Herra Puhemies!

Suomen kansan edustajat!

Perustuslakiemme mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Eduskunta on siten maamme korkein valtioelin, jonka tärkeimpänä tehtävänä on lakien säätäminen. Nykyisen valtiopäiväjärjestyksen laatijat arvelivat aikoinaan, että eduskunta suoriutuisi sille kuuluvista tehtävistä, mikäli valtiopäivät olisivat koolla vuosittain noin neljän kuukauden ajan. Tämä vastasi epäilemättä silloisia olosuhteita. Asianlaita on tällä hetkellä kokonaan toinen. Olomme ovat yhteiskunnallisen kehityksen myötä näet siinä määrin muuttuneet, että eduskunta on nykyisin koolla lähes yhdeksän kuukautta vuosittain.

Tämä merkitsee samalla sitä, että eduskunnan jäsenyys, jota aiemmin voitiin pitää jopa helpohkona luottamustoimena, on nykyään voimia kysyvä ja vaativa kokopäivätyö. Kun eduskunnan käsiteltävänä oli itsenäisyyden alkupuolella muutama sata asiaa vuosittain, vireillä olevien asioiden lukumäärä on viime vuosina liikkunut jopa seitsemäntuhannen paremmalla puolella. Kansanedustajan työpäivä on siten usein pitkä ja raskas.

Kun eduskunnan käsiteltävänä on yhä enemmän asioita ja valtiopäivät kestävät vuosittain yhä kauemmin, olisi helposti otaksuttavissa, että eduskunnan merkitys maan asioiden hoidossa olisi myös vastaavasti kasvanut. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, ettei tämän tapainen otaksuminen pidä paikkaansa. Eri yhteyksissä on jopa kuulunut väitteitä, että totuus olisi suorastaan päinvastainen. Tällaisia mielipiteitä on putkahtanut ilmoille sekä eduskunnassa että sen ulkopuolella.

Mistä moiset näkemykset ovat sitten saaneet alkunsa? Kokemus on osoittanut, että tällaisissa tapauksissa on hyödyksi yleensä suorittaa pientä itsetutkiskelua. Usein on huomautettu, ettei eduskunnan työskentelytapojen kehittäminen ole kulkenut tasatahdissa työmäärän lisääntymisen kanssa. Näin saattaa ollakin. Eduskunnan työmuotoja on tietääkseni kuitenkin viime vuosina melkoisesti uudistettu, vaikka rationalisointitoimenpiteiden toteuttaminen ei eduskunnan toiminnan luonteen huomioon ottaen varmasti olekaan helppoa.

Utvecklandet av arbetsformerna är dock en viktig fråga. Men ännu viktigare är den inställning, som riksdagen har angående sina uppgifter och sin ställning som det högsta statsorganet. Då man under den riksdag som nu står i beråd att avslutas godkänt nästan hälften av de tvåhundrafemtio av regeringen avgivna propositionerna under december månad, frågar man sig gärna, om detta är ändamålsenligt med tanke på riksdagens verksamhet. Man kan naturligtvis påpeka, att lagstifningsarbetet leds av regeringen och att det inte är riksdagens fel, ifall regeringens propositioner når riksdagen först mot slutet av riksdagsperioden. Påståendet har naturligtvis fog för sig. Splittringen i det politiska livet och regeringarnas korta livstid förorsakar otvivelaktigt en viss brist på synkronisering i riksdagens arbete.

Riksdagen kunde dock som handledare och övervakare av regeringens verksamhet inta en striktare hållning. I många fall kunde det vara på sin plats att klargöra för regeringen inom vilken tid de propositioner som regeringen anser för viktiga borde ges till riksdagen, för att man hedersamt skulle hinna slutbehandla dem före riksdagsperiodens utgång. Detsamma kunde även vara till nytta beträffande propositionen till statsförslag, vars behandling man under de senaste åren nästan regelbundet tvingats fortsätta efter årsskiftet.

Skulle en sådan inställning då leda till resultat? Förvisso, åtminstone i de flesta fall. Regeringen bör lyssna på riksdagen, som borde vara herre i huset.

Työmuotojen kehittäminen on toki tärkeä asia. Mutta sitäkin tähdellisempi on se asenne, jonka eduskunta korkeimpana valtioelimenä tehtäviinsä ja asemaansa nähden omaksuu. Kun nyt päättymässä olevien valtiopäivien aikana annetuista noin kahdesta ja puolesta sadasta hallituksen esityksestä on hyväksytty liki puolet joulukuun aikana, tulee mieleen helposti kysymys, onko tämä eduskunnan toiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. Voidaan luonnollisesti huomauttaa, että lainsäädäntötyötä ohjaa hallitus eikä ole eduskunnan vika, mikäli hallituksen esitykset ehtivät eduskuntaan vasta valtiopäivien loppupuolella. Väitteessä on tietysti perää. Poliittisen elämämme hajanaisuus ja hallitusten lyhytikäisyys aiheuttavat epäilemättä tiettyä epätahtisuutta eduskunnan työssä.

Eduskunta voisi kuitenkin hallituksen toiminnan ohjaajana ja valvojana omaksua nykyistä jämäkämmän asenteen. Useissa tapauksissa saattaisi olla paikallaan tehdä hallitukselle selväksi, mihin mennessä hallituksen tärkeinä pitämät esitykset olisi annettava eduskunnalle, jotta ne ehdittäisiin kunnialla käsitellä loppuun valtiopäivien aikana. Sama voisi olla hyödyksi myös tulo- ja menoarvioesityksen osalta, jonka käsittelyä on viime aikoina lähes säännönmukaisesti jouduttu jatkamaan vuodenvaihteen yli.

Tuottaisiko tällainen asenne sitten tuloksia? Kyllä toki, ainakin useimmissa tapauksissa. Hallituksen on kuunneltava eduskuntaa, jonka pitäisi olla isäntä talossa.

Eduskunnassa edustettuina olevien poliittisten puolueiden tulee vastata eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen muodostamisesta ja toiminnasta. Hallituksen muodostaminen ei kuitenkaan ole niiden toimesta viime aikoina yleensä sujunut järin rapsakasti saati tuloksekkaasti. Olen aiemmin sanonut olevani valmis nimittämään sellaisen hallituksen, josta eduskunnan enemmistö kykenee sopimaan. Toistan tämän nyt ja lisään vielä, että toivon eduskunnan enemmistön kykenevän sopimaan tällaisesta hallituksesta.

Valtiosääntö edellyttää myös, että eduskunta kaiken aikaa seuraa ja valvoo hallituksen toimintaa pitäen samalla huolta siitä, että eduskunnan omaksumia kannanottoja ja tekemiä päätöksiä kaikissa tapauksissa noudatetaan. Tällä tavoin eduskunta voi parhaiten säilyttää toimivaltaansa kuuluvien asioiden ratkaisemisen myös tosiasiallisesti omissa käsissään.

Edellä sanomani voidaan tulkita helposti arvosteluksi. Sitä se osin onkin. Tarkoitukseni on kuitenkin ollut vain tähdentää, että eduskunnasta itsestään ensi kädessä riippuu, millä tavoin se käyttää valtiosäännön sille suomia valtuuksia ylimpänä valtioelimenä ja Suomen kansan edustajana.