Lipeäkiven myymistä ja säilyttämistä valvomaan

Maalaiskunta 1928

Erään laskelman mukaan kuolee Suomessa keskimäärin 300 lasta lipeäkiven nauttimiseen. Tavantakaa näkyy sanomalehdissä uutisia, jotka kertovat pikkulapen saaneen käsiinsä vanhempien huolimattomuuden takia hänen ulottuvilleen jääneen lipeäkiviliuospullon, juoneen siitä ja kovia tuskia kärsittyään kuolleen. Tämän kirjoituksen alussa on jäljennettynä yksi tuollainen uutinen, aivan viime viikkojen satoa.

Lipeäkiven nimellä käypä aine on natriumhydraattia (Na OH), valkeaa kidemäistä ainetta, joka liukenee helposti veteen ja jota käytetään paljon saippuateollisuudessa. Myöskin kotitarvekäytössä se on hyvin suosittu pesutarkoituksiin, milloin halutaan saada voimakkaasti vaikuttavaa puhdistusainetta. Mutta samalla se on vaarallista myrkkyä, joka polttaa sisälmykset, jos sitä nauttii ja tuottaa tuskallisen kuoleman.

Lipeäkiveä myydään yleisesti kaupoissa, usein noudattamatta minkäänlaisia varovaisuustoimenpiteitä siitä huolimatta, että lipeäkiven säilyttämisestä, myymisestä ja kuljettamisesta on annettu tarkkoja määräyksiä. Vuonna 1888 helmikuun 14 päivänä annetun asetuksen "myrkkykaupasta sekä siitä, mitä muuten myrkyllisistä aineista ja tavaroista on noudatettava" mukaan natriumhydraatti, kuiva tahi live, kuuluu "vähemmän vaarallista laatua olevien myrkyllisten aineitten" joukkoon, ja näinollen lipeäkiven myynnissä ja säilyttämisessä tulisi noudattaa niitä määräyksiä, mitä mainittu asetus siltä osalta sisältää. Mutta ei ole lainkaan tavatonta, että lipeäkiveä säilytetään maaseudulla ulkosalla kauppiaan pihamaalla tynnyrissä, josta kuka tahansa voi sitä päästä ottamaan ja että livepulloa kodeissa pidetään ilman mitään merkinnöitä kaikkien ulottuvilla, joskus vielä sellaisessa ympäristössä, että aikuisetkin erehtyvät siitä ryyppäämään, luullen sen sisältävän jotakin juomaa.

Mainittu myrkkykaupasta annettu asetus säätää ensiksikin, että lipeäkiveä samaten kuin muitakin vähemmän vaarallisia myrkyllisiä aineita saa myydä, paitsi apteekkari, rohdoskauppias ja kemiallisten tuotteiden valmistaja, vain sellainen elinkeinonharjoittaja, joka on hankkinut lääninmaaherralta luvan tällaisten myrkyllisten aineiden kauppaamiseen. Maaherra taas ei anna lupaa ennenkuin on pyytänyt asianomaisen kunnanvaltuuston lausunnon. Jos maaherra on luvan myöntänyt, tulee elinkeinon harjoittajan tehdä liikkeen alottamisesta ilmoitus maalla kihlakunnan kruunuvoudille. Ilman lupaa harjoitetusta myrkyllisten aineiden kaupasta voidaan tuomita joko sakkoihin taikka enintään 3 kk. vankeuteen.

Lipeäkiven valmistamisesta ja myynnistä on säädetty, että jokaisen joka sitä valmistaa tai kaupittelee, tulee pitää sitä erityisessä lukitussa säilytyshuoneessa, vahvoissa, tiiviissä ja hyvin suljetuissa astioissa tahi laatikoissa, jotka ovat varustetut sisällyksen ilmaisevalla selvällä päällekirjoituksella. Kun tällaisia aineita myydään, on niiden oltava pantuna joko suljettuihin, päällekirjoituksella varustettuihin astioihin tahi laatikkoihin taikka vahvoihin, tiiviisiin ja hyvin sidottuihin pusseihin tahi päällyksiin, joihin sisällys sekä myyjän nimi ovat selvästi merkityt.

Myöskin lipeäkiven hallussapidosta muuten kuin kauppaamista varten on mainitussa asetuksessa olemassa säännös, että "jokaisen, jolla muuten on sellaista myrkkyä hallussaan, tulee tarpeellisella varovaisuudella tallettaa ja pidellä sitä". Ja juuri tätä säännöstä vastaan rikotaan rikkomasta päästyäkin, siitä ovat alussaesitetyt numerot lipeäkiven nauttimiseen kuolleista lapsista selvääkin selvempänä todisteena.

Ruotsissa on voimassa v. 1906 annettu myrkkysääntö, johon on myöhemmin tehty useita muutoksia, viimeinen vuodelta 1925. Myrkkysäännön mukaan lipeäkivi kuuluu vähemmän vaarallisiin myrkkyihin, kuten Suomessakin. Mutta myrkyllisen aineen säilyttämisestä on Ruotsissa annettu tarkempia säännöksiä kuin meillä. Niinpä Ruotsin myrkkysäännössä säädetään, että myrkyllistä ainetta ei saa säilyttää eikä antaa sellaisessa astiassa, joka tavallisen käytäntönsä perusteella voisi aiheuttaa erehdyksiä. Tämän mukaan ei esim. lipeäkiviliuosta saa säilyttää olut-, viini- tai kivennäisvesipulloissa, juomalaseissa, ruoka-astioissa, kupeissa j.n.e. Muissakin suhteissa Ruotsin myrkkysääntö on huomattavasti ajanmukaisempi meidän vastaavaa lainsäädäntöämme.

V. 1906 senaatti sille tehdystä esityksestä asetti komitean v. 1888 myrkkykaupasta annetun asetuksen tarkastamista varten. Tämä komitea sai työnsä valmiiksi v. 1910, jolloin sen laatima mietintö, sisältävä perustellun ehdotuksen myrkkykauppaa koskevaksi asetukseksi, ilmestyi painosta. Komitean ehdotus rakentuu samoille perusteille kuin Ruotsin vastaava lainsäädäntö. Myrkyllisten aineiden säilyttämisen suhteen on ehdotukseen otettu edelläselostettu Ruotsin myrkkysäännön kielto säilyttää myrkkyjä pulloissa, juomalaseissa ja ruoka-astioissa sekä eräs toinen ohje, joka mukaan sellaisen, jolla on hallussaan myrkyllistä ainetta, paitsi myymistä varten, on velvollinen säilyttämään sitä sopivalla tavalla vahvassa, tiiviissä astiassa, laatikossa, pussissa tai kääreessä, erillään nautittavaksi aijotuista aineista ja muuten käsittelemään sitä tarpeellisella varovaisuudella, etenkin siihen nähden, ettei se voi joutua asiaankuulumattomien käsiin. Komiteanehdotus ei tähän mennessä ole johtanut toimenpiteisiin. Tosin on vuonna 1926 syysk. 24 p:nä annettu asetus myrkkykauppa-asetuksen muuttamisesta, mutta tämä asetuksenmuutos, samaten kuin eräs samana päivänä annettu asetus, koskevat syaniyhdistysten käyttämisen sallimista syöpäläisten hävittämiseksi.

Myrkyllisten aineiden myyntiä ja hallussapitoa koskeva lainsäädäntömme on kipeästi korjaamisen tarpeessa, siitä on todistuksena sekin seikka, että erittäin vaarallisten ja vahingollisten aineiden, kuten esim. ooppiumin ja morfiinin luvattomasta myymisestä on uhkaamassa varsin vähäiset rangaistukset. Toivottavaa ja välttämätöntä on, että samalla kertaa kuin myrkkykauppaa koskeva lainsäädäntö asetetaan kokonaisuudessaan tarkastuksen alaiseksi, niin sen yhteydessä otetaan tarkoin harkittavaksi, minkälaisiin erikoistoimenpiteisiin olisi ryhdyttävä lipeäkivimyrkytysten ehkäisemiseksi. Tällöin olisi ensisijassa tutkittava, eikö lipeäkiveä voitaisi siirtää vähemmän vaarallista laatua olevien myrkyllisten aineiden joukosta vaarallista laatua olevien myrkkyjen joukkoon, missä tapauksessa sitä saisivat myydä vain apteekit ja rohdosliikkeet sellaiselle ostajalle, joka voi esittää erikoisen sitä varten määrätyn, viranomaisen antaman todistuksen. Ja joka tapauksessa tulisi edelläselostetut määräykset myrkyllisen aineen säilyttämisestä kodeissa ottaa lainlaadintatyössä huomioon, sillä vaikkakin on mahdotonta valvoa, ettei esim. lipeäkiveä säilytettäisi kaljapulloissa j.n.e., niin on määräys tarpeellinen olemassa siltä varalta, että huolimattomat vanhemmat, joiden lapsi on juonut pullosta lipeäkiviliuosta ja kuollut, voitaisiin asettaa syytteeseen myrkkyasetuksen rikkomisesta, kun moista rikollista huolimattomuutta vain harvoin voidaan muutoin rangaista.

V. 1888 myrkkykaupasta annetun asetuksen 32 §:ssä säädetään, että virallisen syyttäjän sekä asianomaisten poliisiviranomaisten tulee valvoa asetuksen noudattamista ja myös saattaa sitä vastaan tehdyt rikkomukset syytteeseen. Mutta lisäksi velvoitetaan samassa pykälässä myöskin kunnan terveydenhoitoviranomaiset noudattamaan "mitä heillä, terveydenhoidosta annetun asetuksen mukaan myrkyllisten aineitten ja tavarain suhteen on velvollisuutena". Tämä viittaa v. 1879 terveydenhoitosäännön 35 §:ään, jossa terveydenhoitoviranomaiset oikeutetaan asianymmärtävällä henkilöllä tarkastuttamaan kankaita, tapetteja ja leikkikaluja, joista on syytä epäillä, että ne sisältävät terveydelle vahingollisia aineita. Joulukuun 2 päivänä 1927 annettu, voimassaoleva terveydenhoitosääntö sisältää vastaavanlaisen säännöksen. Myrkkykauppa-asetuksen sanamuodon mukaan olisi kunnan terveydenhoitoviranomaisten toiminta myrkyllisten aineiden myynnin ja säilyttämisen suhteen rajoitettava yllämainittuun kankaitten, leikkikalujen, tapettejen ja talousaineitten (v. 1927 terveydenhoitosäännön 27 §), mutta näin ahtaasti ei asiaa kuitenkaan liene tulkittava. Sen yleisen valtuutuksen nojalle, joka kunnan terveydenhoitolautakunnalle on annettu terveydenhoidon edistämiseksi ja terveydellisten epäkohtien poistamiseksi, on terveydenhoitolautakunnalla ja sen alaisilla terveydenhoitoviranomaisilla katsottava olevan oikeus valvoa, että myrkkykaupasta annettuja säännöksiä noudatetaan, eikä vain oikeus, vaan velvollisuuskin. Sen vuoksi ovat terveydenhoitolautakunnat velvolliset kiinnittämään m.m. lipeäkiven kauppaamiseen huomiota, myydäänkö sitä vain sellaisista kaupoista, joilla on myrkyllisten aineiden kauppaamiseen lupa ja jotka ovat kauppaamisesta tehneet asianomaisen ilmoituksen ja edelleen, noudatetaanko myydessä niitä varokeinoja, jotka asetuksessa säädetään noudatettavaksi. Myöskin on kunnan terveydenhoitoviranomaisten huolehdittava, että lipeäkiveä kodeissa säilytetään tarpeellisella varovaisuudella. Missä epäkohtia ilmenee, ovat rikkomukset saatettavat yleisen syyttäjän tai poliisiviranomaisten tietoon syytteeseen saatettavaksi.

Kun terveydenhoitosäännön 4 §:än mukaan kunnat voivat laatia alueellaan noudatettaviksi erikoisia terveydenhoitojärjestyksiä, joihin otetaan yleisestä terveydenhoidosta ne määräykset, jotka sen lisäksi, mitä mainittu sääntö sisältää, katsotaan tarpeellisiksi, niin lienee paikallaan, että näihin terveydenhoitojärjestyksiin otettaisiin ohjeet, millä tavalla eräitä taloudessa käytettäviä myrkyllisiä aineita, kuten lipeäkiveä, karboolia j.n.e., on kodeissa säilytettävä ja tällöin tulisi ottaa huomioon edelläselostettuun komitean ehdotukseen sisältyneet tätä asiaa koskevat määräykset, siis ettei myrkyllistä ainetta saa säilyttää kalja- y.m. pulloissa, ruoka-astioissa, laseissa j.n.e. ja että sitä on säilytettävä kodeissa suljetuissa astioissa tai kääreissä ja niin, ettei se voi joutua asiaankulumattomien käsiin. Tällaiset säännökset olisivat tarpeen niin kauan aikaa kunnes uusi myrkkykauppaa koskeva laki saadaan aikaan.

Vielä lienee syytä huomauttaa, että varsinkin maaseudulla on myrkkykauppa-asetuksen säännösten valvominen verrattain heikkoa. Useat poliisiviranomaiset eivät edes tienne, että esim. lipeäkivi on "vähemmän vaarallista laatua oleva myrkyllinen aine", jonka myynti on sallittu vain maaherran luvalla ja tarkoin määrättyjä varokeinoja noudattaen. Senvuoksi olisi kenties paikallaan, että joko sisäasiainministeriön poliisiasiainosasto taikka maaherrat kiertokirjeellä poliisiviranomaisille huomauttaisivat tästä seikasta ja kehoittaisivat heitä pitämään tarkastuksen piirinsä alueella sijaitsevissa kaupoissa, myydäänkö niissä lipeäkiveä, onko sen kauppaamiseen pyydetty asianmukainen lupa ja onko luvansaannin jälkeen kauppaamisen alkamisesta tehty asianmukainen ilmoitus, sekä että noudatetaanko kaupoissa lipeäkiveä säilytettäessä ja myydessä niitä ohjeita, joita v. 1888 myrkkykauppa-asetus sisältää. Edelleen olisi kiertokirjeessä tarpeellista huomauttaa, että poliisiviranomaiset, kuultuaan jonkin lapsen kuolleen lipeäkiviliuoksen nauttimisesta, toimittaisivat poliisikuulustelun ja hankkisivat selvyyden, onko lipeäkiven säilyttämisessä noudatettu "tarpeellista varovaisuutta" ja kielteisessä tapauksessa ilmoittaisivat rikkomuksen syyttäjälle laiminlyönnin saattamiseksi oikeuden käsiteltäväksi.

Kauhistuttavat numerot lipeäkiven uhreina kuolleista lapsista vaativat käyttämään kaikki mahdolliset keinot.