Jätkät yläpäässä

Äskettäin on ilmestynyt "Punainen Kirja", jossa vanhat ja nuoret sosiaalidemokraatit keskustelevat keskenään ei vain puolueensa aatteen vaan myös poliittisen käytännön alaan liittyvistä kysymyksistä. Mukana ovat miltei kaikki, joilla on tärkeää sanomista puolueessa, ja vähän muitakin.

    Kun puheeksi tulee sosiaalidemokraattien parissa vallitseva demokratia, yksi osanottajista laukaisee: "Siinä istuu joitakin jätkiä yläpäässä ja päättää kaiken. Se on tämmönen runkorakenne. Informaatio kulkee ylhäältä alas." Tälle porvarillisessa kodissa kasvaneelle, äskettäin puolueeseen liittyneelle opiskelijaneitoselle todistavat sitten puolueen puheenjohtaja ja puoluetoimikunnan jäsen, että hän oli puhunut oikein tuhmia. "Sos.dem. puolueen järjestöelämässä vallitsevat demokraattisimmat muodot. Ei Suomessa löydy parempaa muotoa", selitetään harhaoppiselle.

    Voihan se nyt olla näinkin, mutta on se joskus ollut toisellakin tapaa. Erityisesti ammatillisen liikkeen piirissä on vuodesta 1944 lähtien aivan viime aikoihin saakka noudatettu menettelytapoja, joiden demokraattisuus jättää enemmän kuin paljon toivomisen varaa. Äskettäin on ilmestynyt vanhan ammattiyhdistystoimitsijan Viljo Suutarin seikkaperäinen selostus ("Yksinäisenä sutena") siitä, kuinka vasemmiston, lähinnä äärivasemmiston johdossa mahtavaksi muodostunut Kuljetustyöntekijäin Liitto ensi sijassa silloisen SAK:n toimesta hajotettiin ja tuhottiin. Reilulta mieheltä vaikuttavan kirjoittajan kuvaus puolin ja toisin käytetyistä taistelukeinoista ei näissä vaiheissa mukanaolleelle tuo tietenkään mitään uutta, mutta ulkopuoliselle kirjassa on näköaloja avaavaa opastusta sodanjälkeisten vuosien poliittiseen todellisuuteen.

    Järjestöjä ja puolueita vallattiin ja hallittiin silloin ns. junttaustyön avulla. Suutarin teos ei sen tekniikasta paljoakaan kerro. Kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyt Lauri Lassinpellon kirja "Aatteen paimenpojat" sitä vastoin sisältää kaiken, minkä junttaamisesta tarvitsee tietää. Teos on aivan selvästi omaan kokemukseen rakentuva kertomus rautatieläisten ammattiliiton sisäisestä elämästä 1950 luvun vaihteessa.

    Junttatyö on aina ollut hyvin salaperäistä puuhailua, mutta Lassinpellon kirjassa siitä kuitenkin annetaan seikkaperäinen määritelmä. Sen mukaan junttaaminen on "asioiden järjestelyä siten, että pieni, valmennettu ryhmä saneli ennakolta päätökset, jotka lopullisessa vaiheessa vain siunattiin, joten ehkä hyvinkin pieni sisärengas todellisuudessa päätti asiat, muokaten vain mielialaa sopivaksi päätöstensä toteuttamiselle. Järjestelmä oli opittu kommunisteilta, eikä täyttänyt kovinkaan korkeita mittoja ainakaan moraalisesti."

    Mutta ennen kuin näin pitkälle, siis päätösten tekemiseen, on päästy, junttatyössä on ollut monta vaihetta. Jäsenkunta on luetteloitu ja luokiteltu, otettu selville jäsenten luonteet, tavat ja heikkoudet, on suoritettu puhuttelu tai puhuttelut, ylipuhuttu, luvattu, annettu tai uhattu, tehty yhteenvetoja ja vielä tarkistuksia. Tämä on vaatinut rahaa ja työmiehiä, mutta silloin onkin ennen ratkaisevaa kokousta jo etukäteen ollut selvillä, miten siellä tulee käymään. Ja jos on havaittu, että lopputulos on epävarma tai päättyisi häviöön, silloin on alettu pelata paperiseuroilla. Onpa vielä äänestysmenettelyn yhteydessä ollut mahdollisuus turvata voitto.

    Lassinpelto kertoo erään yksityistapauksen, toden tai kuvitellun. Mies on valittu rautatieläisten ammattiliiton puheenjohtajaksi. Hänen luokseen saapuvat sen puolueen edustajat, jotka ovat junttauksen maksaneet, ja vaativat ammattiliiton kassasta 30 miljoonaa markkaa puolueen vaalirahastoon. Puheenjohtaja kieltäytyy ja kun häntä uhataan erottamisella, hän vastaa: "Vanhana junttamiehenä tiedän keinoni minäkin ja oman liittoni junttakoneisto on täydellisesti käsissäni. Taidan paperiosastojen perustamisen, jos tilanne näyttää huonolta liittokokouksen edellä, ja osaan konjakilla suoritettavan aivopesun. Nuija ja uurna ovat minun hallussani ja osaan konstit niiden säilyttämiseen." (Viittaus uurnaan ei voine merkitä muuta kuin sitä, että täälläkin on tunnettu "kolmannessa maailmassa" yleinen menettely voiton  varmistamiseksi toimenpiteillä, jotka suoritettiin vaalitoimituksen päättymisen ja vaalilaskennan alkamisen välisenä aikana.)

    Tällaista on junttatyö, jonka menestymisen ansiosta monet "jätkät yläpäässä" ovat saavuttaneet paikkansa.

    Käytännöllisen junttaamisen perusajatus on vanhojen roomalaisten kielellä puserrettu kolmeen sanaan: do ut des, annan, jotta antaisit. Ei mitään näet uutta taivaan kannen alla.

    Ajatukset ajautuivat junttaukseen ei niinkään paljon "Punaisen Kirjan" kuin SKP:n 15. puoluekokouksen vuoksi. Kun näet tarkasteli niitä piirejä, jotka olivat stalinistisen opposition käsissä, saattoi panna merkille, että ne olivat maan teollistuneinta aluetta, kun taas maltillisemman suunnan kannatus tuli kommunististen "takametsien miesten" taholta. Onko nyt asia niin, että meidän olojemme mukaan arvioiden hyvin palkatut teollisuusammattimiehet ovat jyrkkiä vanhan ajan stalinisteja ja ns. "korpikommunistit" taas revisionisteja?

    Mutta erikoisinta oli se seikka, että suunnilleen samantapaisissa oloissa elävät Helsingin ja Uudenmaan kommunistit olivat vastakkaisissa leireissä. Kun SKP:n puoluekokouksen jakaantumista eri ryhmiin pohtii, niin ei voi olla ajattelematta, että eiköhän vain junttatyöllä ole ollut ratkaiseva merkitys sille, mitä suuntausta kukin piiri on joutunut kannattamaan

    Olisi muuten hyvin mielenkiintoista tietää, kuinka monta junttajärjestöä esim. 1950-luvun loppupuolella maassa oli. Puolueilla - ehkä ei kaikilla mutta monilla - oli ensiksikin johdon virallinen junttapiiri, sitten opposition oma junttajärjestö, jonka vastapainoksi puoluejohdolla oli erillinen opposition juonia seuraamaan ja kukistamaan organisoitu erikoisjuntta. Mutta puolueessa saattoi olla useampiakin oppositioryhmiä, joilla kullakin oli isompi tai pienempi junttaporukka töissä. Nokkelimmat junttamiehet kuuluivat useampaankin organisaatioon, niin kuin Lassinpellon oppikirjassa kerrotaan.

    Junttajärjestöjen vallitessa on totta, mitä sos.dem. keskustelun epähieno kapinallinen väitti: "Informaatio kulkee ylhäältä alas." Puolueen puheenjohtaja torjui tämän ja vakuutti että valtaa puolueessa käyttää jäsenistö. Keskusteluun osallistunut nuori sosiologi-tohtori oli taas toista mieltä: "Tieto kulkee nykyisin täysin ylhäältä alaspäin." Hänen ohjelmansa oli: "Tiedon tason nostaminen aktivoi jäsenistöä ja laajentaa toimintakenttää ja siihen pitää päästä."

    Tämä on oikea ohjelma kaikille puolueille ja kaikille demokraattisille järjestöille.

    Mutta onko niin, että niihin aikoihin, jolloin junttatyö oli valttia, se oli ainoa tapa "tiedon tason nostamiseksi" linjakysymyksissä?!