30/3 1966

Yksityisiä näkökohtia Suomen vaaleista 1966 ja tilanteesta sen jälkeen.

  Vaalit, jotka antoivat vasemmistolaisen enemmistön, olivat täydellinen yllätys kaikille puolueille ja kaikille tarkkailijoille. Olen tavannut monia poliittiseen elämään huolellisesti vihkiytyneitä henkilöitä, mutta yksikään ei ole osannut ennustaa, että vaalit tulisivat antamaan vasemmistolaisen enemmistön. Keskustapuolueen osalta tulos oli parempi kuin henkilökohtaisesti olin arvioinut. Kaikillakin oli tiedossa, että eri vaalipiirien välillä tapahtuneitten edustajamäärien vaihtelujen vuoksi keskustapuolue joutuu menettämään paikkoja. Itse asiassa keskustapuolueen vaalimenestys siis oli varsin tyydyttävä. Sen sijaan kokoomuksen ja liberaalisen kansanpuolueen suuret tappiot olivat kaikille mitä täydellisin yllätys. Tosin Saukkonen väitti minulle, että he olivat laskeneet vaaliliittojen puutteen merkitsevän heille 4 paikan tappiota, mutta tämä saattaa olla vaalien jälkeistä pohdiskelua. Liberaalinen kansanpuolue oli kieltäytynyt vaaliliitoista keskustapuolueen kanssa niissä vaalipiireissä, joissa se kuvitteli itse selviävänsä, mutta oli painostanut keskustapuoluetta hyväksymään vaaliliitot niissä vaalipiireissä, joissa se ei yksin olisi selvinnyt. Keskustapuolue aivan luonnollisesti esitti vaatimuksena, että vaaliliitto on tehtävä kaikissa vaalipiireissä. Mutta kun liberaalinen kansanpuolue ei tähän mennyt, oli seurauksena, että tämä puolue menetti varmasti 2 paikkaa, Pohjoisen Hämeen vaalipiirissä ja Keski-Suomessa, puuttuvien vaaliliittojen vuoksi. SKDL:n piirissä ollaan varsin happamia vaalituloksen johdosta. Tämä puoluehan auttoi eduskuntaan 7 simoslaista, joista yksikään ei olisi tullut eduskuntaan, jos tämän puolueen olisi täytynyt mennä itsenäisinä vaaliliittoina vaaleihin. Simoslaiset menettivät kuitenkin nelisenkymmentätuhatta ääntä edellisiin vaaleihin verrattuna, mutta ilmeisesti selvisivät paremmin kuin kunnallisvaaleissa ja myöskin paremmin kuin he saattoivat kuvitellakaan sen jälkeen kun vanhat johtomiehet Skog, Tiainen ja Lepistö olivat poistuneet puolueesta suuren kannattajajoukon mukana. Tämä kannattajajoukko näyttää kuitenkin olleen johtoporrasta, jonka merkitys itse valitsijoiden parissa ei ole ollut kovin mainittava. Sosialidemokraatit itse olivat yllättyneitä hyvästä vaalituloksesta. Ja erityistä syytä yllätykseen näyttää tarjonneen se, että sellaiset ehdokkaat kuin esim. Puntila saivat paljon ääniä, mutta selitys lienee siinä, että Puntila toi puolueeseen mukanaan äänestäjät oikealta.

  Tasavallan Presidentin kannalta vaalien selvä lopputulos on hyvin myönteinen ilmiö. Hallituksen muodostaminen teoreettisesti on helpottunut sen perusteella, että minä voin vedota vaalien antamaan tulokseen etsiessäni hallituksen muodostamisen ratkaisua, mikäli siinä syntyy vaikeuksia. Muutenkaan vasemmistoenemmistö ei nykyisissä olosuhteissa ole kenties muuta kuin hyväksi. Yhteiskunta ilmeisesti on sellaisessa muuntumisvaiheessa, että nyt tarvitaan uusia otteita. Ja jos vasemmistoenemmistö käyttää mahdollisuuksiaan hyväkseen, niin uskottavasti se juuri käy toimenpiteisiin, joihin yhdyskunnan muuntuminen on luonut pohjan.

  Ilmeisenä on pidettävä, että ne äänestäjät, jotka ensimmäistä kertaa pääsivät vaaliuurnille, joita arvioitiin kai olevan noin 280 000, ovat vaikuttaneet vaalien yllättävään lopputulokseen. Ihmeellistä kuitenkin on, että mikään puolue ei voinut etukäteen olla selvillä siitä, kuinka voimakas nuorten turvautuminen sosialidemokraattiseen puolueeseen tulee olemaan.

  On paljon kirjoitettu siitä, että nämä vaalit olisivat olleet protesti maan virallista ulkopolitiikkaa ja Tasavallan Presidenttiä vastaan. Miten asianlaita on? Olettaisin, että eräältä osalta tämä pitää paikkansa. Kun Junnila tulee valituksi kahdesta vaalipiiristä ja kun ruotsalaisen kansanpuolueen sisälle syntyy Ehrnroothin, Melinin, Procopen ja Torsten Nordströmin muodostama äärioikeistolainen fraktio, niin ei voida sulkea tietä siltä mahdollisuudelta, että tähän ainakin on vaikuttanut ulkopoliittiset näkökohdat. Protestina ulkopolitiikkaa kohtaan voitaneen pitää myöskin Ilaskiven saamaa suurta äänimäärää. Entäs Puntila? Fagerholm sanoi minulle, että hän olisi ollut valmis lyömään vetoa kuinka paljon tahansa, että Puntila ei tule saamaan 2500 ääntä, ja vaikka Puntila sai 7000 ääntä, Fagerholm edelleenkin väittää, että sosialidemokraattisen työväenliikkeen piiristä Puntila ei saanut yhtään ääntä. Tästä saattaisi tehdä sen johtopäätöksen, että Puntilan valinta on ollut protesti jotakin vastaan, esim. ulkopolitiikkaa vastaan. Mutta minä luulisin, että asia on ehkä selvitettävissä kuitenkin toista tietä. Kun Leskinen ennen vaaleja puhui paljon mahdollisesta yhteistyöstä kommunistien kanssa hallituksen muodostamisenkin yhteydessä, niin on mahdollista, että säikähtyneet porvarit päättivät äänestää Puntilan sosialidemokraattiseen ryhmään, jotta tämä olisi voinut tehdä tyhjäksi Leskisen yhteistyöhaaveet. Puntila itse vaalien jälkeen kuuluu elättelevän suuria ajatuksia omasta poliittisesta vapahtajantehtävästään, mutta vanhat sosialidemokraatit hymyilevät tällaisille puuhille.

  Sain kirjeen vaalien jälkeen amatöörianalyytikko Matti Kurjensaarelta, ja hän esitti sen käsityksen, että nykypäivän nuoriso, joka äänesti sosialidemokraatteja, elää sentapaisissa protestitunnelmissa, jotka hallitsivat nuorisoa 1930-luvulla. Silloin tämä nuoriso äänesti IKL:ää. 1960-luvun puolivälissä samantapaisesti asennoitunut nuoriso äänestää sosialidemokraatteja. En tiedä, onko Kurjensaaren arvio oikea, mutta saattaa siinäkin piillä jotakin sen ilmiön selitystä, mikä vaaleissa tuli esille.

  Mutta vaalien yksi tarkoitus on uuden hallituksen muodostamisedellytysten luominen. Ne ovat tällä kertaa nähdäkseni seuraavanlaiset. Kaikkien puolueitten hallitus on jo kaatunut sen vuoksi, että kolme oikeistossa olevaa pienpuoluetta ilmoittivat kieltäytyvänsä yhteistoiminnasta SKDL:n kanssa. Jos nyt ajatellaan, että nämä puolueet itse suorittivat vähennyslaskun, joka aina hallituksen muodostamisessa tarvitaan, niin jäljelle jäisi siis kaikkien vasemmistopuolueitten ja keskustapuolueen yhteinen hallitus. Keskustapuolue on ilmoittanut, ja oletan että se on siinä suhteessa vilpitön ja päättäväinen, että sen aika on siirtyä oppositioon. Tämän päätöksen tekee ymmärrettäväksi ei suinkaan pienoinen vaalitappio, vaan se seikka, että olen joutunut pitämään maalaisliittoa hallituksessa vuodesta 1957 lähtien, virkamieshallituksia lukuunottamatta, koska mitään muuta laatuunkäypää ratkaisua ei ole ollut näköpiirissä. Ja on selvää, että näin pitkäaikainen hallituksessa olo monien taloudellisten vaikeuksien siivittäessä hallitustoimintaa on ollut tietysti kuluttavaa ja puoluetta vahingoittavaakin. En voi nykyoloissa vaatia, että keskustapuolue vastoin tahtoaan lähtee hallitukseen. Jos olettaisin, että keskustapuolue lähtee hallitukseen, niin silloin vaihtoehtoja olisi tietenkin seuraavia. Ensiksikin, hallitus jossa olisivat sosialidemokraatit, keskusta ja kaksi pientä kansanpuoluetta. Toiseksi, hallitus jossa olisivat molemmat vasemmistopuolueet ja keskusta, ja kolmanneksi, hallitus jossa olisivat ainoastaan keskusta ja sosialidemokraatit. Jätin tästä kokonaan pois sen pohjan, joka oli Fagerholmin kolmannella hallituksella, sen vuoksi että siihen ei kukaan ole valmis menemään. Mikä näistä voisi toteutua? Uskoisin, että keskustapuolue ei näistä vaihtoehdoista valitsisi sitä, jossa kansanpuolueet ovat mukana, enkä usko, että se lähtisi yksinomaan sosialidemokraattienkaan kanssa hallitukseen. Nähdäkseni ainoa varteenotettava vaihtoehto silloin olisi kaikkien vasemmistopuolueitten ja keskustapuolueen yhteinen hallitus. Mutta jos keskustapuolue todella ei halua ottaa vastaan hallitusvastuuta, niinkuin tällä erää luulen asianlaidan olevan, jäljelle ei jää muuta kuin kaksi vaihtoehtoa: yhteinen vasemmistohallitus, yhteensä 103 ääntä, taikka sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, 53 ääntä. Kun Paasio on useaan kertaan ennen vaaleja ja vaalien jälkeen vakuuttanut, että sosialidemokraattinen puolue ei muodosta hallitusta yksinomaan SKDL:n kanssa, niin pussin pohjalle näyttäisi jäävän yksinomaan sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Että tämäntapaista ratkaisua sosialidemokraattien piirissä vakavastikin on harkittu, käy ilmi siitä, että sekä Fagerholm eilen illalla että Paasio tänään minulle mainitsi, että monissa eri porukoissa on kirjoitettu hallituslistoja valmiiksi, ja tämä luultavasti on tapahtunut sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen pohjalta.

  Minkälainen näitten hallitusten ulkopoliittinen käyttökelpoisuus tulisi olemaan? On ollut hyvin merkillepantavaa, että kuta pitemmälle vaalitaistelu on ehtinyt, sitä selvemmin kaikki puolueet ovat ilmoittaneet kannattavansa maan virallista ulkopolitiikkaa. Kokoomus puhuu avoimesti Paasikiven-Kekkosen linjasta ja sosialidemokraatit myös ovat joskus ajautuneet tätä määritelmää käyttämään. Onpa yksin Ehrnroothkin vaalitaistelun kuluessa katsonut olevan paikallaan ilmoittaa kannatuksensa viralliselle ulkopolitiikalle, jonka menettelytapoja vain Ehrnrooth on sanonut arvostelleensa. (Ainoa, joka päättäväisesti on ilmoittanut pysyvänsä vanhalla tuomitsevalla linjallaan, on ollut Junnila.) Selvimmin muuttuneen kantansa on ilmaissut Väinö Leskinen eräissä huomiota herättäneissä puheissaan. Voin mainita, että Leskinen on käynyt pari kertaa minun luonani. Ja kun kerran hänelle puhuin siitä, kuinka hänen ulkopolitiikkansa on ollut perspektiivitöntä, ja tiedustelin mistä tämä johtuu, hän vastasi, että se on ollut pelkkää nulikkamaisuutta. Leskinen on avoimesti ilmoittanut tuomitsevansa entisen politiikkansa ja liittyvänsä nykyisen virallisen ulkopolitiikan kannalle. Mutta tämä ei liene koko totuus sen vuoksi, että monessa eri yhteydessä kansandemokraatit ovat käyneet tukemaan Leskistä ja tukemaan häntä niitä hyökkäyksiä vastaan, joita julkisuudessa on hänen uuden kannanmäärittelynsä vuoksi esiintynyt. Tästä saattaisin tehdä sen johtopäätöksen, että kulissien takana on käyty neuvotteluja, joiden toisena osapuolena on Leskinen, ja joitten tuloksena on ilmeisesti ollut se, että Leskinen on saanut, ei ainoastaan SKDL:n taholta vaan eräistä varovaisista artikkeleista päätellen myöskin Neuvostoliiton puolelta, ainakin osittaisen armahduksen. Mikä tämäntapaisen uuden asennoitumisen hinta hänelle taas on ollut, sitä on mahdotonta mennä sanomaan, mutta ei voisi heittää kovin kauas, jos arvelee, että hän on avoimesti sitoutunut kannattamaan SKDL:n mukaantuloa hallitukseen. Kun tältä pohjalta käy arvioimaan mahdollisten hallituskombinaatioitten ulkopoliittista käyttökelpoisuutta, niin tuntuu siltä, että kaikki ne vaihtoehdot, joissa SKDL on mukana, ovat ilman muuta ulkopoliittisesti laatuunkäypiä. Mutta sellainen vaihtoehto esim., jossa keskustapuolue olisi hallituksessa mukana yksinomaan sosialidemokraattien kanssa tai sen lisäksi pienten kansanpuolueitten kanssa, olisi minun mielestäni uhkarohkeata. Ja tämän tulen avoimesti keskustapuolueelle ilmoittamaan. Sitä vastoin uskoisin, että kaikkien puolueitten hallitus olisi ulkopoliittisesti käyttökelpoinen. Sitähän osoittaa jo se seikka, että SKDL eilen on ilmoittanut olevansa valmis harkitsemaan tällaistakin vaihtoehtoa.

  On puhuttu paljon siitä, että hallitusta muodostettaessa tulisi tärkeimmäksi ohjelma. Sitä en aluksikaan usko. Olen varma siitä, että jos hallituspohja saadaan mieluisaksi, niin ohjelmakysymykset eivät tuota vaikeuksia. Ymmärrän hyvin, että keskustapuolue ei mielellään halua hallitukseen, sen vuoksi että se tahtoisi tietenkin panna sosialidemokraatit mahastaan kiinni niitten vaalilupausten perusteella, joita nämä niin avoimesti antoivat, ja joitten vuoksi he kenties saivat vaalivoiton. Erityisesti on muistettava juuri ennen vaaleja julkisuuteen saatettu kahdeksan käskyn ohjelma, jossa oli täsmällisesti ilmoitettuja taloudellisia lupauksia. Ne ovat sellaisia, että todennäköisesti yhtäkään niistä ei voida yhden neljän vuoden vaalikauden puitteissa toteuttaa. Ja tilannehan tulisi olemaan sellainen, että esim. kansaneläkkeitten kohottaminen kahdeksan käskyn ohjelmassa mainitulla tavalla tulee käymään mahdottomaksi, ja tämä on erityisen selvästi havaittavissa myöskin valitsijoitten piirissä. Ns. länsimainen parlamentarismi tietysti rakentuu sille, että vaalitaistelun aikana eri puolueet esittävät suuria lupauksia, ja mikäli kansa antaa kannatuksensa, nämä puolueet joutuvat lupauksensa käytännöllisessä hallitustoiminnassa lunastamaan. Jos tätä periaatetta pidetään meillä voimassa, niin todella on vasemmiston käytävä remmiin ja näytettävä, miten se lupauksensa lunastaa. Siinä sillä tulee olemaan vaikeuksia sen vuoksi, että valtion taloudellinen asema on varsin heikko. Esim. eräs Suomen Pankin johtajista sanoi minulle, että tuli hallitus mikä tahansa, niin sen ensimmäisenä tehtävänä tulee olemaan verojen korottaminen, joka parhaiten tapahtuu tietenkin sekä yhtiöveron että yksityisten veronmaksajien verotaakan lisäämisenä.

  Tällaiset näköalat täällä ovat. Mikäli olen pannut merkille, niin sosialidemokraattien voitonilo on vähitellen vaihtumassa huoleksi siitä, miten tämä voitto käytetään hyväksi.