Avajaispuhe Sibelius-viikolla

Kunnioittaakseen suurta säveltäjämestaria Helsingin kaupunki päätti v. 1951 vuosittain järjestää Sibelius-viikon, jonka aikana toimeenpantavien musiikkijuhlien ohjelmiston pääasiallisena osana on Sibeliuksen musiikki. Tällä kertaa vietetään viidettä Sibelius-viikkoa. Tähänastinen kokemus on ollut rohkaiseva erityisesti sen vuoksi, että mestaria ja hänen musiikkiaan kohtaan kautta maailman tunnettu lämmin mielenkiinto ja arvonanto on saanut aikaan sen, että parhaita kansainvälisesti tunnustettuja orkesterinjohtajia ja muita taiteilijoita on ollut myötävaikuttamassa juhlien taiteellisen puolen onnistumiseen.

Sibeliuksen suurta arvoa suomalaiselle hengenelämälle ei ole tässä tarvis korostaa. Mutta sallittaneen kiinnittää huomiota erääseen näkökohtaan Sibeliuksen merkitystä arvioitaessa. Suomi on viime vuosikymmenien aikana joutunut monesti aivan erikoislaatuisen huomion kohteeksi maailman kansojen keskuudessa. Varmaankin vilpitön mielenkiinto enemmän kuin uteliaisuus on johdattanut olojamme tuntemattomat ulkomaalaiset kyselemään, mitkä ovat ne kansalliset ominaisuudet, joihin suomalaisten toiminta ja työ on pohjautunut. Vastausta varten voimme laatia laajoja kuvauksia kansamme ankeista vaiheista, oloistamme ja ominaisuuksistamme, mutta me itsekin epäilemme, olemmeko tällaisella työllä, olemmeko keräämiemme detaljien runsaudella kyenneet antamaan edes tyydyttävän kokonaiskuvan kansastamme, siitä, mikä on meille olennaista.

En ole varmaankaan ensimmäinen sanoessani, että parhain ja täyteläisin kokonaisesitys sisältyy Sibeliuksen nerokkaaseen musiikkiin. Siinä tulee esille kokonaisnäkemys Suomesta ja Suomen kansasta. Siinä puhaltaa viima ankarasta talvestamme, siinä kuuluvat hymyilevät kesämme hempeät äänet, siinä kaikuu velvoittava viesti menneiltä ahdistavan kovilta päiviltä vuosisatojen mittaan, mutta siinä vyöryy myös mahtava sävelten vuo lannistumattomasta tulevaisuudenuskostamme. Vaikka Sibeliuksen musiikki on sanan parhaassa merkityksessä kansallista, se ei ole ahtaasti kansallista, joka avautuisi vain meille suomalaisille, vaan se on kansainvälistä, yleisinhimillistä, jonka jokainen voi ymmärtää rajojen, rotujen ja maailmankatsomusten kammitsoimatta.

Kalevalan 41. runossa kerrotaan, kuinka Väinämöisen soitto sai koko luomakunnan iloitsemaan ja kuinka lopuksi soitannon suloisuus sai ihmiset kyynelehtimään. "Itsensäki Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli". Sotka poimi Väinämöisen kyyneleet merestä, mutta kyyneleet

"Jo niin muiksi muuttunehet

Kasvanehet kaunoisiksi,

Helmiksi heritynehet,

Simpsukoiksi siintynehet,

Kuningasten kunnioiksi,

Valtojen iki-iloiksi".

Sibeliuksen musiikki on pimeiltä pohjan periltä tehnyt voitollisen valloitusretken maailman ääriin ja kertonut omalla suvereenilla tavallaan Suomesta ja suomalaisesta.

Isänmaa on siitä mestarille syvästi kiitollinen.