Nixon - tonttumies.

On sanottu, että Suomessa puolueet ja kansanedustajaehdokkaat aloittavat uuden vaalitaistelun heti pidettyjen vaalien jälkeen. Tämä on tietenkin totta, ainakin suurelta osalta. Puolueet tarkastelevat, miksi ovat hävinneet tai mihin voitto perustui, ja suunnittelevat saamiensa kokemusten ja opetuksen perusteella politiikkaansa edessä olevia vaaleja silmälläpitäen. Hoksaavat poliitikot taas, parannuttuaan päättyneen vaalitaistelun kolhuista, alkavat varovaisesti kätellä tuttuja ja tuntemattomia, siten luodakseen kuvan kannatusta ansaitsevasta kansan miehestä ja edustajasta.

Kun tätä tapahtuu kuivassa puussa, niin mitä sitten tuoreessa. Raamatullinen vertaus kohdistuu tässä Amerikan Yhdysvaltoihin. Siinä jättiläisvaltiossa käydään koskaan päättymätöntä tai edes keskeytymätöntä, rajua vaalitaistelua. Joka toinen vuosi suoritetaan siellä suuret edustajan vaalit ja sitten joka neljäs vuosi presidentinvaalit, jotka ehdokasvaaleineen ovat kuin koko maan yli ulottuva jättiläissirkus. Tietenkin edustajainhuoneen ja senaatin vaalit ovat tärkeät, mutta Yhdysvaltojen valtionpäämiehen laajan toimivallan vuoksi presidentinvaali peittää alleen kaiken julkisen elämän moneksi kuukaudeksi. Voitaisiin oikeastaan sanoa täydellä syyllä, että Amerikassa ei presidentti tee yhtään merkittävää päätöstä ottamatta huomioon, mitä se merkitsee tulevissa presidentinvaaleissa, joko hänelle, jos hän pyrkii ehdokkaaksi, tai hänen puolueelleen.

Näin on ollut asianlaita koko Nixonin presidenttikauden. Sanottakoon sitten Nixonista ja hänen politiikastaan mitä tahansa, niin se on pakko tunnustaa, että hän on poliittisessa taktiikassa todellinen tuhattaituri. Jos Mannerheim eläisi, niin hän sanoisi Nixonista, että tämä on tonttumies. Kerrotaan näet, että Mannerheim kutsui erään suuressa taistelussa erinomaisesti menestyneen korkean komentajan päämajaan, esittääkseen hänelle kiitoksen ja onnittelut. Kun Mannerheim sitten tapasi komentajan, hän käytti kaikkein korkeinta kiitosmainintaa ja sanoi kenraalille: Te olette tonttumies. Kuten tunnettua suomen kieli ei ollut marskin parhain aselaji, joten siinä tuli silloin tällöin ylitsekäymisiä. Kaipa hän oli halunnut ylistää kenraalia taitavasta sodanjohdosta nimittämällä häntä noidaksi, poppamieheksi, ruotsiksi trollkarl, tai mitä hänen mielessään oli mahtanut olla, mutta tonttuna se tuli ulos. Ja mikäpäs siinä, tarkoitus oli hyvä ja se pyhittää pienen tonttuilun.

Niin mutta Nixon.

Hän on poliitikko sormenpäitään myöten. Voi sanoa, että hänellä on eläimen vaisto politiikkaa ohjatessaan. Siihen voi lisätä, että häntä eivät sido ideologiat eivätkä maailmankatsomukset, eivät vaalilupaukset tai annetut sanat. Tällä ei haluta väittää, että hän ei olisi vakaumuksellinen konservatiivi ja kiivas antikommunisti. Mutta jos poliittinen taktiikka näyttää vaativan, että hänen tulee toteuttaa liberaalia politiikkaa tai aloittaa yhteistyö arkkikommunistien kanssa, niin hän tekee sen ilman että suru tunkee puseroon.

Kristillisyys on lujasti sillä kannalla, että pahan hengen ja tämän ruumiillistuneiden edustajien tai pakanain kanssa yleensä ei voi olla yhteistyössä, solmia sopimuksia tai tehdä kompromisseja. Esimerkiksi sen vuoksi Suomen kristillinen liitto -niminen puolue hankalasti soveltuu poliittiseen yhteistyöhön puolueiden kanssa, joilla ei ole samaa käsitystä siitä, mistä näkökulmasta kaikkia asioita on katsottava. Nixon on tunnetusti kristillinen luonne, mutta hän ei kanna kristillisyyttään ainakaan minään painolastina, kun hän hoitaa omia ja maansa asioita. On suorastaan niin, että hänellä on vapaammat kädet tehdä kompromisseja jumalattomien kommunistien kanssa nimenomaan sen vuoksi, että hän on konservatiivi ja kristitty. Jos koko USA:n politiikalle niin käsittämätöntä käännettä kuin yhteistyötä Kiinan kanssa olisi rohjennut yrittää joku liberaali poliitikko, Kennedy tai Muskie esimerkiksi, olisi Amerikan kansa raivoissaan pian lynkannut hänet. Mutta kun tuon uskomattoman teki konservatiivinen antikommunisti Nixon, niin kansakunta korkealla äänellä ylisti hänen poliittista viisauttaan.

Niinkään vanhoillinen mies kuin presidentti Johnson ei uskaltanut vähentää amerikkalaisia joukkoja Vietnamista, vaikka hänen neuvonantajansa loppuaikoina sitä suosittelivat. Pelätessään äänestäjien vihaa hän mieluummin luopui korkean viran tavoittelusta kuin vähensi sotaponnistuksia. Mutta Nixon, joka saattoi luottaa maineeseensa taantumuksellisena kommunistien vastustajana, näki, mitä mahdollisuuksia hänelle tarjoutuu vuoden 1972 presidentinvaaleissa, jos hän vetää amerikkalaiset sotilaat pois Vietnamista ennen vaaleja. Ja hän tekee sen. Todennäköinen palkka tästä päätöksestä on kiinnitys presidentinvirkaan neljäksi vuodeksi eteenpäin. Mutta jos joku demokraatti olisi moiseen uskaltautunut, olisi vanhoillisten arvostelu ja äänestäjien tuomio olleet armottomat. Juuri tuoreeltaan on tullut tieto Nixonin puheesta kongressille. Se on taas verraton taidonnäyte. Sotilasmenoja on lisättävä, että päästäisiin rauhanomaisiin suhteisiin kommunistimaiden kanssa. Saattaa tuntua ulkokullaiselta, kun hän kehottaa antamaan hänelle puolueisiin katsomatta tukensa sekä sisä- että ulkopolitiikassa, ts. kannattamaan häntä tulevissa presidentinvaaleissa. Mutta luultavasti se käy täydestä.

Nixon on politiikassa todellinen tonttumies. Mutta laskelmoivimmallekin voi sattua vahinkoja tai erehdyksiä. Nixonin häikäilemätön yritys dollarikriisin laukaisemiseksi niin että muut kapitalistiset maat saisivat maksaa laskut, oli ovelasti ja rohkeasti suunniteltu. Se näytti alkuun onnistuvan. Tällä erää ei enää voida olla niinkään varmoja, että Nixonin oiva temppu johtaisi tulokseen.

Poliittisella kaistalla Nixon joutui kärsimään kirvelevän tappion Intian niemimaalla. On vaikeaa ymmärtää, mitkä syyt saivat Nixonin asettumaan niin ehdottoman jyrkästi Pakistanin puolelle bengalilaisia ja Intiaa vastaan. Uskoiko hän kenties kierroksessa olevan uuden ystävänsä Kiinan aloittavan aseellisen toiminnan Bangladeshin sissejä ja Intian armeijaa vastaan? Kun asiat ovat nyt saaneet sen käänteen, minkä ne saivat ja mikä oli hyvin odotettavissa, Nixonin ja USA:n osakkeet Intiassa ja Itä-Pakistanissa, Bangladeshissä ovat alempana kuin koskaan ennen. Itä-Pakistanin juttu oli melkoinen tappio myös Kiinalle. Varsin jyrkin sanoin Kiina tuomitsi Intian toimet niin että syntyi käsitys Kiinan aseellisesta avusta liittolaiselleen Pakistanille. Kaikki kuivui kuitenkin kokoon. Ns. kolmas maailma, jolle Kiina auliisti on luvannut tukea, ajattelee vastedes kauan ennenkuin se suuntaa politiikkansa yksin Kiinan apuun luottaen.