Mäntyharjun kansakoululla.

Muistelmia sissien matkoilta 1918, kirjoittanut Känä.

Vimmattu taistelu Mäntyharjun asemasta ja kirkonkylästä oli juuri päättynyt ja vihollinen "komennettu" etelämmäs. Varpasten pysäkille oli kokoutunut voittanut valkoinen armeija, ja pitkin ratapengertä seisoi aseistettua, valkopäähineistä miestä kuin heinää. Oli tulipalopakkanen, armeija seisoi rintamassa ja tuhatkuntajalka paria tömisytti lumista tannerta, koettaen liikunnolla karkottaa vilua. Sill`aikaa pohti päällystö jatketaanko hyökkäystä vai päästetäänkö joukot lepäämään ja sill`aikaa punaisten juna pyrki eteläänpäin pitkin pahoin särjettyä rataa.

Neuvottelu oli pitkä-aikainen vilun kanssa kamppailevien sotilasten mielestä. Vihdoin joukot määrättiin palaamaan takaisin, osa kirkolle, osa aseman puolelle. Kajaanin sissien asuntopaikaksi määrättiin kirkonkylän kansakoulu.

Uunissa roihusi iloinen valkea, joka levitti häilähtelevää, kodikasta hohdetta huoneeseen, kun joukot majapaikkaansa saapuivat. Oli näet yksi sissien ryhmä edeltäkäsin saapunut taloon ja panneet uunit lämpiämään. Olkiakin olivat lattialle kantaneet, niin että kelpasi niiden päälle vaivaisen, väsyneen tomumajansa laskea. Ja haukattuaan eväitään, heittäytyivät ummelleen kaksi vuorokautta valvoneet miehet pitkäkseen ja useampi heistä nukkui heti kuin havutukki. Mutta muutamat vaikka olivat kestäneet jalon "pyykin", valvoneet, kahlanneet kilometri-sotalla lumihangessa vyötäisiään myöten, väliin tapelleet, hyökäten ja peräytyen, sekä koko ajan olleet sangen hipleillä ruoilla, eivät tunteneet vieläkään väsymystä. Oli joukko heitä keräytynyt uunin luo, ja siinä puolihämärässä he tupakkaa poltellen pakinoivat. Puhe liikkui viime päivien kokemuksista.

Kupiaisen Antti, jo ikämies, kansakoulunopettaja, oli anastanut puhevallan:

- Kyllä minulla on verraton ryhmä, kehasi hän.

Ja jatkoi:

- Katsokaas, juuri silloin, kun ensikerran saatiin kuulla kuulien vinkuvan korvissamme ja luotia tuli kuin turkinhihasta, nämä pöhköt eivät arvanneet heittäytyä mahalleen lumihankeen, kun ketju seisattui ja ryhtyi vastaamaan tuleen. "Maahan!" kiljasin minä, kuten oli neuvottu ja rötkähdin itse lumihangelle ryhtyen siitä ampumaan. En kotvaan ehtinyt katsomaan, miten pojat jaksaa, olin siihen pyssyn käsittelyyn niin innostunut, mutta kun vihdoin katsoin pitkin ketjua, seisoivat nämä tollot puunrunkojen takana ja olivat polvillaan lumihangessa ja siitä ampua luskuttivat minkä suinkin kerkesivät. "Painukaa mahallenne lumihankeen!" komensin minä, mutta lähimmäinen mies huusi: "ei kärsi, pyssynlukot kastuu". Ja eivät ne kahmurat osanneet maahan heittäytyä, vaikka kuulaa kyllä tuli riittämiin asti. Syyttäkööt itseään, jos napin saavat naamaansa, ajattelin minä, mutta ihme oli, että kaikki herjat henkensä säilyttivät.

- Mikäpä se pahan tappaa, örähti ääni toisesta nurkasta unen ja hereilläolon välimailta.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Tulen kajastus uunista loi oudon punerruksen miesten poskipäille. Paperossejaan pureskellen katselivat nämä aatoksiinsa vaipuneina uuniin, jossa tulen liekit nuolivat äsken siihen työnnettyä halkoa.

Näsäsen Eino räpytteli silmiänsä ja alotti kertomuksensa:

- Oltiin levittäytyneinä ketjuun muutaman harjun laiteilla ja asuttiin silloin paremmin hissunkissun kun meidän eteemme aukeella pyrähtää metsänreunasta tuohon 50 metrin päähän vahva punaisten ketju. Vimmattu tuli oli pian käynnissä molemmin puolin. "Kotkan punakaartin hyökkäyspataljoonan I pluttuuna! Hyökkäykseen!" komensi siellä römeällä äänellä joku johtaja. Moni ei ylös kohonnut, ja jokainen näistä laskeutui äkisti takaisin maahan. - Minä olin sivustamies ja toisella puolella, vähän taaempana oli jyväskyläläisten joukkoa. Yht`äkkiä kuulen keskellä helvetillistä ammuntaa, jotakin lentävän ilmassa ja äkkiä putoaa kolmen metrin päässä edessä varsipommi, jonka jyväskyläläinen on heittänyt punaisia kohti. Se sähisee ilkeästi. En ehtinyt ajatella juuri mitään, painoin pääni lumeen ja odotin, milloin lennän ilmaan. Sydämeni toiminta tuntui pysähtyneen, kauhu jäyti ruumiini. Pommin sähinä oli iljettävää, se kuului kuoleman naurulta, pirulliselta, hammasten välistä tulevalta sihinältä. Yht`äkkiä se loppui, odotin ja räjähdystä ei kuulunut. Kuulat vaan vinkuivat korvissa. Lämpö alkoi palata jäseniin, veri kiersi jälleen. Oli onneton asettanut väärinpäin nallin vai lieneekö taskuunsa unohtanut. Sellainen mies ansaitsisi tukevan rangaistuksen. Vasten näkimiä kun mojauttaisi pommilla niin eiköhän muistaisi tulevaisuudessansa nallinkin asettaa.

Eino vaikeni ja räpytteli silmiänsä tutunomaiseen tapaansa. Hetken vaiti oltuaan hän jälleen ryhtyi kertomaan:

- Ja tämä Piirahnaisen Kallu se outo mies oli. Näet oli joku punainen kiivennyt kiven päälle seuraamaan tappelua, niin ampui Kalle sitä ja mies keiskahti komeasti alas. Ja silloinkos Kaaleppi riemastui, kohosi seisalleen ja villissä ilossaan ryhtyi hihkuen tanssimaan intiaania, niin, siinä helkatinmoisessa kuulasateessa. On muka siinä järkeä!

Kertojan yksitoikkoinen ääni lakkasi kuulumasta. Miehet lepäilivät hiljaa paikoillaan, uni tahtoi voittaa vaikka olisi täytynyt kuunnella jutusteluakin. Ja kun Idströmin Danni oli päässyt puoliväliin kertomuksessa, kuinka hän oli keuhkotautista räätäliä vahtimassa yhden ryhmän kera ja kuinka he ketjuttivat talon ympäryksen, ettei se karkuun pääsisi, huomasi hän kuulijoittensa vetelevän unia kaikessa rauhassa. Eikä aikaakaan kun hänkin oli yhtynyt samaan kuoroon. Koko komppania nukkui, vain kaksi pihavahtia kierteli ympäri taloa valppaana kuin vainukoirat.

Keskellä yötä alkoi kylältä päin kuulua kovaäänistä melua ja huutoa. Kolkossa, hiljaisessa yössä se tuntui sangen kammottavalta. Toinen kansakoulun pihavahdeista riensi katsomaan, mikä oli tekeillä. Tulipalo siellä vain. Kunnan talolla asuvat vaasalaiset olivat ruvenneet polttamaan "kortteeriaan" ja nyt oli heillä täysi työ ja touhu saada tuli sammumaan. Kantoivat vettä kuin hullut ja etsivät paloruiskuja ympäri kylän.

Pari heistä osui kansakoulullekin, ryntäsi sisään ja herätti ovenpielessä nukkuvan miehen. Tämä köhmi unenpöpperössä ylös ja luuli kummempienkin asioiden olevan käsillä. Häneltä tiedustelivat vaasalaiset, tietääkö hän, onko täällä paloruiskuja.

- Ha ni brännsprutan? hihkasivat he rannikkoruotsillaan Kainuun korpien kasvatille.

Eihän poika moista ymmärtänyt, vaan suu auki katseli vieraita.

Nämä uudistivat kysymyksensä.

Silloin vasta näytti valonpilkahdus kohtaavan hänen järkensä ja kiireisesti riensi hän selittämään:

- Joo, kyllä Rönspotti täällä ja Jauhiainen on tuolla toisessa kammarissa. Minäpä käväsen herättämässä.

Sanoi ja riensi ajelemaan joukkueenjohtaja Rönspottia (o.s. Strömberg) hereille, vieraiden puhuteltavaksi. Jääkäri Jauhiaisen hän sentään jätti rauhaan.

Rönspotti saadaan vaivoin eteiseen, jossa vaasalaiset odottavat. Olivat kai luulleet, että ruiskua mennään tiedustelemaan ja nähdessään sitten kammarista uuden miehen tulevaksi, toistivat he kysymyksensä. Mutta mistäpä Rönspotti paloruiskut olisi tiennyt, ja niine tietoineen saivat vaasalaiset palata. Kiroten herättämistään riensi joukkuepäällikkö jatkamaan untaan.

Pihavahti sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi sen aamulla koko joukolle. Ja riitti kotvaksi juttuamista, miten nälkämaan mies esiintyi ruotsinkielen käsittäjänä.