LEIPÄVARRAS KORKEALLE

    Kyntäjä n:o 12/1954.

    Artikkelin käsittelemästä metsätyöväen palkkakysymyksestä Kekkonen oli jo vuoden 1953 lopulla käyttänyt voimakkaan puheenvuoron eduskunnassa heti, kun oli todettavissa, että puun ja sen jalosteiden vientihintojen alentumisen seuraukset oli palkkoja alentamalla siirretty sosiaalisesti heikossa asemassa olevien metsätyöntekijäin kannettavaksi. Kekkosen ja maalaisliiton kannanotolla ja esiintymisellä oli ilmeisen ratkaiseva vaikutus siihen, että vuoden 1954 ja 1955 aikana metsätyöntekijäin palkkoja hallitusten toimesta useaan otteeseen korotettiin.

    Kuvatessaan sitä taistelua englantilaisten maanomistajien ja tehtailijoiden välillä, joka johti viljalakien kumoamiseen (1846) ja jonka taistelun yhteydessä hyväksyttiin laki kaivosolojen parantamisesta (1842) sekä tehtaiden kymmenen tunnin työaikalaki (1847), kirjoittaa G. M. Trevelyan loistavassa Englannin historiassaan mm. seuraavaa: "Maatyöläisten hyväksi tehtiin vähemmän, koska he olivat enemmän hajallaan kuin ammattiyhdistyksiksi järjestyneet ja tehtaisiin keskittyneet tehdastyöläiset ja koska heitä sen vuoksi vähemmän pelättiin ja heitä oli vaikeampi auttaa."

    Tuosta ajasta on kulunut sata vuotta. Me täällä Suomessa elämme kokonaan toisissa yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa kuin viime vuosisadan Englanti, mutta siitä huolimatta meillä vallitsee tänä päivänä hämmästyttävä yhdenkaltaisuus 1840-luvun Englannin olosuhteiden kanssa. Meillä ei ole maatyöläisiä siinä merkityksessä kuin menneen vuosisadan Englannissa, jossa maan omistavat harvat, etupäässä aateliset suuromistajat. Mutta enin osa itsenäisiä pienviljelijöitä on meillä asiallisesti katsoen maatyöläisten asemassa. Heidän toimeentulonsa riippuu ensiksikin suuressa osassa maata ja suurelta osalta oman talouden ulkopuolelta saatavista ansiotuloista. Ne ovat hankittavissa pääasiallisesti, miltei yksinomaisesti metsätöistä. Mutta senkin tulon osalta, joka saadaan maataloudesta, suomalainen pienviljelijä on palkkatyöläisen asemassa. Hän itse perheenjäsenineen suorittaa maataloustyön ja se tulo, minkä hän saa tuotteittensa -  niitä antaa hänelle etupäässä karjatalous - myynnistä, on palkka hänen työstään omalla maatilallaan. Suomalainen pienviljelijä on täten tyypillisesti palkkatyöläinen, vaikka hän ei olekaan toisen palkkauksessa maatalouden osalta.

    On mielenkiintoista perehtyä siihen, kuinka suuri osa itsenäisistä viljelijöistä joutuu turvautumaan ulkopuolisiin ansiotöihin. Vuodelta 1950 laaditun tilaston mukaan 560.000 miestä 15-64 ikävuosien väliltä oli metsä- ja uittotöissä. Tämä luku merkitsee sitä, että lähes 70 % maalaiskuntien koko miespuolisesta työkykyisestä väestöstä on ollut ruumiillisessa työssä metsissä ja uitoissa. Osa töistä on tehty omissa metsissä, mutta näistäkin pääosa on tapahtunut puutavaran myyntitarkoituksessa, ensi sijaisesti ns. hankintakauppoina. Niistä miehistä, jotka ovat työskennelleet palkattuina metsä- ja uittotyöläisinä (n. 340.000), on valtaosa ollut maan omistajia tai heidän perheensä jäseniä ja siis useimmiten myös metsänomistajia. Esim. palkatuista hakkuumiehistä on vain 20.000 miestä eli n. 1/10 ollut tilattomia. Ajomiehissä heitä on ollut vain mitätön määrä.

    Havaitsemme tämän tilaston luvuista, että suomalainen pienviljelijä turvautuu ja toimeentulonsa vuoksi on pakotettu turvautumaan metsätöihin. On tietenkin hyvä, että sellaisten itsenäisten tilojen omistajilla, joille vähäinen ja heikosti kannattava maatalous ei kykene antamaan riittävää toimeentuloa, on tilaisuus saada vaikkapa lyhytaikaisiakin, mutta yleensä säännöllisesti jatkuvia työmahdollisuuksia kodin ulkopuolelta. Mutta näin syntynyt tilanne on johtanut siihen, että suomalainen pienviljelijä, joka jo oman maataloutensa harjoittamisessa on periaatteellisesti palkkatyöläisen asemassa, on koko toimeentulonsa osalta riippuvainen siitä palkkapolitiikasta, mitä maassa noudatetaan.

    Sodan jälkeisinä vuosina meillä on voitu todeta, kuinka noudatettu palkkapolitiikka on pyrkinyt ja kyennyt kohottamaan tehdas- ym. siihen verrattavan työväestön palkkatasoa huomattavasti enemmän kuin maatalousväestön ansiotulot ovat nousseet. Meidän ei tässä tarvitse muuta kuin mainita siitä tunnetusta tosiasiasta, että itsenäinen pientilan omistaja, joka tekee perheenjäsentensä kanssa tilallaan tarvittavan maataloustyön, saa tästä työstä palkakseen vain n. 75 % siitä, mikä hänen olisi pitänyt samasta työstä maksaa palkatulle, vieraalle työvoimalle. Mutta myös metsä- ja uittotöissä, jotka ovat maaseudun pienviljelijäväestön toinen huomattava toimeentulon lähde, on palkkausolojen kehitys ollut epätyydyttävä. Jos otamme vuonna 1948 vallinneet palkkasuhteet lähtökohdaksi, niin voimme todeta, että vuoden 1953 lopulla tehdastyöläisten ansiot olivat n. 98 % korkeammat kuin 5 vuotta aikaisemmin, kun taas metsä- ja uittotöissä oli nousu vastaavana aikana ainoastaan n. 40 %. Tämä epätyydyttävä kehitys joutuu sitäkin räikeämpään valaistukseen, kun toteamme, että vuosien 1952-1953 aikana, jolloin maan talouselämä erityisesti puunjalostusteollisuuden osalta oli vaikeuksissa, tehdastyöläisten ansiot esim. juuri puunjalostusteollisuudessa nousivat yli 9 %:lla, kun taas metsä- ja uittotyöläisten ansiot laskivat yli 11 %:lla.

    Miten tämä kaikki on voinut olla mahdollista?

    Nyt palaamme siihen lainaukseen, jolla aloitimme tämän kirjoituksemme. Englannissa oli maatyöläisten asema kurja sen vuoksi, että heidän hyväkseen tehtiin vähemmän kuin tehdastyöläisten hyväksi. Maatyöläiset olivat hajallaan, he eivät olleet järjestyneet ammattiyhdistyksiin, heitä pelättiin vähemmän ja heitä oli vaikeampi auttaa.

    Mutta eikö tilanne ole tänä päivänä vastaavanlainen Suomessa? Pienviljelijäväestö, joka miehittää myös metsä- ja uittotyöt, on hajallaan, se ei ole ammatillisesti järjestäytynyttä, sillä se on valtaosalta maalaisliittoväkeä, eikä sen vuoksi liity vasemmistolaisiin ammattiyhdistyksiin. Mutta tämä pienviljelijäväestö on myös sikäli hajallaan, että osa siitä antaa poliittisesti kannatuksensa niille teollisuusväen puolueille, jotka eivät ole tehneet mitään maataloustyöväestön hyväksi, vaan ovat tietoisesti johtaneet palkkausolojen kehityksen siihen, että pienviljelijäväestö sekä metsä- ja uittotyöläiset ovat joutuneet alipalkatuiksi muihin väestönryhmiin verrattuina. Tästä poliittisesta hajallaan olosta johtuu, että pienviljelijäväestöä ei "pelätä" - Trevelyanin sanaa käyttääkseni - ja sitä on "vaikeampi auttaa", koska se puolue, maalaisliitto, jonka erikoistehtävänä maaseutuväestön aseman puolustaminen on, ei ole siihen riittävän voimakas juuri sen väestön poliittisen hajallaanolon vuoksi, jonka etuja maalaisliitto valvoo.

    Tämä on katkera tosiasia. Maaseutuväestön poliittinen hajanaisuus ehkäisee sellaisen voimakkaan politiikan toteuttamisen, että pienviljelijäväestölle sekä metsä- ja uittotyöläisille, lyhyesti sanoen maasta ja metsästä ruumiillista työtä tehden elatuksensa saavalle maaseudun väestölle turvattaisiin tasavertainen asema valtakunnan muun väestön rinnalla ja sille suotaisiin oikeudenmukainen osuus siitä taloudellisesta vaurastumisesta, mikä yhteiskunnan kaikkien jäsenten yhteisillä ponnistuksilla on kyetty saavuttamaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ryhtyä tekemään selkoa maaseudun poliittisen hajanaisuuden syistä; ne ovat moninaiset ja niitä on vaikea täsmällisesti selvittääkään. Korjauksen aikaansaamiseksi ei kuitenkaan riitä se, että syytämme työväenpuolueita. Ne varmaankin täyttävät oman poliittisen erikoistehtävänsä valvomalla teollisuustyöläisten taloudellisia etuja. Nämä puolueet ovat tähän saakka lisäksi olleet sellaisessa kadehdittavassa asemassa, että niille ei ole aiheutunut sanottavia poliittisia vaaroja siitäkään, että ne teollisuusväestön etujen vuoksi ovat laiminlyöneet niiden maaseudun vähäväkisten asian, joilta he ovat vaali vaalilta saaneet kannatusta.

    Mutta onko maalaisliiton piirissä tehty kaikki, minkä puolue voi tehdä maaseutuväestön poliittisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi? Onko puolueen käytännöllisessä toiminnassa otettu huomioon ne vaatimukset, joita maaseudun yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen muuttuminen itsenäisyysvuosien aikana puolueelle asettaa? Kun edellä on todettu, että omaa tilaansa viljelevän suomalaisen pienviljelijäväestön toimeentulo riippuu maassa noudatettavan palkkapolitiikan suunnasta, koska suurin osapienviljelijöistä saa välttämättömän lisätulonsa metsä- ja uittotöistä, on paikallaan mainita, että asia ei ollut itsenäisyytemme alkuaikoina suinkaan sama. V. 1923 oli puolet palkatuista hakkuumiehistä tilattomia ja tilallisiksi merkityistäkin oli silloin puolet torppareita, mäkitupalaisia ja näiden perheenjäseniä. Nyt on siis hakkuumiehistä enää n. 1/10 tilattomia ja kaikki metsätöissä olleet tilalliset ovat käytännöllisesti katsoen maan omistajia ja heidän perheensä jäseniä. Tämä vertailu nykyisten olosuhteiden ja kolme vuosikymmentä sitten vallinneiden olojen välillä osoittaa asutustoiminnan tuloksekkuuden, mutta se antaa myös selvän ohjeen siitä, että sellainen maaseudun palkkapolitiikka, jota itsenäisten viljelijäin osalta saattoi perustella 1920-luvun alussa, on tänä päivänä maaseudun oloihin soveltumatonta. Maalaisliitto valvoo maaseudun etuja ajamalla aktiivista metsä- ja uittotyöläisten palkkapolitiikkaa.