Si vis pacem.

Roomalaisen runoilijan Vegetiuksen esittämä mielipide rauhan puolustamisen keinoista on siirtynyt jälkimaailman omaisuudeksi muodossa: *si vis pacem, para bellum*, jos tahdot rauhaa, varustaudu sotaan. Pitkien vuosisatojen mittaan on tätä ohjelmaa pidetty katoamattomana totuutena, eikä liene monesti sattunut, että sotavarusteluja puolustettaessa olisi unohdettu vedota tähän latinalaiseen sananparteen, harvemmin tosin siihen hurskaasti luottaen kuin sen propagandistiseen tehoon turvautuen.

Historian todistus rauhan varmistamisesta asevarustelujen avulla on valitettavasti murhaavan kielteinen. Milloin tahansa kaksi vastakkaista valtakuntaa tai valtaryhmää on rauhan puolustamisen tunnuksella aloittanut kilpavarustelun, on se auttamattomasti johtanut sotaan. Ei todellakaan tunnettane yhtäkään merkittävää aseistautumisvaihetta maailmanhistoriassa, joka olisi päättynyt siihen, että kilpavarustelu olisi merkinnyt rauhaa ja status quon säilymistä. Päinvastoin, varustautuminen juuri on vääjäämättömästi vienyt sotaan. Voimakas armeija muodostuu näet itsetarkoitukseksi. Kun se on rakennettu sotaa varten, niin se käytetään tähän veriseen tehtävään, vaikka se alunperin oli suunniteltu vain pelottamaan vastustajaa, että tämä ei sotaa aloittaisi. Aseissa ja aseistautumisessa on demoninen voima, jota järkevätkään valtiomiehet ja sotapääliköt eivät voi hallita. Tuo kammottava voima aiheuttaa sen, että suurta armeijaa ei kotiuteta ilman sotaa eikä valtavia asemääriä päästetä ruostumaan, ennenkuin ne ovat tehneet hirvittävän työnsä.

Nyt elää maailma taas äärimmilleen kiihdytetyn asevarustelun ajanjaksoa. Kolmas maailmansota, niin sanotaan, on vältettävissä ainostaan siten, että riittävän suuri aseellinen voima on niiden takana, jotka neuvottelupöytien ääressä pohtivat rauhan turvaamista. Sotilaallisilla voimakeinoilla uhkaamista vastaan ei ole asetettavissa mitään muuta tehokasta keinoa kuin vahvempi aseellinen voima, niin perustellaan aseistautumisohjelmaa. Kaiken takana on siis sama ajatus, jonka Fredrik Suuri aikoinaan kiteytti kieltämättä rienaaviin sanoihinsa: Jumala on vahvempien pataljoonien puolella.

Kun tarkastelemme tilannetta maailman eri kolkilla, havaitsemme, että Korean sota on tuonut mukanaan täydellisen muutoksen länsivaltojen sotilaallisessa varustautumisessa. Pääasiassa tämä on tapahtunut Yhdysvalloissa, jossa sotatalouteen siirtyminen ei tuota ylivoimaisia taloudellisia vaikeuksia. Kun Truman esitti viime tammikuussa ehdotuksen talousvuoden 1950-51 menoarvioksi, sisältyi siihen 14.7 miljardin dollarin määräraha puolustuslaitosta ja aseapua varten. Korean sodan aikana annettu lisämenoarvio kaksinkertaisti nämä menot. Luvut ovat mielikuvituksellisia. USA uhraa tänä vuonna sotilastarkoituksiin n. 50 kertaa sen rahamäärän, minkä Suomen valtio kaiken kaikkiaan käyttää vuotuisiin menoihinsa.

Englannissa on sotilasmenoja nostettu viime syyskuussa tehdyllä päätöksellä kolmivuotisohjelman puitteissa 353 miljoonalla punnalla vuodessa, so. noin 50 %:lla. Kun on tunnettua, kuinka tuskallisen tiukalla Englannin talous sodan jälkeen on ollut, tietää tämä varustautumismäärärahojen huimaava nousu sellaista rasitusta äärimmilleen kiristettyyn talousarvioon, että sodanvaaran täytyy todella olla varsin uhkaava, kun tällaisiin kiireellisiin uhrauksiin on ollut pakko mennä. Kun varustautumismenot samalla merkitsevät sitä, että teollisuus mobilisoidaan siviilituotannosta suurelta osalta sotilastuotantoon, vaikka täydelliseen sotatalouteen ei vielä siirrytäkään, ei Iso-Britanniassa ilmeisestikään voida lisämenoista selviytyä väestön elintasoa alentamatta.

Minne tahansa katsomme, on näky sama. Kesän 1950 aikana on sotilasmenoja kaikkialla nostettu tavalla, jota ei vielä vuosi sitten olisi uskottu mahdolliseksi. Yksin sellaiset perinteellisesti antimilitaristiset maat kuin esim. Tanska ja Norja ovat saaneet sosialidemokraattisten hallitustensa johdolla kiinnittää suuria rahoja puolustuslaitostensa kohentamiseen. Ulkomaisen avun lisäksi on tähän tarkoitukseen pitänyt hankkia varoja esim. kohottamalla elintarvikkeiden hintoja valtion tukipalkkioihin käytettyjen varojen joutuessa siirretyiksi puolustustarkoituksiin. Tämä kaikki vaatii talouselämän mukauttamista katkeriin tosiasioihin, eikä näissä maissa ole varaa Suomessa mieliinjuurtuneeseen `indeksiajatteluun`.

Kun tähän vielä lisäämme suunnitelmat Länsi-Saksan aseistamisesta - muodossa tai toisessa - niin kuva kiihkeästä varustautumisesta alkaa tulla täysin selväksi. Ja kaikki tämä tapahtuu julkisesti, kaikkien ihmisten silmien edessä. Mutta vähäisempää ei varmaan ole sotilaallinen varustautuminen Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa, vaikka siitä ei ole mitään virallisia tietoja. Englannin parlamentissa on hallituksen jäsenten taholta silloin tällöin esitetty lukuja Neuvostoliiton aseellisista voimista ja ne ovat todella imponeeraavia. Missä määrin nuo tiedot ovat oikeita, on taas asia sinänsä, mutta jos Neuvostoliiton maa-armeija länsivaltojen taholta ilmoitetaan 150-195 divisioonaksi, niinkuin useassa yhteydessä on tehty, on se ainakin merkkinä siitä, että Neuvostoliiton sotilaallista voimaa ei aliarvioida. Lisäksi on huomattava, että Neuvostoliiton armeija on valmis puolustukseen ja hyökkäykseen melkein minä silmänräpäyksenä tahansa, kun taas lännen armeijat saadaan kuntoon parhaassa tapauksessa parin vuoden kuluessa. Esim. Englannin sotilaallinen voima on asiantuntijain arvostelun mukaan tätä nykyä huomattavasti heikompi kuin ennen sotaa v. 1939. Että Ranskassa asiat ovat ratkaisevasti huonommat kuin v. 1939, siitä nyt ei kannattane puhuakaan.

Näin murheellisesti maa todella makaa. Asevarustelut ottavat kaikissa maissa - Suomea lukuunottamatta - yhä suuremman osan kansantulosta. Se taloudellinen edistys kansalaisten hyvinvoinnin lisäämisen merkeissä, josta sodan päätyttyä uneksimme, on tallattu sotilassaappaiden rautakoron alle. Tämä kaikki tapahtuu siinä käsityksessä, että *si vis pacem, para bellum*, jos tahdot rauhaa, varustaudu sotaa varten. Mutta kun historian säälimätön todistus tietää, että jos varustaudut sotaa varten, saat sodan, vaikka sitä et tahtoisikaan, niin suuren yleisön keskuudessa kaikkialla maailmassa leviää huoli ja levottomuus tulevaisuudesta. Se ei ole tietenkään perusteeton, mutta väärin olisi antaa sille hallitsevaa asemaa ajatuksissa, niin kuin - sen pahempi - eräissä läntisissä maissa tehdään. Sota ei ole välttämätön, sen ovat eri maiden johtavat valtiomiehet vakaumuksenaan esittäneet, ja varmaa on, että he pyrkivät sodan estämään. Meidän sisäinen tuntomme sanoo, että heidän tulee siinä onnistua ja he onnistuvat.

Me Suomessa säilytämme rauhallisuutemme ja optimismimme tavalla, jota hermoherkemmät kansat ihailevat.