Sovinnon vähäisistä edellytyksistä.

I.

Annamme YK:n jäsenvaltioiden Pariisiin kokoontuneiden edustajien toisiaan sättimällä valmistaa maaperää suurelle kansainväliselle sovinnolle ja lopputulosta odotellessamme tarkastelemme toivotun sovinnon edellytyksiä. Lähtökohdan tarjoaa meille Ranskan presidentin Vincent Auriolin 20.10.1951 Tarbesissa pitämä puhe. Siinä hän käsitteli niitä ehtoja, jotka lännen taholta asetetaan idän ja lännen välisen yhteistyön toteutumiselle. Sanomalehtitietojen mukaan Auriol lausui seuraavaa: "Edellytyksenä on, että kaikki rajat avataan, että kirjat, sanomalehdet, aatteet, ihmiset pääsevät vapaasti maailman kaikkiin maihin, että luovutaan väkivaltaisuuksista demokratioita ja niiden hallituksia vastaan sekä että kansainväliset ja kansalliset diktatooriset järjestöt lopettavat levottomuuksien järjestämisen vapaissa maissa. Kun nämä moraaliset ehdot on täytetty, niin silloin meillä pitäisi olla mahdollisuuksia saada varustelu ja kaikki aseet kansainväliseen pysyvään valvontaan sekä päästä selville kaikkien maiden sotavoimien vahvuudesta."

Nämä ovat Auriolin ehdot, ilmeisesti varsin yleisesti länsimaissa omaksutut. Mutta mitä mahdollisuuksia on olemassa, että sovinto näillä ehdoilla voitaisiin saavuttaa? Siirtykäämme ajassa yli neljä vuotta taaksepäin.

Kesäkuun 5. päivänä 1947 piti USA:n ulkoministeri Marshall Harvardin yliopistossa historiallisen puheensa, jossa hän ilmoitti Yhdysvaltojen olevan valmiin varsin suurilla rahamäärillä avustamaan Euroopan maita niiden taloudellisen aseman pelastamiseksi. Eräässä myöhemmässä lausunnossaan Marshall selvensi tarkoitustaan siten, että Amerikan avuntarjous käsittäisi myös Neuvostoliiton.

Jos sanotaan, että Länsi-Euroopan maat ottivat tarjouksen vastaan innostuneella mielihyvällä, on ilmaisu sittenkin laimea. Näiden maiden taloudellinen tila sodan päättymisen jälkeen oli näet huononemistaan huonontunut eivätkä monetkaan niistä olisi omin voimin kyenneet torjumaan romahdusta. Ulkopuolinen apu, ja mistäpä muualta se olisi tullut kuin Amerikasta, oli näin ollen täysin välttämätön. Mutta mitä oli Neuvostoliito tekevä? Sota oli iskenyt Neuvostoliittoon syvemmät haavat kuin yhteenkään toiseen voittajavaltioon. Kesän 1946 hirvittävä kuivuus oli tuonut maalle uusia suuria koettelemuksia. Jälleenrakentaminen sodan jälkeen ei neuvostoliittolaisten tietojen mukaan vielä vuoden 1947 alkupuoleen mennessä ollut sujunut odotusten mukaan. Valtavassa mittasuhteessa tarjottu ulkomainen apu olisi kaikesta päättäen ollut Neuvostoliitolle sikäli tarpeen, että se olisi jouduttanut sodan tuottamien hirvittävien vaurioiden korjaamista.

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto kieltäytyi vastaanottamasta Marshall-apua ja kannanotollaan aikaansai myös sen, että kahdeksan Euroopan maata vastasi samoin torjuvasti, mm. Tshekkoslovakia, joka alkusähinässä oli ilmoittanut ottavansa avun vastaan.

Mitkä olivat Neuvostoliiton vaikuttimet, kun se hylkäsi tarjotun avun? Neuvostoliiton taholta tukittiin Marshall-suunnitelma Yhdysvaltojen pyrkimykseksi välttää ylituotannon aiheuttama talouskriisi USA:ssa ja hankkia Marshall-avun kautta poliittinen määräysvalta Euroopassa. Näin selitti asian venäläinen taloustieteilijä Marin. Ulkoministeri Molotov meni pitemmälle, väittäen, että Marshall-apua vastaanottavat maat menettäisivät itsenäisyytensä. Näistä lausunnoista voidaan tehdä se johtopäätös, että Neuvostoliitto pelkäsi joutuvansa Marshall-avun vastaanottamisen vuoksi alistumaan Yhdysvaltojen valvontaan ja sitä tietä kadottavansa sen eristäytyneisyyteen perustuvan täysin riippumattoman aseman, johon sen koko politiikka nojautui. Kun nyt Marshall-järjestelmän toimittua yli kolme vuotta tarkastelemme, miten se on organisoitu, niin voimme todeta, että Neuvostoliitto kenties ei ollut ollut täysin väärässä: Marshall-avuksi myönnettyjen varojen käyttämistä valvovat jokaisessa maassa laajat amerikkalaiset delegaatiot ja siihen olisi Neuvostoliittokin saanut luvan suostua. Amerikka oli näet jo vuoteen 1947 mennessä tullut varsin varovaiseksi dollareittensa käytön suhteen esim. sen vuoksi, että Jugoslavia oli ns. UNRRA-toimituksia käyttänyt pääasiassa muihin, so. kansandemokraattisiin, tarkoituksiin kuin hädänalaisten ihmisten avustamiseen.

Jo silloin, kun Neuvostoliitto torjui Marshall-avun, esitettiin länsimaissa sen perusteella johtopäätös, että Neuvostoliitto ei millään ehdolla halua luopua eristäytyneisyydestään, isolaatiosta. Selitettiin, että jos Neuvostoliitto olisi suostunut ottamaan Marshall-apua, se olisi merkinnyt rautaesiripun poistamista, esteetöntä tavaranvaihtoa Neuvostoliittoon ja sieltä ulos, samoin vapaata matkustamista sinne ja sieltä, aseistariisumista ja jatkuvia amerikkalaisia luottoja. Tähän lisättiin, että loppujen lopuksi se olisi tietänyt Neuvostoliiton luopumista maailmankommunismista. Kun Neuvostoliitto ei sen houkutuksen edessä, jota Marshall-avun miljardit dollarit merkitsivät, luopunut kommunismin ylläpitämistä ja laajentamista tarkoittavasta politiikastaan, niin oli se valinnut tiensä, jota se tulisi kaikissa olosuhteissa jatkamaan, näin todettiin länsivalloissa kesän 1947 tapahtumien jälkeen.

Ne edellytykset, jotka presidentti Auriol asetti lännen ja idän väliselle luottamukselliselle yhteistoiminnalle, ovat suunnilleen samat kuin mitkä tarjottiin Neuvostoliitolle Marshall-avun dollarikaakun mukana. Ei näytä uskottavalta, että Neuvostoliitto tälläkään kertaa niitä hyväksyisi. Neuvostoliiton koko historia osoittaa, että se ei halua rakentaa talouselämäänsä tai politiikkaansa kapitalististen maitten avun varaan. Oli sen tuntema pelko oikea tai väärä, siitä voidaan olla eri mieltä, mutta tämä on tosiasia. On syytä tässä yhteydessä palauttaa mieliin eräs ratkaisuvaihe Neuvostoliiton historiassa, vuosi 1925. Leninin v. 1922 läpiajaman `uuden talouspolitiikan`, `nepin` avulla oli toivuttu sotakommunismin alhosta ja talouselämän nousulle piti luoda uudet linjat. Eräs mielipidesuunta vaati Neuvostoliiton säilyttämistä maatalousmaana, joka veisi viljaa ja teollisuuden raaka-aineita ulkomaille sekä saisi sieltä vastaan koneita ja teollisuustuotteita. Stalin vastusti tätä suuntaa jyrkästi ja kannanottonsa perusteeksi esitti mm.: "Meidän on rakennettava talouttamme niin, ettei maamme muodostuisi maailman kapitalistisen järjestelmän lisäkkeeksi, ettei se joutuisi yleisen kapitalistisen kehityksen järjestelmään sen aputaloutena, ettei maamme kehittyisi maailman kapitalismin aputaloutena, vaan itsenäisenä talousyksikkönä, joka nojautuu etupäässä sisäisiin markkinoihin."

Stalin sai tahtonsa läpi ja tämä ratkaisu antoi alun Neuvostoliiton teollistumiselle, joka on ollut verrattoman nopea ja suurisuuntainen. Mutta Stalinin v. 1925 omaksuma itsenäisen talouden linja ei ollut ainoastaan Neuvostoliiton kotitarvetta varten. Samassa puheessaan, josta lainaus on edellä, Stalin mm. lausui: "meidän on käytettävä kaikki voimamme tehdäksemme maamme taloudellisesti itsenäiseksi, riippumattomaksi, sisäisiin markkinoihin nojautuvaksi maaksi, joka olisi puoleensa vetävänä kotilietenä kaikille niille maille, jotka vähitellen irtautuvat kapitalismista ja yhtyvät sosialistisen talouden kehitysuomaan."

Näköalat tämän tarkastelun perusteella eivät ole valoisat presidentti Auriolin tarjoamien ehtojen hyväksymiselle. Ja muilla ehdoilla länsi tuskin rohkenee sovinnonpolitiikkaa aloittaa.

Mutta antaa YK:n Pariisissa yrittää.