Pääministeri Kekkonen: Herra puhemies! Sen kannanoton perusteena, jonka hallitus virkamieseläkkeitä koskevassa asiassa teki, oli oikeudenmukaisuuden etsiminen yhteiskunnallisen vanhuudenturvan antamisessa eri kansalaisryhmille. Yhteiskunnallisen vanhuudenturvan myöntämisessä ovat meillä virkamiehet olleet jo aikaisemmin erittäin edullisessa asemassa. He ovat olleet ainoa etuoikeutettu ryhmä, jolla valtio on vanhuudenturvan suonut. Kun on tullut suorastaan sanontatavaksi Suomessa, että valtion leipä on ehkä kapea, mutta se on pitkä, niin siinä on otettu juuri huomioon myöskin se, että virkamiehille on suotu ei ainoastaan palkka, vaan myöskin erottamattomuus ja siihen on vielä virkamiehille turvattu vanhuudeneläke. Vastaavia etuja ei yhteiskunta ole millekään muulle yhteiskuntaluokalle kyennyt antamaan. Ja senvuoksi täytyy sanoa, että virkamiehet todellakin ovat olleet erikoislaatuisen suositussa asemassa tässä köyhässä yhteiskunnassa.

Sitäpaitsi täytyy todeta, että kun on puhuttu näinä päivinä ja aikaisemmin hyvin paljon virkamiesten palkkojen pienuudesta, niin toiselta puolen on aina tähän lisätty, että ne voivatkin olla jossain määrin pienemmätkin kuin yksityisoikeudellisessa työsuhteessa olevien vastaavat palkat juuri senvuoksi että valtio huolehtii myöskin virkamiesten vanhuudenpäivistä. Se on näkökohta, joka on erittäin tärkeä, vaikka sitä ei siinä huutokaupassa, joka nyt virkamiesten palkkojen merkeissä on pidetty, lainkaan ole otettu huomioon (Ed. Hiltunen: Missä hallitus on silloin ollut, kun huutokauppaa on harjoitettu?).

Mutta on selvää, että virkamiehille on kohtuullinen eläke myönnettävä. Sitä vastaan minun käsitykseni mukaan ei missään puolueryhmissä voida esittää päteviä vastaväitteitä. Mutta yhtä kohtuullista on, että tämän eläkkeen ei tarvitse olla eikä se saa olla sellainen, että toiset kansalaisryhmät joutuvat kovin suuressa määrin huonompaan asemaan kuin mitä virkamiehet. Tätä näkökohtaa hallitus piti silmämääränään, kun se valmisti esityksen virkamieseläkkeistä. Hallitus etsi oikeudenmukaista tietä ja meni minun ymmärtääkseni siinä kohtuuden ylärajalle. Suuren valiokunnan ehdotuksen mukaan nyt, niinkuin me tiedämme, virkamieseläkkeet tulisivat järjestetyiksi sillä tavalla, että alin eläke olisi 10,000 markkaa kuukaudessa ja korkein eläke 40,000 markkaa kuukaudessa ylimmissä palkkaluokissa. Minä voin myöntää, että sellaisenaan nämä luvut kenties eivät vaikuta järkyttävän suurilta, mutta näitä lukuja ei saakaan arvostella yksikseen, vaan näitä lukuja voidaan pätevästi arvostella ainoastaan vertaamalla niitä siihen, mitä muut kansalaiset, muut kuin virkamiehet, yhteiskunnan taholta saavat vanhuudenturvana. Ja jos tämäntapainen vertailu suoritetaan, silloin me havaitsemme, että virkamiesten saama turva todellakin on erinomaisen suuressa määrin toinen ja parempi, kuin mitä muut yhteiskuntaluokat voivat saada. Mehän tiedämme, että meidän kansaneläkejärjestelmämme on vielä niin puutteellinen, että suuri osa vanhuksista ei saa lainkaan kansaneläkelain perusteella mitään vanhuudenturvaa. Ja me tiedämme myös, että ne, jotka saavat tätä vanhuudenturvaa, tulevat saamaan sitä varsin vähäisessä määrässä. Peruseläkkeen suuruus ei ole täyttä 4,000 markkaa vuodessa, ja keskimääräinen kansaneläke on viime vuoden kertomuksen mukaan noin 15,000-16,000 markan välillä vuodessa. Kun näitä lukuja verrataan suuren valiokunnan ehdotukseen virkamieseläkkeistä, niin voidaan sanoa, että tässä ei ole kohtuutta. Lisäksi täytyy ottaa huomioon se, että virkamiehet tulevat myöskin nauttimaan sen edun, minkä muut kansalaiset saavat kansaneläkelain perusteella. Ymmärtääkseni ei sittenkään kukaan voi hyvällä omallatunnolla ruveta väittämään, että sanokaamme veturimies, josta täällä on niin paljon puhuttu ja joka voi saada eläkkeen jopa 53-vuotiaana, veturimies, joka saa eläkettä suuren valiokunnan ehdotuksen mukaan 16,000-18,000 markkaan kuukaudessa, että hän olisi tehnyt tässä yhteiskunnassa niin paljon hyödyllisempää työtä kuin sanokaamme maaseudun mies, joka on tehnyt todella pitkiä työpäiviä tai maaseudun nainen, joka on tehnyt pyöreätä työpäivää. Jonkinlaista kohtuutta täytyisi lainsäädännössä noudattaa, ja sen vuoksi hallituksen kanta tässä asiassa on ehdottomasti oikea, eikä sitä vastaan voida mitään oikeudenmukaisuuden kannalta esittää.

Täällä on sanottu, että tämä muutos, jonka suuri valiokunta hallituksen esitykseen on tehnyt, että se ei ole taloudellisesti suuri ja niin todellakin on: siinä miljardien ryöpyssä, joka täällä eduskunnassa on kulkenut, eivät nämä lisäykset sanottavasti merkitse. Mutta tässä on esillä mitä tärkein periaatteellinen kysymys ja sen vuoksi tämän kysymyksen ratkaisussa todellakin tulee esille se kanta, minkä eri ryhmät ottavat oikeudenmukaisuuden toteuttamisessa eri kansalaisryhmien kesken. Minun täytyy kyllä mielihyvin panna merkille se, että tässä kamarissa ei kukaan ole käynyt puolustamaan sitä erivertaisuutta, joka nyt virkamiesten eläkelain yhteydessä valtakunnan eri kansalaisten kesken syntyy. Se on merkille pantavaa, että kukaan ei tätä erivertaisuutta täällä ole käynyt puolustamaan. Se on ikäänkuin häpeilyä. Ei uskalleta sanoa, että vaikka tässä edustetaan voimakkaasti pienen virkamiesryhmän etua, niin se voidaan tehdä ainoastaan sillä edellytyksellä, että vastaavia etuja ei suoda muille kansalaisille (Ed. Hiltunen: Eihän tämä ole uusi asia! - Ed. Hakkila: Sehän on hallituksen esitys!). Ja totta on, että levotonta aikaa hyväksi käyttäen ja levottomuutta lietsoen tässä asiassa on viety eduskunnassa tähän mennessä läpi kanta, jota ei kukaan voi eikä näytä haluavankaan puolustaa kokonaisuuden kannalta eikä vertaamalla suuren valiokunnan ehdottamia lukuja muun väestön vastaavasti saamaan yhteiskunnalliseen turvaan (Ed. Hakkila: Sama vertaus tulee hallituksen esityksen pohjalla!).

Hallitus toivoo erittäin vakavasti, että eduskunta hyväksyisi hallituksen esityksen sen vuoksi, että hallituksen esitys antaa täydellisesti virkamiehille sen vanhuudenturvan, jota on pidettävä kohtuullisena.