XIX Suomen esiintyminen Yhdistyneissä Kansakunnissa ja osallistuminen sen toimintaan

88. The statement by the President of Finland, Dr. Urho Kekkonen at the twenty-fifth anniversary session of the United Nations on October 23, 1970

Tasavallan Presidentin puhe YK:n yleiskokouksen juhlaistunnossa 23.10.1970

Minulle on mieluista puhua tältä paikalta Pohjoismaan edustajan toimiessa puheenjohtajana. Suomessa tunnetaan mielihyvää sen johdosta, että Teidät on valittu tämän yleiskokouksen historiallisen istunnon puheenjohtajaksi. Pohjoismaiden yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin luja, että me iloitsemme menestyksestänne niin kuin se olisi omamme.

Olen tullut tänne tähdentääkseni Suomen vankkumatonta uskoa YK:n peruskirjan päämäärien ja periaatteiden merkitykseen sekä itse YK-järjestöön rauhan ylläpitämisen pääasiallisena välikappaleena maailmassa. On luonnollista, että Suomen kaltainen maa näkee Yhdistyneet Kansakunnat ensisijaisesti järjestönä, jonka tehtävänä on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen. Suomi on pieni puolueeton maa, joka ei perusta turvallisuuspolitiikkaansa sotilasliittoutumiin tai jonkin vallan suojeluun muita vastaan, vaan ulkopolitiikkaan, jonka tarkoituksena on pysyttää se kansainvälisten selkkausten ulkopuolella. Suomella on siten luonnostaan lankeava intressi tehdä voitavansa YK:n peruskirjan mukaisen maailmanlaajuisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän lujittamiseksi.

YK:lla on tietenkin muitakin päämääriä. YK nähdään usein keskustelu- ja neuvottelufoorumina, välikappaleena siirtomaavallan alaisina vielä elävien kansojen vapauttamiseksi, sekä kehitysmaiden taloudelliseksi avustamiseksi ja ihmisoikeuksien edistämiseksi. Nämä kaikki ovat tärkeitä päämääriä. Jokainen niistä on välttämättömänä osana kansainvälisen rauhanjärjestelmän monisäikeisessä kudoksessa. Mutta viime kädessä historia tulee arvostelemaan Yhdistyneiden Kansakuntien menestymistä tai sen epäonnistumista sen perusteella, miten järjestö onnistuu päätehtävässään kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä.

Olemme kaikki tietoisia siitä, että Yhdistyneiden Kansakuntien kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä ei ole toiminut sillä tavoin kuin järjestön perustajat vuonna 1945 tarkoittivat sen toimivan. Yksikään kansakunta ei ainakaan toistaiseksi voi rakentaa turvallisuuttaan pelkästään YK:n varaan. YK:lla on tosin ainakin osittainen ansio siitä, että uutta maailmansotaa ei ole syttynyt viimeisen 25 vuoden kuluessa. Mutta vaikka ihmiskunnan kohtalolle tuhoisa maailmansota onkin vältetty, ei tämä ole merkinnyt sitä, että kansainvälinen turvallisuus olisi ollut taattu, varsinkaan pienempien valtioiden osalta.

Saattaa hyvinkin olla, että maailmanlaajuisesta näkökulmasta katsoen pari kolme käynnissä olevaa paikallista sotaa merkitsee jopa siedettävää tilannetta. Mutta pienelle kansakunnalle kuten olemme nähneet, paikallinen sota voi olla yhtä kohtalokas kuin laajempikin selkkaus. Todellinen kansainvälinen turvallisuus voidaan saada aikaan vasta silloin, kun kaikki kunnioittavat peruskirjan pääperiaatteita, jotka velvoittavat valtioita pidättymään väkivallasta ja väkivallalla uhkaamisesta, sekaantumisesta toisten valtioiden sisäisiin asioihin sekä kunnioittamaan toistensa alueellista koskemattomuutta ja valtiollista itsenäisyyttä.

Hallitukset eivät tosin toimi tietyn periaatteen pohjalta. Ne noudattavat toiminnassaan sitä mitä ne katsovat kansalliseksi eduksi tulkittujen intressiensä vaativan. Kautta historian ovatkin juuri kansallisten etujen ristiriidat johtaneet jännitykseen, selkkauksiin ja sotaan. Mutta kansalliset edut eivät välttämättä ole ikuisia ja muuttumattomia suureita. Vaikka johtavien suurvaltojen, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kilpailu monilla aloilla jatkuu, olemme viime vuosina saaneet todeta niiden tästä huolimatta voivan harjoittaa myös yhteistoimintaa maailmanrauhan ylläpitämiseksi. Molemmat suurvallat ovat käsittääkseni myös täysin tietoisia niistä toiveista, joita maailma kiinnittää strategisten ydinasejärjestelmien rajoittamisesta lähitulevaisuudessa Helsingissä jatkuviin neuvotteluihin.

Myös Euroopassa on havaittavissa uusi kehityssuunta, joka antaa aihetta uskoa, että ehkä jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa voidaan päästä siihen, että Euroopan valtioiden turvallisuus ei enää perustuisi kahden aseistetun sotilasliittoutuman väliseen pelon tasapainoon, vaan kaikkien Euroopan valtioiden keskinäiseen luottamukseen ja yhteistoimintaan. On usein niin, että asenteet ja ajatustottumukset eivät pysty seuraamaan objektiivisen todellisuuden nopeata muutosprosessia. Mutta Euroopan valtiot näyttävät vihdoinkin oppineen ymmärtämään sen, että valtaa ei tämän päivän maailmassa enää lisätä aluelaajennuksilla, että turvallisuutta ei lisätä kaivamalla juoksuhautoja valtakuntien rajoille, että hyvinvointia ei saavuteta eristäytymällä tai pyrkimällä sitä kartuttamaan toisten kustannuksella. Sen sijaan hyödykkeiden ja aatteiden vapaa vuorovaikutus, yhteisten taloudellisten ja sivistyksellisten pyrkimysten tuoma etujen yhteys muodostavat vankemman perustan rauhalle, turvallisuudelle ja hyvinvoinnille kuin kauhun tasapaino.

Ei ole kauan siitä, kun pidettiin utopistisena sellaista tilannetta, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei enää olisi ajateltavissa. Ehkä tänään ei enää ole utopistista toivoa, että sota Saksan ja Venäjän välillä on myös poissa laskuista. Luottamus rauhanomaisten olojen jatkuvuuteen on Euroopan kansakunnille paras tae siitä, että jokainen niistä saa tilaisuuden pyrkiä omien kansallisten tavoitteidensa täyttymykseen: oman kansallisen identiteettinsä toteutumiseen - ei muiden etuja uhmaamalla - vaan todellisen keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä. Suomi, joka puolueettomuutensa pohjalta ylläpitää ystävällisiä suhteita kaikkiin asianomaisiin valtioihin, tulee edelleen työskentelemään Euroopan turvallisuuden ja yhteistyön hyväksi tarjoamalla hyviä palveluksiaan silloin kun niitä halutaan.

Näin Eurooppa, josta kaksi maailmansotaa on saanut alkunsa, jolla ei historiassa olisi vertaa. Mutta olisi lyhytnäköistä kuvitella, että me Euroopassa voisimme sen jälkeen vetäytyä jonkinlaiseen rauhan ja runsauden linnakkeeseen, samalla kun valtaosa ihmiskuntaa vaipuu yhä syvemmälle alikehittyneisyyden ja ylikansoituksen kurjuuteen.

Me kaikki tunnemme ne julmat tilastot, joilla on tapana havainnollistaa kuilua rikkaiden ja köyhien kansakuntien välillä. Tämä kuilu voidaan mitata monin tavoin: per capita kansantulona tai keskimääräisenä elinaikana, taikka lukutaidottomuutena tahi lapsikuolleisuutena. Kaikissa näissä tapauksissa kuilu on jatkuvasti laajenemassa. Sen mittasuhteita osoittaa kauhistuttavalla tavalla sekin seikka, että milloinkaan ei ihmiskunnan historiassa lukutaidottomien ja nälkäisten ihmisten lukumäärä ole ollut niin suuri kuin se on nyt; ja siinä, että näitten onnettomien määrä jatkuvasti kasvaa. Yli puolet ihmiskuntaa näyttää olevan tuomittu elämään niin suuren köyhyyden tilassa, että sellainen ei meille muille olisi milloinkaan hyväksyttävissä.

Tämän kuilun umpeenluominen saattaa näyttää niin ylivoimaiselta tehtävältä, että sitä ei kannata yrittääkään. Mutta kysymyshän ei ole siitä, etteikö kansainvälisellä yhteisöllä olisi riittävästi materiaalisia voimavaroja tähän tarkoitukseen. Vuosittaiset yhä kasvavat sotilasmenot ovat nykyisin 180 miljardia dollaria, samalla kun virallisen kehitysavun määrä on vain 7 miljardia dollaria. Kysymys onkin siitä, onko olemassa poliittista tahtoa suunnata näitä voimavaroja kiireellisten kehitystarpeiden tyydyttämiseen. Yhdistyneet Kansakunnat voi näytellä johtavaa osaa tämän poliittisen tahdon luomisessa.

Toisen kehityksen vuosikymmenen kehitysstrategia on tärkeä askel oikeaan suuntaan. Se on osoituksena siitä, että nyt saattaa olla syntymässä kansainvälisen yhteisvastuun uusi filosofia, joka tunnustaisi sen perustotuuden, että sosiaalista oikeudenmukaisuutta on pyrittävä soveltamaan yleismaailmallisissa mittasuhteissa. Kehityksen vuosikymmenen tavoitteiden saavuttaminen on kaikkien kansakuntien yhteinen elintärkeä intressi. Se on yhä tärkeä kehittyneille maille kuin kehitysmaillekin yhdenvertaisina jäseninä tämän päivän maailmanyhteisössä. Yhtä tärkeä yhteinen intressi on sen seikan tähdentäminen, että kansainvälinen yhteisö ei enää voi sietää järjestelmällisiä ihmisoikeuksien loukkauksia, tapahtuivat ne sitten eteläisessä Afrikassa tai missä muualla tahansa.

Suomen hallitus on sitoutunut myötävaikuttamaan kehityksen toisen vuosikymmenen tavoitteiden saavuttamiseen. Haluan tähän henkilökohtaisena vakaumuksenani lisätä, että mielestäni kehityksen ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan yhtä tärkeitä ja kiireellisinä kuin sodan ja rauhan kysymykset. Se kärsimys ja kurjuus, se ihmisarvojen rappio ja tuho, jonka kehityksen pysähtyminen aiheuttaa, voi pitkällä tähtäyksellä osoittautua yhtä mielettömäksi ja hirvittäväksi kuin minkään kuviteltavissa olevan sodan mahdolliset seuraukset. Sillä mitä nyt tehdään tai jätetään tekemättä, saattaa olla ratkaiseva vaikutus huomispäivän maailman luonteeseen. Myöhemmät historioitsijat saattavat nähdä tämän hetken käännekohtana tulevaisuudelle.

Me vanhemman polven edustajat olemme tietenkin tietoisia siitä, että on toimittava nyt, jos mielimme välttää tulevan tuhon. Mutta me emme itse joudu kantamaan seuraamuksia laiminlyönneistämme. Nuorisolle nämä seuraamukset merkitsevät olemassaolon kysymystä. On siten ymmärrettävää, että nuoriso kaikkialla asettaa kyseenalaiseksi onko asioiden nyt omaksuttu tärkeysjärjestys enää oikea. Nuoriso on vaistonvaraisesti syvästi tietoinen siitä, että juuri nyt on pyrittävä luomaan tasapainoisempi ja oikeudenmukaisempi ja sen vuoksi myös vakaampi ja rauhallisempi maailmanyhteisö. Me emme saa jättää nuorison hätähuutoa kuulematta: me emme saa sitä väheksyä. Olenkin henkilökohtaisesti syvästi vakuuttunut siitä, että nyt olisi pyrittävä löytämään keinot, joilla myös Yhdistyneet Kansakunnat voisivat ylläpitää kosketusta ja yhteyttä maailman nuorisoon. Jokin keino täytyy olla, jolla nuoriso voi saattaa pyrkimyksensä ja tarpeensa niiden tietoon, joiden käsissä on päätäntävalta siitä, miltä tulevaisuuden maailma on näyttävä.

Yhdistyneitä Kansakuntia vaivaa illuusioiden ja väärien kuvitelmien aikaansaama pettymyksen henki. Kun me nyt käymme keskustelua siitä, miten tätä järjestöä voitaisiin tehostaa, varokaamme, ettemme syyllisty uusien harhakuvien luomiseen, jotka vain johtavat uusiin pettymyksiin. Mutta samalla meidän on voitava luottaa tulevaisuuteen. Pitäisi vihdoinkin olla mahdollista saada aikaan se, että Yhdistyneet Kansakunnat muodostuu todella yleismaailmalliseksi järjestöksi, jonka toiminnassa ovat mukana Kiinan Kansantasavalta ja ne muut valtiot, jotka vielä ovat järjestön ulkopuolella. Jäsenvaltioiden olisi myös vihdoinkin ryhdyttävä käyttämään paremmin hyväkseen järjestön palveluksia rauhan rakentamiseksi ja rauhan ylläpitämiseksi. Yhdistyneiden Kansakuntien kykyä toimia tehokkaasti kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ja muiden YK:n peruskirjan päämäärien toteuttamiseksi voidaan lujittaa. Tämä voidaan saavuttaa ei peruskirjaa eikä järjestön rakennetta muuttamalla, vaan soveltamalla järjestön työ- ja menettelytavat aikamme vaatimuksia vastaaviksi. Jäsenvaltioiden ja varsinkin turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä olevien suurvaltojen tehtävänä on kehittää Yhdistyneet Kansakunnat sellaiseksi järjestöksi, joksi se oli alunperin tarkoitettu - kansainvälisen elämän keskeisten poliittisten kysymysten ratkaisujen polttopisteeksi. Vaatimaton ensiaskel tähän suuntaan otettiin tällä viikolla, jolloin turvallisuusneuvosto kokoontui ensimmäiseen ministeritason kokoukseen. Vain näin menetellen voi Yhdistyneet Kansakunnat toimia tehokkaasti eli peruskirjan sanoin sanottuna kansakuntien pyrkimysten harmonisoinnin keskuksena niiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi, joita kuvaavat sanat rauha, edistys ja oikeudenmukaisuus.