Jauhon hinta - ja tupakan.

Viime elokuun puolivälissä kiertelin muutaman sateisen päivän Suomussalmella ihmisten elämään ja toimeentuloon perehtymässä. Olen monena kesänä kulkenut jalkapatikassa juuri sellaisilla seuduilla, jonne pääsee vain koukeroisia polkuja pitkin; ja olen silloin ajatellut, että kylläpähän muut puhujat ja akitaattorit nuohoavat teiden varret. Tällä kertaa havaitsin karttaa tutkiessani, että Suomussalmen ja Puolangan välillä on laaja tietön korpimaa Pesiönjärven pohjoispuolella ja Näljängänjärven vaiheilla. Aikanaan sen halki tulee kulkemaan Kontiomäen-Taivalkosken rautatie, mutta senkin jälkeen jäävät varsinaiset asutut seudut kulkuyhteyksien sivuun. Tämän laajan alueen halki päätin nyt kävellä ihmisiä tavatakseni ja maisemiin tutustuakseni.

Oulun läänin maaherran Kalle Määtän ja Kainuun maanviljelysseuran toiminnanjohtajan Aslak Fräntin kanssa poikkesimme Löytöjärven kohdalla maantieltä ja aloimme tehdä matkaa polkuja ja porrastuksia pitkin. Oppaana oli mukanamme vanha kunnon toverini vuodelta 1918 Kalle Seppänen jonka torpassa olen vuosien mittaan monta siikaa syönyt.

Kuljimme kylästä kylään, poikkesimme taloissa ja juttelimme emäntien ynnä isäntien kanssa. Vieraanvaraisuus oli kaikkialla verraton ja vähistä kahvivaroista oltiin aina hanakat vieraille kahvit keittämään. Kun ei aina ollut aikaa jäädä kahvia odottamaan, niin monet valat siinä piti vannoa, että pian palataan uudelleen ja silloin juodaan kahvitkin.

Ainainen puheenaihe oli tien puute. Haapalaisvaarassa oli heinäntekoa pihapientarella lopettelemassa Antti Kemppainen, kyläkunnan ja koko Suomussalmen johtavia kommunisteja, jonka kanssa virisi vilkas keskustelu. Terveys ei näyttänyt Antilla enää olevan täysin tallella, mutta kovaa on ollutkin miehen elämä. Talo on vähäinen, viljelykset vaatimattomat, perhe suuri. Tavarat on täytynyt kuljettaa suuren osaa vuotta kantamalla ja niinpä kertoikin Antti Kemppainen, että lukemattomat kerrat hän on kantanut 60 kilon jauhosäkin selässään lähimmän tien päästä 20 kilometrin matkan tänne Haapalaisvaaralle. Antti oli vahvatekoinen mies, joten helppoa oli uskoa puhe todeksi. Ja miten siellä muuten leivässä pysyi kesäisin, kun ei ollut rahavaroja suuria varastoja ostaa ja talvikelillä kotiin kuljettaa. Mutta, ajattelin, on siinä mies jauhosäkkiä kantaessaan monesti mietiskellyt lukemiaan punakantisia kirjoja "proletariaatin diktatuurista", joka varmaan hänelle on kuvastellut sellaisena elämänautuutena, joka poistaa pitkät välimatkat korpitaipaleella taikka muuttaa pitkospuut asfalttiteiksi.

Luokkalan talossa tuli myös puhe jauhojen hinnoista tiettömien taipaleiden takana. Viiden markan lisähinta lähimmässä tien varrella olevassa kaupassa perittävään hintaan on ollut tavallinen taksa, kun on jostakin korpikaupasta joutunut ostamaan kilon jauhoja. Ei se mitään korotettua yrittäjänvoittoa ole ollut, vaan sen on kauppamies saanut maksaa palkkaa kantajalle.

Luokkalan emäntä siinä samalla mietti, että kyllä nuo miehet aina osaavat omat erikoisasiansa paremmin hoitaa kuin yhteiset asiat, sillä esimerkiksi tupakkalaatikon saat mistä korven perimmäisen perukan kaupasta tahansa samalla hinnalla kuin "maalikylästäkin". Ei siinä peritä kantopalkkioita eikä rahtimaksuja perushinnan päälle, vaan kyllä tupakkalaatikon hinta on aina sama kaikkialla.

En ollut tullut tarkastaneeksi jauhojen hintaa koskevaa kysymystä koskaan tuollaista vertauskohtaa vasten. Jauhot, jotka ovat sentään jokaiselle tärkeämpi artikkeli kuin konsanaan tupakka, ovat kaikista rahtiavustuksista huolimatta kalliimmat niille ihmisille, jotka asuvat huonoimmissa oloissa ja elävät köyhää elämää. Yhteiskunta on kyennyt järjestämään asiat niin, että tupakan hinnassa suoritetaan sellainen sisäinen hinnantasaus, joka sallii tupakan vähittäismyynnin samanhintaisena kaikkialla maassa, välimatkoista riippumatta. Mutta niin pitkälle ei yhteiskunnan järjestävä käsi ole ulottunut, että ihmisten tärkeimmän ravintoaineen jauhon kohdalta olisi voitu suorittaa tällainen vastaava hinnan tasaaminen.

Olipa tuota ajattelemista siinäkin, mitä Luokkalan emäntä sanoi. Pitäisi vain olla enemmän aikaa kierrellä kuulemassa vanhojen viisaitten ja nuorien nokkelien mielipiteitä, että sosiaalinen omatunto pysyisi hereillä ja terveesti kipeänä.

Viime aikoina on tullut koko suomalaisessa yhteiskunnassa ikäänkuin muotiasiaksi puhua sosiaalisia avustustoimenpiteitä vastaan. Syynä siihen on se, että nuo toimenpiteet ovat saattaneet revetä ehkä liian laajalle ja ovat voineet tietyissä tapauksissa heikentää omavastuisen yrittämisen halua. Kun se nähdään, niin arvostelu kohdistuu kaikkia sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi tarkoitettuja hyviäkin toimenpiteitä vastaan. Ajattelen aina, kun pääkaupungissa asuva ja kaikista sen eduista nauttiva puhuu suu vaahdossa maaseutuväestön saamista muka kohtuuttomista eduista, että toinen olisi ääni, kuomaseni, kellossa, jos olisit asumassa kymmenenkään kilometriä sivussa maantiestä, jonne päästyäsi vielä olisi matkaa 50 kilometriä lähimpään kirkonkylään ja parisataa kilometriä lähimpään kaupunkiin. Taikka jos asuisit kehnon kylätien varressa, jonka rakentamisen olet aluksi saanut osaltaan kustantaa ja jonka vuosittaiseksi ylläpidoksi saat suorittaa toisen kunnallisveron. Mutta sitä ei monikaan tule ajatelleeksi niistä, jotka räikeimmin maaseutuväestöä vastaan puhuvat ja kirjoittavat, että onnellinen sattuma on johtanut asiat siihen, että he eivät elä tuon halveksimansa väestön keskuudessa, heidän surunsa jakaen ja heidän toiveensa tuntien.

Luokkalan emännän repliikki on antanut minulle aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseen. Käsitelty asia on sen laatuinen, että se panee ajattelemaan. Ei ole vielä kaikki valmista, kun jauhojen ja tupakan hintojenmuodostus on näinkin eri tavalla järjestetty.