1949

Kun siirrymme uuteen vuoteen 1949 ja levottomin mielin tähyilemme, mitä se mukanaan tuo, voimme todeta, että me suomalaiset olemme nyt jo viidettä kertaa saaneet viettää rauhan joulua sodan päätyttyä. Vastaava ajankohta edellisen maailmansodan jälkeen sattui meille vuoteen 1923 siirryttäessä. Saattaa olla mielenkiintoista palauttaa mieliin, millaiset olivat olosuhteet meillä ja maailmalla tuolloin ja vertailla niitä oloja siihen aikaan, jota parhaillaan elämme. Ehkäpä tämän vertailun avulla kykenemme päättelemään, oltiinko ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitu nopeammin palata normaalisiin oloihin kuin nyt, ja eritoten, oltiinko voitu sodan sijoiltaan siirtämä rauha lujemmin asettaa jalalleen kuin nyt on tehty.

Mutta ennen kuin tähän vertailuun käymme, on syytä kiinnittää huomio siihen tosiasiaan, että edellisen maailmansodan ja sitä seuranneiden rauhantekojen hallitsevana ideana presidentti Wilsonin 14. artiklan mukaisesti pidettiin kansojen itsemääräämisoikeuden toteuttamista. Tähän nojaten perustettiin Versailles`in rauhassa Euroopan monet pienvaltiot, vieläpä kansanäänestysten avulla pyrittiin tarpeen tullen saamaan valtakunnille kansalliset rajat. Kansallisessa itsemääräämisoikeudessa nähtiin maailmanrauhan avain. Samaa linjaa eivät noudata ne rauhat, jotka nyt on tehty, enempää kuin ne muut järjestelyt, jotka tämän sodan jälkeen on toteutettu. Länsivaltojen Atlantin julistus elokuulta 1941 (johon Neuvostoliitto myöhemmin yhtyi) tosin sisälsi sodan päämäärien joukossa mm., että ei ollut hyväksyttävä aluevaatimuksia eikä aluemuutoksia, jolleivät kansat itse niistä ole vapaasti päättäneet, ja että oli turvattava kansojen vapaa itsehallinto ja kansojen vapaus valita hallitusmuotonsa ja hallituksensa. Ei ole tarpeen sitä eroavaisuutta laajemmin eritellä, joka itse rauhantekojen kannattavassa ideassa on olemassa ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Eroavaisuuden ehdottoman jyrkkyyden valaisemiseksi lyhyt maininta on kuitenkin ollut tarpeellinen.

Mutta itse asiaan.

V. 1923 alussa olivat maailmansodan loppuselvitykset jo aikoja sitten päättyneet: rauhat tehty, armeijat hajoitettu ja Kansainliitto perustettu ikuisen rauhan instrumentiksi. Kaikki kansat vapaasti valitsemine johtajineen olivat neljä vuotta sodan päätyttyä korjaamassa joko voiton satoa tai tappion jälkiä. Varmuus pysyväisestä rauhasta oli yleinen ei vain sotaa kammoavien kansojen vaan myöskin eri maiden johtavien valtiomiesten keskuudessa. Kansainliiton piirissä suoritettiin tehokkaaksi arvioitua työtä rauhan vakiinnuttamiseksi ja eri maat myös omalla tahollaan tekivät sopimuksia naapureittensa tai kauempana olevien ystäviensä kanssa yhteisestä rauhanpolitiikasta. Koko 1920-luku oli Kansainliitto-idealismin aikaa, jonka huippu, voidaan sanoa, saavutettiin - se on täsmällisesti määrättävissä - 10. päivänä syyskuuta 1931. Sinä päivänä näet Cecil lausui ylevät sanat: "tuskin on ollut toista ajanjaksoa maailmanhistoriassa, jolloin sota olisi ollut vähemmän todennäköinen kuin se nyt on." Kahdeksan päivää myöhemmin aloitti Japani sotaretkensä Mantshurian valloittamiseksi! Syytä on kuitenkin mainita, että vielä vuoden 1923 alkaessa ei ollut mitään seikkaa puhumassa näin nopean odottamattomaan suuntaan tapahtuvan käänteen puolesta, sillä Mussolinin valtaanpääsyä v. 1922 lopulla ei länsimaissa yleensä katseltu levottomuudella: olihan hän vain kukistanut bolshevismin maassaan. Vasta kun Matteotti murhattiin ja diktatuuri luotiin, alkoi oikea käsitys Mussolinin valtaanpääsyn merkityksestä vähitellen levetä. Voidaan edelleen sanoa, että 1920-luvun voimakkaasti rauhaa tukeva kansalaismieliala länsimaissa antoi yllykettä niille väkivaltapolitiikan kannattajille, jotka luulivat yleistä sodan inhoamista hyväkseen käyttäen voivansa lisätä valtaansa: Japani sen alkoi ja Hitlerin Saksa jatkoi.

Vuoden 1923 alkaessa vallitsi siis maailman kansojen keskuudessa mitä suurin toivorikkaus ja usko kestävän rauhan siunaukseen. Vaikka Saksan talouselämää kuristivat suuret vaikeudet ja vaikka Saksan kansa oli todella hädänalaisessa tilassa, ei sen katsottu voivan häiritä muun maailman kehitystä, enempää kuin senkään, että Neuvostoliitto oli eristetty. Pääasia oli, että rauha vallitsi maailmassa ja että rauhan jatkuvaisuuden tiellä ei näyttänyt olevan esteitä. Ne pahanilmanlinnut, jotka Moskovasta käsin vaakkuivat uuden maailmansodan tuloa, jätettiin omaan arvoonsa. Kuvaavaa mielialoille idässä oli, että v. 1921 Trotski ennusti uuden sodan syttyvän 1924 englantilais-amerikkalaisen laivastokilpailun vuoksi!

Ja meillä Suomessa? Valtiollisen elämän alalla koetettiin luoda umpeen 1918 haavoja. Lainsäädännössä oli toteutettu merkittäviä uudistuksia: oppivelvollisuuslaki, työlainsäädännön perusteellinen kokonaisuudistus, köyhäinhoitolaki, uusi asutuslaki jne. Talouselämä oli kehittynyt jättiläisaskelin: v. 1921 aikana oli sodanaikaisesta talouselämän säännöstelystä luovuttu aina valuuttakaupan miltei täydellistä vapautta myöten. Valtion rahallinen asema oli suorastaan loistava, sillä tilinpäätös osoitti v. 1922 lopussa n. 700 miljoonan silloisen markan pääomasäästöä. Elinkustannusindeksi kulki voimakkaasti alenevaan suuntaan. Maa eli taloudellisesti tervettä, voimakasta kehityskautta.

Luonteenomaista kuvaamamme ajan olosuhteille edellisen maailmansodan jälkeen siten oli vankka, perusteltu luottamus rauhan pysyväisyyteen, vakava pyrkimys rauhan vakiinnuttamiseen, mikä aiheutti rauhanaikaisten sotilasmenojen alituista pienentämistä, sekä taloudellisen elämän voimakas elpyminen miltei kaikissa maailman maissa.

Millaisissa olosuhteissa siirrymme uuteen vuoteen vastaavana aikana toisen maailmansodan jälkeen?

Rauhaa, ensiksikään, ei varsinaisten vihollisten kesken ole vielä tehty eikä näköpiirissä ole vielä ajankohtaa, jolloin se tehtäisiin. Sodan jalkoihin pääasiassa omatta syyttään joutuneet ns. satelliitit ovat vasta päässeet rauhansa allekirjoittamaan.

Mutta ei sillä hyvä, että hävinneille ei ole voitu sanella rauhaa, vaan voittajien kesken on voiton jakamisesta ja sen mukana maailmanvallasta syntynyt ristiriita, jota ei ole voitu eikä näytä - ainakaan kivutta - voitavan sovittaa. Se on johtanut ns. kylmään sotaan, minkä seurauksena koko maailma on jakaantunut kahtia. Voittajavallat eivät valmistaudu rauhaan, vaan sotavarusteluja suoritetaan monessa maassa suuremmassa mitassa kuin sodan kestäessä. Tiedemiehet on pantu salamavauhtia tekemään työtä entistä tehokkaampien murha-aseiden valmistamiseksi. Atomipommi ja bakteerien käyttö aseena siviiliasukkaita vastaan heittävät kaameaa valaistustaan siihen kehitykseen, mitä tällä alalla on saavutettu. Armeijat, joita kotiutettiin vuodesta 1945 lähtien, kootaan jälleen aseisiin. Diplomaattinen taistelu vaikutusalueista kiihtyy ja kumpikin osapuoli pyrkii itselleen varmistamaan mahdollisimman hyvät alkuasemat tulevaa maailmansotaa varten, jollei se ole vältettävissä. Eikä kylmä sota rajoitu ainoastaan poliittiseen ja taloudelliseen taisteluun, todellinen kuuma, verinen sota raivoaa jo eri puolilla maailmaa. Merkillepantavaa on, että avoimen sodan näyttämöt ovat tulevan suursodan strategian ja talouden kannalta kaikkein tärkeimmissä, arimmissa osissa maapalloa: Kiinassa, Kreikassa, Malakan niemimaalla ja Hollannin Itä-Intiassa. Näitä taisteluja voi suorastaan pitää etuvartiokahakkoina. Mitkä ovatkaan sen varsinaisen sodan mittasuhteet, jonka etuvartiokahakka voi saada sellaisen miljoona-armeijojen yhteenoton luonteen, kuin taistelu Kiinasta, maailman väkirikkaimmasta maasta, on saanut.

Voisimme myös tehdä vertailuja oman maamme oloista 1923 ja 1949 alkaessa. Kuinka meillä säännöstely jatkuu, kuinka rahanarvo ei ole vakaantunut, kuinka valtion velkaantuminen edistyy jne. Mutta siihen ei ole syytä. Meidän olomme, meidän kehityksemme tai taantumisemme, ei ole merkitsevää maailman kehitykselle, sillä maailman kehitys kulkee omaa rautaista tietään meidän oloistamme tai aikeistamme riippumatta. Siinä valtavassa pelissä, joka nyt on käynnissä, riippuu pienen maan kohtalo suuren maailmanpolitiikan vaiheista enemmän kuin me tahtoisimme sitä myöntääkään. Mutta seuratessamme omalta kaukaiselta niemeltämme tapahtumien vauhtia maailmalla tulemme varmaan yhtyneeksi Jukolan Juhanin mieleen jääneihin ilmestysraamatun sanoihin: "Ja heidän siipeinsä havina oli niin kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat."

Edellä esitetty vertailu olosuhteiden välillä nyt ja 1923 antaa riittävän selvän kuvan erilaisuuden ratkaisevasta suuruudesta. Jokaisella lukijalla onkin oikeus tämän jälkeen esittää kirjoittajalle kysymys: tietääkö se kärjistyminen, joka maailmanpolitiikassa nyt on vallalla, sodan syttymistä. Kirjoittaja on silloin velvollinen vastaamaan oman käsityksensä mukaisesti, että onnettomuus on vältettävä ja vältettävissä ja että se vältetään. Perustelu tälle optimismille vaatii kuitenkin niin laajan tilan, että se on syytä jättää myöhemmäksi, tietenkään ei niin pitkälle, että tapahtumien kehitys osoittaisi optimismin virheelliseksi.

Yksi johtopäätös on kuitenkin varma: v. 1923 hallitsi ihmiskuntaa harras ja intomielinen usko rauhaan. Silloin syttyi sota 16 vuoden perästä. Nyt on ihmiskunta keskellä kylmää sotaa ja suuret maat kokoavat miljoona-armeijoitaan. Jollei uusi sota ole vältettävissä, siihen ei kulu nyt 16 vuotta.

Veljenpoika