17.9.1961 Lahdessa

J. K. PAASIKIVEN MUISTO

Kun J. K. Paasikivi marraskuussa 1944 kutsuttiin Suomen pääministeriksi, hän piti saman vuoden itsenäisyysjuhlassa puheen, jonka jyhkeät sanat jäävät ainiaaksi Suomen historiaan. Ne merkitsivät alkuakordia sille kansalliselle politiikalle, jonka toteuttaminen oli langennut J. K. Paasikiven tehtäväksi.

Hän lausui:

"Kansojen elämäntie ei ole tasaista nousua ylöspäin. Toisinaan se painuu laakson pohjaan - laakson, joka on syvä kuin rotko. Mutta laakson pohjasta nousee polku rinnettä ylös. Tie ylöspäin on vaikea. Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel tulee viemään meitä lähemmäs vapaita maisemia. Syksyn sumusta on päivä nouseva meidänkin vapaalle kansallemme ja aurinko yhä lämpimämpänä paistava rakkaalle Suomellemme."

Ne olivat lohdutuksen ja toivon sanoja kansalle, joka raskaiden sotavuosien jälkeen suru ja epätoivo sydämessä tähyili synkkänä avautuvaa tulevaisuuden taivaanrantaa. Mutta tuossa jäntevässä puheessa oli myös uuden ajan velvoitus: tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen.

On kulunut seitsemäntoista vuotta tuosta syksystä, joka ei katoa kenenkään mielestä, ken sen eli. Koko tämän ajan on maailmassa ollut miltei yhtäjaksoista levottomuutta ja rauhattomuutta. Uuden suursodan vaara on usein väikkynyt päämme yllä, koskaan ei niin uhkaavana kuin näinä päivinä. Suomi on kuitenkin saanut tänä aikana elää omaa elämäänsä, se on voinut rauhassa keskittää ponnistuksensa oman tulevaisuutensa rakentamiseen. Me olemme nousseet laakson pohjasta - laakson, joka oli syvä kuin rotko. Järkevän ulkopolitiikan turvin ja kaikkien kansalaisten uutteran työn ansiosta on päästy "lähemmäs aukeita vapaita aloja, joista Jumalan taivas yhä valoisampana eteen avautuu".

Olemme nyt paljastamassa sen miehen muistopatsasta, jota enemmän kuin ketään toista saamme kiittää siitä onnellisesta kehityksestä, mikä maassamme on tapahtunut kuluneiden seitsemäntoista vuoden aikana, sillä hän loi sille kestävän pohjan. Presidentti J. K. Paasikivi saa nyt muistopatsaan Lahteen, joka oli hänen nuoruusvuosiensa kotikaupunkina.

Se tehtävä, joka syksyllä 1944 oli Paasikiven edessä uuden hallituksen päämiehenä, näytti ylivoimaiselta. Sodat olivat imeneet maan talouselämän kuiviin, ulkomaankauppa oli pysähdyksissä, kaikesta vallitsi kova puute. Yli 400 000 karjalaista odotti uusia koteja. Tuhottu Lappi oli jälleenrakennettava. Välirauhasopimuksessa maksettavaksemme määrätty sotakorvaus oli niin suuri, että talousmiehet pitivät sen suorittamista mahdottomana. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli saada aikaan luottamus suhteissamme Neuvostoliittoon. Se oli erityisen vaikeaa, koska poliittisessa asemassamme tapahtunut muutos oli ollut niin täydellinen, että kansalaisten oli sitä vaikea tajuta ja vielä vaikeampi siihen mukautua. Mutta ne poliittiset toimenpiteet, jotka olivat välttämättömät välirauhanehtojen täyttämiseksi sekä - yli tämän sopimuksen säännösten - luottamuksellisten suhteiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa, oli suoritettava, jos haluttiin turvata maan vapaus ja palauttaa sen täysivaltaisuus.

Me tiedämme nyt, että Suomi selvisi vaikeuksista, joiden alle meidän luultiin sortuvan. Sotakorvaukset suoritettiin. Siirtoväki asutettiin. Lappi rakennettiin. Jo v. 1948 oli sodan aikana alentunut elintasomme sama kuin v. 1938 ja v:sta 1948 lähtien on elintasomme noussut lähes 60 %. Kokonaistuotantomme on samaan aikaan noussut kaksinkertaiseksi. Nousu on suurempi kuin keskimäärin Länsi-Euroopan maissa.

Tämä kaikki ei tietenkään ole Paasikiven ansiota. Koko Suomen kansa työllään ja uskollaan on sen tehnyt. Mutta Paasikivi oli enemmän kuin kukaan toinen luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle ulkopolitiikalle, joka on ollut myös kaiken taloudellisen edistyksen edellytys. Paasikivellä oli vakaumus, että Suomen ja sen itäisen naapurimaan välillä ei järkevästi ajatellen ole sellaista todellisten etujen ristiriitaa, joka estäisi hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen. Mutta Paasikivi ei ollut ulkopolitiikassaan yksipuolinen, vaan hän piti tärkeänä hyvien suhteiden säilymistä läntiseen maailmaan. Erityisesti läheinen yhteistyö Pohjoismaiden kesken oli hänen sydämellään. Osittain tämä tarkoituksenaan hän voimakkaasti työskenteli ruotsinkielisen kansanaineksemme aseman turvaamiseksi.

Paasikivi oli sanonut pääministerikautenaan, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä ja että Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea vallitsevana maamme suhde Neuvostoliittoon. Siitä riippuu tulevaisuutemme. Meille ei riitä, että vakuutamme noudattavamme hyvän naapuruuden politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan, meidän tulee saada myös Neuvostoliitto tästä vakuuttuneeksi. Silloin ovat suhteemme lujalla pohjalla ja asiat voidaan ratkaista järkevällä tavalla keskinäisten epäluulojen häiritsemättä. Tähän Paasikivi kaikessa toiminnassaan tähtäsi, ja hän saattoikin tyydytyksekseen todeta, että Neuvostoliiton taholla alettiin yhä enemmän tuntea luottamusta Suomea kohtaan. Siitä oli todistuksena Porkkalan alueen palauttaminen Suomelle. Se oli kaunis päätös Paasikiven elämäntyölle, jonka johtavana ajatuksena oli ollut hellittämätön pyrkimys etsiä ratkaisu Suomen turvallisuuden ongelmalle.

Paasikivi oli katsomukseltaan konservatiivi, mutta hänen toimintansa maareformin ja eduskuntauudistuksen toteuttamiseksi vuosisatamme alussa oli ollut liikaa monelle sen ajan liberaalille. Iän karttuessa hän yhä useammin kiinnitti huomiota yhteiskunnan velvollisuuteen taloudellisen kehityksen ohjaamiseksi ja taloudellisten kriisien torjumiseksi. Demokratian merkitystä Suomen kansalle hän voimakkaasti tähdensi.

Snellmanin ja Yrjö-Koskisen oppilaana hän luotti elävän kansallishengen voimaan. Ottaessaan vastaan tasavallan presidentin viran v. l950 hän lausui: "Tulevaisuus on hämärän peitossa. Kansan tulevaisuus riippuu kuitenkin viime kädessä kansasta itsestä; sen siveellisestä ja henkisestä voimasta; sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitansa, omia valtiollisen ja kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaan; eikä vähimmin siitä, kykeneekö se erottamaan maan elinkysymykset toisarvoisista ja yksimielisenä kokoontumaan kansan ja valtakunnan elinarvojen ympärille."

Paasikivellä oli tapana sanoa, että hän on aina joutunut hoitamaan pahoja ja epäpopulaarejä asioita. Se pitää täysin paikkansa. Häneen turvauduttiin, kun tien olivat tukkineet vaikeudet, joiden selvittämisen ensimmäinen edellytys oli tosiasioiden tunnustaminen. Tämäntapaisiin tehtäviin joutuminen ei tuo kansansuosiota, varsinkaan kun "poliittisen realismin taju ei ole ollut Suomen kansan vahvimpia puolia", Paasikiven sanoja käyttääkseni. Mutta Paasikivelle sopivat tällaiset vaikeat ja pahat asiat, niissä pääsi oikeuksiinsa hänen perusteellinen historian ja kansainvälisen politiikan tuntemuksensa, hänen suuri itseluottamuksensa, rohkeutensa ja peräänantamattomuutensa. Sodan jälkeisinä vuosina hänen arvovaltansa oli niin suuri, että hän saattoi seurauksia pelkäämättä toimia sen puolesta, minkä katsoi poliittisesti välttämättömäksi, myös yleisenä esitettyä mielipidettä vastaan.

Poistakaamme nyt verho J. K. Paasikiven muistopatsaan yltä.

Me näemme tässä Paasikiven ruumiillisesti kookkaan ja henkisesti mittavan olemuksen, joka kuvastaa voimaa, jäyhyyttä ja päättävyyttä. Tämä patsas kertoo jälkipolville suomalaisesta valtiomiehestä, joka pelasti maan vapauden ja itsenäisyyden sekä johdatti kansamme henkisestä masennuksesta ja epätoivosta uuden tulevaisuuden uskoon ja vakaantuviin rauhanaikaisiin oloihin. Suomen kansa siunaa hänen työtään ja muistoaan.