukykyisenä vaikkapa esim. kielitaitoisena henkilönä ("pitää piikaa ja renkiä"). Tuo kuva taas, josta hra R. on hyvillään, on aiheeltaan niin naivi ja viaton, että jos joku siitä saa iloa, niin sen me hänelle vilpittömästi suomme.

Kun nyt on tullut puhe tästä arvon kansalaisesta, emme malta olla ilmoittamatta yhtyvämme Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoitukseen, jossa sanottiin, hra R:ä tarkoittaen, että sellaiset nuorukaiset, jotka muuttavat mielipiteitään neljästi vuodessa, eivät herätä luottamusta. S.S. huomaa sen nyt, me huomasimme jo 6 vuotta sitten.

Lopuksi vain eräs toteamus: A.K.-S. elää nousukautta. Siihen tulee innokkaita uusia jäseniä kuin kilvalla. Ja töitä riittää. Liike-elämän suomalaistamisasia odottaa työmiehiään. Me olemme ne miehet.