23.5.1957 Helsingissä

KANSANEDUSTUSLAITOKSEN

UUDISTUKSEN MERKITYS JA

TOTEUTTAMINEN

Arvioidessamme sen valtiollisen ratkaisun merkitystä, jonka 50-vuotisjuhlaa olemme nyt kokoontuneet viettämään, voimme käyttää varsin vaativaa asteikkoa, ja tulosta on sittenkin pidettävä poikkeuksellisen myönteisenä. Viisikymmentä vuotta sellaista sotien ja mullistusten aikaa, jota maailma on elänyt vuosisatamme alusta lähtien, kykenevat osoittamaan, milloin on luotu elinkelpoista ja pysyvää. Se valtiollinen rakennelma, jonka perusmuurina on ollut yleinen ja yhtäläinen valtiollinen äänioikeutemme sekä yksikamarinen eduskuntamme, on kestänyt ajan myrskyt, ja elinvoimaisena se seisoo tänä päivänä täyttämässä tehtäväänsä kansan vapauden ja valtakunnan itsenäisyyden ilmentajänä.

Kansanvaltainen edustusjärjestelmämme v:lta 1906 merkitsi meille suurta kansallista voimaa uudelleen alkaneita tsaarin sortotoimenpiteitä vastaan taisteltaessa. Mutta täyteen valaistukseen kohoaa v:n 1906 valtioteko silmissämme, jos kuvittelemme, että käänteentekevä vuosi 1917 olisi kohdattu säätyvaltiopäiville kokoontuneen aateliston, papiston, porvariston ja talonpoikaissäädyn edustaessa Suomen kansaa. Voitiin aikanaan olla eri mieltä siitä, minkälaiseksi Suomen eduskunnan valtio-oikeudellinen asema oli maaliskuun vallankumouksen jälkeen teorioitava, mutta tosiasiassa oli eduskuntamme korkeimman vallan kotimainen käyttäjä, jollainen säädyt, jos ne olisivat siihen saakka säilyneet, eivät olisi voineet olla. Valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki kelpasivat sellaisinaan: myös itsenäistyneelle Suomelle ja näille laeille rakentuva kansanvaltainen järjestelmämme kesti hyökkäykset v. 1918 sekä 1930-luvun alussa. Kahden sodan ja sodan jälkeisten raskaiden vuosien kautta kulkeneena se on periaatteiltaan muuttumattomana edelleen voimassa eikä näköpiirissämme ole tekijöitä, jotka sisältäisivät vaaran kansanedustusjärjestelmällemme tai perustellun syyn sen muuttamiseen.

Voimme siis viettää juhlaamme kiitollisin mielin. Tämä ei kuitenkaan estä meitä näkemästä ja tunnustamasta sitä, että eivät suinkaan kaikki ne ratkaisut vuosikymmenien mittaan, jotka kantavat järjestelmämme luonteesta ja käytännöllisestä muotoutumisesta johtuvaa erikoisleimaa, ole olleet moitteettomia, kriittisen arvostelun kestäviä. Valtioelämässämme on ollut puutteita ja virheitä. Parasta aikaakin se elää suurissa vaikeuksissa. Kun tutkimme niitä, voimme todeta, että ne ovat osittain yleismaailmallisia, samanlaisia, joita esiintyy kenties joka ainoassa kansanvaltaisessa maassa. Osittain ne ovat omaa kansallista tekoamme.

Edellisillä tarkoitan lähinnä etujärjestöjen kasvaneen vaikutusvallan mukanaan tuomia sopeutumisvaikeuksia. Perinnäisessä demokratiassa ovat kansan valitseman eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen laillisessa järjestyksessä tekemat päätökset valtiovallan tahto. Nykypäivinä tätä vaalien perusteella kansalta valtuutensa saaneiden valtionelinten tahtoa vastaan saattaa nousta voimatekijöitä, joilla ei ole valtiosäännön mukaisia valtuuksia eikä parlamentaarista vastuuta, mutta jotka järjestyneellä joukkovoimallaan voivat ajaa tahtonsa läpi yhteiskunnassa vastoin parlamentin ja hallituksen kannanottoja. On hyvin ymmärrettävää, että tällainen valtiovallan laillisessa järjestyksessä syntyneen tahdon ja yhteiskunnassa toteutetun etujärjestön tahdon välinen ristiriita merkitsee koko demokraattisen järjestelmän kannalta vaarallista tilaa. Demokratia voi kestää tällaisia konflikteja. Mutta tällä tiellä ei voida edetä miten pitkälle tahansa vaarantamatta demokratian kannattavimpia sisäisiä voimia, itse demokratian olemassaoloa. Olisi löydettävä oikea ulkonainen muoto ja sisäinen vastuuyhteys nykyisen yhteiskunnallisen kehityksen aikana niin tärkeiksi muodostuneiden eturyhmien ja valtiosäännön mukaisten valtioelinten välisille suhteille. On hedelmätöntä kuvitella, että nämä etujärjestöt voitaisiin kansanvaltaisen järjestelmän vallitessa ahdistaa valtiovallan kutomaan pakkopaitaan. Se ei käy päinsä. Mutta nämä järjestöt ja valtio olisi saatava noudattamaan sellaisia pelisääntöjä, että lain säatämä järjestys muodollisesti ja kokonaisuuden etu asiallisesti voitaisiin saavuttaa ja säilyttää silloinkin, kun kannanotot aluksi käyvät vastakkain. Tässä kosketeltu mitä tärkein asia ei ole suinkaan vain meidän pulmamme, ratkaisun löytämiseksi on jouduttu ponnistelemaan myös monissa muissa maissa. Mutta meillä on löydettävä tyydyttävä ratkaisu, ennen kuin on pakko todeta, että hallitusmuodon 2 §:n 1 mom.: "Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta", on jäänyt lain kuolleeksi kirjaimeksi.

Toisella ryhmällä valtioelämämme vaikeuksia on paremminkin oma kansallinen leimansa. Silloin kun meillä kaikilla on ollut yhtä huonoa, kukin kohdaltaan on tyytynyt omaan vähäiseen osaansa, mutta kun parempi päivä on valjennut, meitä on voitu verrata vanhaan suomalaiseen erämieheen, joka kademielin tähyili toisen pyyntionnea. Huomiomme on liian suuressa määrin kiinnittynyt milloin ryhmien milloin yksityisten ihmisten keskinäisiin suhteisiin ja kokonaisuus on jäänyt taka-alalle. Ne suuret taloudelliset vaikeudet, joihin olemme nyt joutuneet, ovat perimmältään lähtöisin tästä omasta tavastamme ajatella, tuntea ja toimia. Meidän on aina ollut vaikeaa tunnustaa epämieluisia tosiasioita. Niin on ollut asianlaita erityisesti ulkopoliittisissa ja taloudellisissa kysymyksissä. Mutta kun on tultu siihen, että tosiasioita ei enää voida väistää, aina on löytynyt vastuuntunnetta, jonka avulla vaikeudet on voitu voittaa tosiasioiden pohjalta toimien. Niin täytyy olla vastaisuudessakin.

Tällaisena kansallisena juhlapäivänä, jolloin todella kansamme kaikki kerrokset ovat kokoontuneet merkkitapahtuman ympärille, tahtoisi mielellään etsiä tunnuksia, jotka ovat yhteisiä meille kaikille suomalaisille. 1930-luku ei ole tästä päivästä ajallisesti etäällä, mutta meistä nykyhetken suomalaisista tuntuvat tänään mittaamattoman kaukaisilta ne ajat, jolloin osa kansaa piti laajoja kansalaispiirejä, lähes puolta väestöstämme, isänmaallisesti epäiltävinä, isänmaattomina. Niin suuret vastakohtaisuudet kuin taas tänä päivänä nostattavatkin rajamuureja suomalaisten välille, tällainen historian perspektiivi luo meille kuitenkin lohdullisia näköaloja: korkeatkin muurit voivat hajota, tämän päivän vastakohtaisuudet voivat huomenna olla tasoittuneita, kaikki suomalaiset voivat löytää taas toisensa yhtenäisenä Suomen kansana yhteisessä rauhan työssä vapaan, itsenäisen isänmaan puolesta. Tämän päivän näky voi olla huomisen todellisuus, niin kuin 1930-luvullakin.

Eräässä kysymyksessä Suomen kansa on jo löytänyt yhtenäisen linjan. Se on ulkopolitiikkamme.

Ulkopoliittinen toimintamme tähtää luottamuksen saavuttamiseen. Ylläpidämme maailman kaikkien valtioiden kanssa hyviä suhteita, ja erityisesti vaalimme naapurisuhteitamme, jotka rakentuvat ystävyyden ja yhteistoiminnan kestävälle pohjalle.

Pidämme erinomaisen arvokkaana ja koko kansalliselle tulevaisuudellemme ratkaisevan tärkeänä suhteissamme Neuvostoliittoon viime vuosina tapahtunutta onnellista kehitystä. Me tiedämme voivamme luottaa siihen, etta Neuvostoliitto kunnioittaa meidän vapauttamme ja itsenäisyyttämme, ja me uskomme, että Neuvostoliitto puolestaan luottaa meidän vilpittömyyteemme ja ehdottomaan tahtoomme noudattaa maittemme välillä solmittuja sopimuksia, niin nyt kuin vastaisuudessakin.

Tunnustettu ulkopoliittinen puolueettomuutemme sekä pohjolassa että sen ulkopuolella merkitsee sitä, että Suomi ei kuulu eikä tahdo vastedeskään kuulua mihinkään aikamme valtaryhmittymistä. Mutta kenelläkään ei saa olla väärää käsitystä politiikastamme, jos vastoin harrasta toivoamme hävityksen voimat maailmassa pääsisivät valloilleen ja meidänkin maamme alueellinen koskemattomuus joutuisi uhanalaiseksi tai sitä loukattaisiin. Ensisijainen on itsenäisyytemme velvoitus puolustaa kaikin käytettävissä olevin keinoin synnyinmaatamme. Toisessa kädessä tulevat kysymykseen ne toimenpiteet, jotka perustuvat valtiosopimuksiimme. Tämä on aiheellista esittää riittävän selvästi, koska Suomi maantieteellisen sijaintinsa vuoksi on sellaisessa asemassa, että kärjistyneen kansainvälisen tilanteen vallitessa on tärkeänä turvallisuuden tekijänä pidettavä oikean käsityksen vakiintumista ulkopolitiikastamme. Meille on ulkopoliittisen linjamme sanellut valtakuntamme etu ja turvallisuus, mutta siihen liittyy samalla toivo, että se osaltaan myös voisi edistää rauhan turvaamista ja rauhallisen yhteistyön lujittumista Pohjois-Euroopassa.

Se työ, minkä Suomen kansa on viiden viime vuosikymmenen aikana suorittanut, on tuottanut taloudellisen ja henkisen nousukauden, jolla ei ole vertaa kansamme historiassa. Ilman sitä kansalaisvapauteen perustuvaa valtiollista järjestelmää, jonka kulmakivenä on kansaneduskuntamme, tätä kaunista tulosta olisi ollut mahdotonta Suomen oloissa saavuttaa.