|
Miksi rauhanneuvottelut olisi virallisesti aloitettava URHO KEKKONEN Muistio 25/9 1943 Tasavallan Presidentti Risto Rytille "Meidän on lähdettävä siitä, että joudumme vastedes elämään voimakkaan Neuvostoliiton naapurina." Nämä valtiovarainministeri Väinö Tannerin sanat muodostavat hänen kuluvan syyskuun 24. päivänä pitämänsä maamme ulkopoliittista asemaa käsittelevän laajan puheen periaatteellisesti tärkeimmän kohdan. Käsitys Neuvostoliiton asemasta maailmansodan päätyttyä on muodostanut meillä vedenjakajan, kun on ollut kysymys suhtautumisestamme rauhan solmiamiseen Neuvostoliiton kanssa. Vastuunalaiset valtiomiehemme ovat useampaan otteeseen vuosien 1941-42 aikana erittäin määrätysti esilletuoneet sen käsityksen, että Neuvostoliitolla ei maailmansodan päätyttyä tule olemaan vaikuttavaa asemaa eurooppalaisessa politiikassa. Tämän perusteella he ovat esittäneet sen johtopäätöksen, että Suomella ei ole mitään syytä sodan kestäessä ryhtyä toimenpiteisiin rauhan aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa. Tämä on myöskin Suomen virallisena kantana ilmoitettu niille valloille, jotka ovat joko tehneet meille rauhan solmiamiseen tähtääviä ehdotuksia tai tarjonneet palveluksiaan rauhanneuvottelujen vireillesaamiseksi. Kieltämätöntä on, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan alku vuonna 1941 antoi hyvää tukea sille olettamukselle, että Neuvostoliiton sotilaallinen vastustuskyky tullaan musertamaan, josta on seurauksena bolshevistisen Venäjän kukistuminen ja Venäjän poistaminen eurooppalaisten suurvaltojen konsertista. Tapahtumien myöhempi kehitys ei kuitenkaan ole vahvistanut tällaista olettamusta oikeaksi. Päinvastoin sodan kulku talvella 1941-42 antoi vakavasti otettavan viittauksen siitä, että Neuvostoliiton sotilaallinen voima oli odotettua paljon vahvempi. Talven 1942-43 piti objektiiviselle tarkastelijalle jo kyetä osoittamaan, että Neuvostoliiton sotilaallinen murskaaminen ei ole lännestä ja etelästä käsin ahdistetuksi joutuneen Saksan voimavaroilla suoritettavissa. Kesän 1943 tapahtumat itärintamalla ovat tehneet tämän seikan vastaansanomattoman selväksi. Ministeri Tannerin kannanotto, että voimakas Neuvostoliitto tulee sodan päätyttyä olemaan naapurimme, perustuu väistämättömiin tosiasioihin. Ministeri Tannerin lausunto lieneekin käsitettävä hallituksen kannanmääräykseksi ja Suomen tulevan idänpolitiikan kiinteäksi lähtökohdaksi. Mutta mitä ajankohtaisia johtopäätöksiä tästä kannanmääräyksestä on tehtävä? Ministeri Tanner esittää tässä suhteessa seuraavaa: Me olemme valmiit järjestämään suhteemme Neuvostoliiton kanssa normaalisiksi, mikäli Neuvostoliitto antaa meille takeet siitä, että meitä ei siltä taholta uhkaa jatkuva vaara. Jos Neuvostoliitto haluaa tämän edellytyksen täyttäen saada maittemme väliset suhteet rauhalliselle ja luottavaiselle kannalle, tapaa se täällä vastakaikua. Neuvostoliitto löytää silloin myös kanavia saattaakseen ajatuksensa meidän tietoomme. Ministeri Tannerin mielestä me emme siis tule tekemään mitään kosketuksen aikaansaamiseksi, vaan Neuvostoliiton asiana on etsiä yhteyttä meihin, jos se haluaa rauhaa. Tätä odotellessamme meidän tulee omassa keskuudessamme - niin ministeri Tanner vaatii - lopettaa kaikki keskustelu rauhasta. Voidaan kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ovatko nämä johtopäätökset ajan vaatimusten mukaiset. Jos lähdemme siitä, että naapurimaamme Neuvostoliitto säilyy eurooppalaisena suurvaltana ja edelleen siitä, että me sotamme erillisyyden perusteella voimme ja haluammekin irroittautua sodasta - mistä premisseistä ministeri Tanner nähdäkseni on lähtenyt - niin tuntuu esitetty vaatimus, että Neuvostoliiton on pyydettävä meiltä rauhanneuvotteluja ja tarjottava meille vaatimiamme takeita, huonosti soveltuvan vallitseviin tosiasiallisiin olosuhteisiin. Ei liene uskallettua sanoa vieläkin enemmän: sellaisten vaatimusten esittäminen ja niistä kiinnipitäminen muodostavat ylipääsemättömän esteen rauhan aikaansaamiselle nyt ja vastaisuudessa. Tätä asiaa tarkastellessamme meidän on ymmärtääkseni pidettävä mielessämme kolme seikkaa: 1) Neuvostoliitossa enempää kuin sen liittoutuneidenkaan parissa ei pidetä vastaansanomattomana tosiasiana, että Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan vuonna 1941. 2) Suomi on useaan otteeseen hylännyt arvattavasti Neuvostoliiton hiljaisella suostumuksella tehdyt tarjoukset, joiden tarkoituksena on ollut rauhan aikaansaaminen Suomen ja Neuvostoliiton välille. 3) Neuvostoliitto on suurvalta ja tulee jäämään suurvallaksi, jonka merkitys eurooppalaisessa politiikassa vastedes ilmeisesti on suurempi kuin mitä se ennen nykyistä maailmansotaa oli. Nämä kaikki ovat seikkoja, jotka on otettava huomioon, kun harkitaan, mitä ajankohtaisia johtopäätöksiä on tehtävä niistä lähtökohdista, jotka ministeri Tanner puheessaan asetti Suomen politiikan noudatettavaksi. Kansallinen ambitio on tekijä, jota pienikään kansa ei saa suhteissaan ulkovaltoihin kieltää. Mutta myös sen liiallinen korostaminen saattaa koitua kansan olemassaololle vahingolliseksi. Nykyään vallitsevissa kansainvälisissä olosuhteissa voi sellainen kanta, että me emme alistu etsimään yhteyttä Neuvostoliittoon saadaksemme selville, onko sillä halua rauhan solmiamiseen Suomen kanssa, muodostua meille suorastaan kohtalokkaaksi. Sotilaallinen ja poliittinen tilanne maailmassa on jo pitkän aikaa ollut sellaisessa kehitysvaiheessa, että maamme asema vaatii meidän puoleltamme toimenpiteitä selvityksen saamiseksi siitä, onko Neuvostoliitto sopivan tilaisuuden tullen valmis neuvottelemaan meidän kanssamme rauhasta ja sen edellytyksistä. Saattaa olla mahdollista, että meidän taholta onkin pyritty saamaan epävirallista kosketusta Neuvostoliiton kanssa, rohkenisinpa suorastaan olettaa, että asemamme realistisen arvioinnin on täytynyt tähän johtaa. Mutta tälle asteelle jääminen ei nykyisissä olosuhteissa ilmeisestikään ole riittävä. Tilanne mielestäni on kehittynyt niin pitkälle, että Suomen hallituksen puolesta olisi virallisesti esitettävä Neuvostoliitolle keskusteluja rauhan aikaansaamisesta. Vaikkakaan ajankohta rauhanneuvotteluja varten Neuvostoliiton sotilaallisen menestyksen yhä jatkuessa ei enää ole niin suotuisa kuin esim. viime keväänä, jolloin Yhdysvaltojen tarjous, sen jälkeen kun asiasta oli käyty neuvottelemassa Berliinissä, meidän puoleltamme torjuttiin, ei voitane luottaa siihen, että tulevaisuus sotaonnen kääntymisen perusteella olisi meille edullisempi. Päinvastoin, jos liittoutuneiden maihinnousu lännessä alkaa, on tilanne tässä suhteessa ratkaisevasti huonontunut. Ainoastaan yhdessä, mutta mielestäni kylläkin tärkeässä suhteessa saattaa nykyinen ajankohta olla meille otollinen. Neuvostoliiton ja sen liittolaisten Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kesken ei tähän mennessä ilmeisestikään ole päästy yksimielisyyteen sodanjälkeisistä poliittisista järjestelyistä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että varsinkin anglosaksisten maiden mutta ehkäpä myös Neuvostoliiton taholla haluttaisiin saada aikaan yhteinen sopimus tulevaa rauhaa ja sodanjälkeistä politiikkaa varten. Julkisuudessakin on mainittu, että ensi kuussa on tarkoitus pohtia näitä kysymyksiä yhteisessä konferenssissa. Jos Suomi olisi siihen mennessä tehnyt tiedustelun rauhan mahdollisuuksista, joutuisi Neuvostoliitto harkitsemaan tätä kysymystä liittolaistensa kanssa tässä ensimmäisessä yleistä rauhaa käsittelevässä yhteisessä kokouksessa. Kun Suomi olisi ensimmäinen pienvalta, jonka tuleva asema joutuisi ratkaistavaksi, voidaan olettaa että anglosaksiset vallat tulisivat edustamaan sitä kantaa, että Atlantin deklaraation perussäännöksiä olisi sovellettava meille tarjottavaan rauhaan. On otettava näet huomioon, että Suomen tapaus olisi ensimmäinen, jossa voitaisiin konkreettisella tavalla osoittaa tosiksi liittoutuneiden lupaukset pienille kansoille, joten kannanotolla meidän taholta pyydettyyn rauhaan olisi tärkeä propagandamerkitys puolesta tai vastaan. Tässä esitettyä mielipidettä ei suinkaan ole sanellut luottamus siihen, että virallinen rauhantunnustelumme veisi toivomaamme päämäärään. Mahdollisuuksien rajoissa hyvinkin on, että Neuvostoliitto sotilaspoliittisen tilanteen muuttumisen vuoksi ei enää tunne välitöntä intressiä rauhan aikaansaamiseen Suomen kanssa. Mutta vaikkapa näinkin kävisi, olisiko meille sitten ollut vahinkoa osoittamastamme halusta saada rauha solmituksi? Kysymys saattaa kylläkin olla suhteittemme kannalta Saksaan arkaluontoinen, mutta Saksalle ei pitäisi olla tuntematonta, että me sotamme erillisyyden vuoksi yleisesti katsomme hyväksi oikeudeksemme irroittautua sodasta, milloin se meille osoittautuu edulliseksi. Sisäpoliittisesti rauhantunnustelulla olisi sitä vastoin tervehdyttävä, käsityksiä selventävä merkitys. Nimenomaan niiden, jotka a priori katsovat, että me emme voi saada Neuvostoliitolta tyydyttävää rauhaa, ja jotka sen vuoksi haluavat lopettaa kaiken keskustelun rauhasta, olettaisi kannattavan virallista kääntymistä Neuvostoliiton puoleen. On otettava näet huomioon, että se keskustelu rauhasta, jota maassa on käyty, on tapahtunut sillä edellytyksellä, että me voisimme saada Neuvostoliitolta tyydyttävät rauhanehdot, jos rauhaa todella haluamme ja teemme siitä aloitteen. Tämä keskustelu tulee jatkumaan ja saamaan käsitykseni mukaan yhä enemmän kantavuutta. Sitä ei saada loppumaan kieltelyillä eikä sensuurilla. Mutta jos Neuvostoliitto antaa Suomen tekemään tiedusteluun vastauksen, jonka pohjalla Suomen kansa ei voi rauhaa hyväksyä, silloin ei keskustelulla erillisrauhasta ole maassa enää mitään vastakaikua. Havaitaan, että rauhalle ei ole olemassa edellytyksiä, jonka vuoksi on jatkettava taistelua. Aikanaan julkisuuteen saatettavat Suomen hallituksen toimenpiteet rauhan aikaansaamiseksi ja Neuvostoliiton niihin antama vastaus, jos se ei olisi Suomea tyydyttävä, on nähdäkseni ainoa tie, jolla voidaan lopettaa muutoin yhä laajempaa kantavuutta saava keskustelu rauhasta. Virallinen rauhantunnustelu olisi sopivinta suorittaa Ruotsin välityksellä, koska Ruotsi samalla voisi ryhtyä suunnittelemaan, millä tavalla se voisi taloudellisesti yms. tulla tarpeen vaatiessa avuksemme. Välttämätöntä olisi myös hyvissä ajoissa ilmoittaa rauhantunnusteluistamme Saksalle. Meillä ei ole syytä eikä varaa noudattaa sellaista menettelyä, joka teki Italian itsessään välttämättömän antautumisen niin arvottomaksi. |