8

TAMMIKUUN 1918 MUISTIINPANOT. KAJAANISSA OLEVA VENÄLÄINEN SOTAVÄKI JA KAUPUNGIN PUNAKAARTI RIISUTAAN ASEISTA. LÄHTÖ RINTAMALLE HELMIKUUN ALKUPÄIVINÄ. KUOPIOON JA TAKAISIN.

Tammikuussa pidettiin suojeluskunnan harjoituksia jo lähes joka ilta. Saksaan-lähdön epäonnistuttua olen joulu-tammikuussa merkinnyt päiväkirjaani seuraavat tapahtumat:

Pe 28 Lähtö. Kuhmoniemelle. Saksaan lähdöstä ei tullut mitään.

La 29 Mies tuli Ruotsista ja kielsi. Voi perhana en ilennyt olla

          enempi kaupungissa vaan pakenin Kuhmoniemelle.

1918 Tammikuu

Pe 4 Lähdin Kuhmosta. Yövyn Karppasessa.

Su 6 Koko päivän murjotin kotona.

Ma 7 Suojeluskunnan harjotukset.

Ti 8 Koulu alkoi. Kortilla. Kuivaa on koulunkäynti.

To 10 Sissien harjotukset. Kipinän vuosikokous. "Suojelusenkelin" harj.

Pe 11 Harjotukset. Kaj. Lehdessä. Harjotin kiv.liik.

La 12 Iltamissa WPK:n. Tanssin koville.

Ma 14 Topelius-juhla. Näyttelin kuninkaan osaa "Suojelusenkelissä".

Ke 16 Harjotukset. Alpiini lähti Ruotsiin.

To 17 Sain Kuhmosta tullessa yskän.

Pe 18 Harjotukset.

La 19 Aamulla tuli tavaraa; samoin illalla reellä. Näyttelin "Hevospaimenessa" santarmia.

Su 20 Piirin johtok. kokous. Kotona koko illan.

Ma 21 Punakaarti piti tarkast. mutta haukkas lunta. Järj. sissit. Tulin kivääriosastoon.

To 24 Suojeluskunnassa.

Pe 25 Klo 3,30 junalla Iisalmeen.

La 26 Illalla pois. Alpiini tuli Ruotsista. Tanssissa.

Su 27 Klo 4 seminaarilla suuret harjotukset. Polvilassa illalla huviretkellä yön valvoin passissa.

Ti 29 Klo 7 harjotus kaup. talolla. Yön olin Häyrysellä passissa.

To 31 Työväentalon surullinen piiritys Klo 1 alkoi klo 3 loppui.

           Yhteiskoululla majailtiin. Olin pommimiehenä piirityksessä.

Harjoitukset, liikehdintä ja yleinen ilmapiiri olivat kaikki osaltaan ennustamassa, että jonkinlaista sotaa kohti oltiin menossa. Harjoittelu ja aseiden hankinta tapahtui venäläisen sotaväen yhä ollessa kaupungissa kasarmissaan ja punaisten samaan aikaan suorittaessa keskuudessaan yhtäläistä varustautumista. Ulkonaisesti elämä kaupungissa jatkui rauhallisena, kaikki nämä valmistelut tehtiin pinnan alla. Näin kertovat koulupojan päiväkirjamerkinnät siitä, miten lähtökäsky tuli ja miten lähtö tapahtui tammikuun 25. päivänä:

"Istuin tylsistyneessä mielentilassa latinan tunnilla ja kuuntelin Wäinö Matti Pöystin soinnutonta ääntä, kun ovelle yhtäkkiä koputetaan ja sisään ilmestyi Isi-maisterin naama. Hän supatti hetken W.M.P:n korvaan, jolloin jo arvasin millä asioilla mies liikkuu ja luuloni osottautui todeksi, sillä maisteri vinkkasi minut luokseen ja ilmoitti että klo l/2 4 aikaan lähtevälle tavarajunalle täytyi minun kiirehtiä täysissä varustuksissa. Samalla tavoin kutsui Isi VIII luokalta Enwaldin Gunnarin, joka lähti luokasta jättäen kesken taululla todistettavansa teoreeman. Riensin luokkaan, kokosin kirjani ja lausuin luokalle: Terve vaan terve sekä lähdin pikavauhtia kotiin. Sydämeni pomppaili toivosta päästä hiukan tutustumaan nykyaikaiseen seikkailurikkaaseen elämään, ja mielessäni kuvittelin kaikellaisia, sillä enhän tiennyt minne meno suuntasi, kenties Viipuriin tai muualle etelä-Suomeen. Kaikkea kuvittelin, mutta pelkoa en tuntenut.

Kotona laitoin itseni lähtövalmiiksi ja riensin asemalle. Matka kului tavarajunamalliin, jylläten ja puhisten. Sukevalla sain Ranssin Valterilta, luokkatoveriltani, hiukan leipää ja voita, joten sain syödäkseni. Laulaen ja mukavia jutellen saavuttiin Iisalmeen. Jo matkalla saimme tietää matkamme päämäärän. Oli näet ensi yönä klo 12 tulossa rautatielakko ja iisalmelaiset pyysivät apua meiltä, että saapuisimme pitämään kahta veturia vallassamme säilyttääksemme etappiyhteyden Kuopio--Iisalmi--Kajaani. Sukevalla jo saatiin tosin tieto, että lakko ei koske kuin rataosaa Simola--Viipuri, mutta menimme Iisalmeen saakka. Asemalla oli meitä Huugo Piippo vastaanottamassa ja vei ensin yhteiskoululle, jossa sikäl. suojeluskunta harjotteli, ja sitten Hotelli-Iisalmeen, jossa söimme jumalattomasti. Siellä maistelivat pojat hiukan ja tultiin kaikkien kanssa sinuiksi. Pinne Hortling on hauska mies. Syötyä mentiin asemalle, asemakirjuri Soinin (mies alaalla käynyt) huoneeseen yöksi, kävästiin vahdissa olemassa puoli tuntia ja nukuttiin yö siellä. Seuraava hummattiin kaupungilla, oltiin miltei koko aika maanmittari Kainuvaarassa + Kaatin Vienassa ja postijunalla lähdettiin takaisin Kaanaaseen. Tolosen Alppo tuli Ruotsista ja oli hutikassa kuin käki. Rahaa oli poika saanut törkeästi 13 tuhatta. Matka tultiin II luokan vaunussa ja hyvin salaperäisinä ilmestyimme Kaanaan asemalle, jossa punakaartilaiset olivat nuuskien vastassa. Samana iltana oli tanssit kaup.talolla, jossa olin mukana. Soini oli niin hutikassa, että piti miltei väkisin viedä kotiinsa. Tanssin hurjasti ja koska oli kaunis ilma niin kävelin hiukan iltasella jonkin likan kanssa.

Seuraavana sunnuntaina olin suurissa harjotuksissa seminaarilla ja ne kestivät klo 1--4. Iltasella olin huviretkellä Polvilaan ja tanssin siellä hurjasti. Kesken kaiken hälyytettiin kaupunkiin, jossa saatiin tieto, että kaikkialla on syttynyt ilmisota suojelus- ja punakaartien välillä. Meitä jäi vahtiin Strömbergin aktivistikansliaan Eero Rihtniemi, A. Tolonen, O. ja E. Puranen, minä sekä huoneen asukas jääkäri Taskinen o.s. Jauhiainen. Yöllä patrulleerattiin, muttei mitään näkynyt. Seuraavan päivän illalla tuossa klo 9 aikaan kutsuttiin suojeluskunta koolle kaup.talolle ja siellä oli aie ottaa venäläisiltä aseet pois. Ylipäällikkö luutnantti, pankinjohtaja Lindberg paskansi housunsa kuten Papin-Eljas hänen kuullensa sanoi ja tahtoi, ettei niitä otettaisi. Miehistön vaatimuksesta lähtivät Lindberg ja Strömberg sekä sähkölennätinkonttorin päällikkö Salovaara (tulkkina) Eero Rihtniemi ja minä (pikalähetteinä) kansakoululle, jossa venäläiset majailivat. Lyhyehkön keskustelun jälkeen niiltä saatiin siellä ollut yksi Berdan-kivääri, jonka minä sain saattaa odottavien miesten luo kaup.talolle. -- Pojat hurrasivat. Nyt lähti sieltä toista ryhmää miehiä Aleks.kadun kansakoululle, jossa olevat venäläiset luovuttivat aseensa toistakymmentä ja tuhansia patruunia."

Venäläinen sotaväki poti pitkän toimettomuuden kauden aiheuttamaa kyllästymistä eli sotaväsymystä ja tahtoi pysyä sivussa siitä sisällissodasta johon suomalaiset keskenään olivat joutumassa. Mutta tietysti heidän oli yritettävä puolustautua, kun heitä ryhdyttiin riisumaan aseista ja ottamaan vangeiksi. Kovin helposti sodan alku Kajaanissa kävi ja se tietysti antoi uutta intoa meille jotka emme vielä tienneet mitä sota oikeastaan on. Näin olen vuotta myöhemmin Kajaanin Lehdelle kirjannut "Hajamuistoja menneiltä päiviltä":

"Sunnuntaina 27 pnä tammikuuta oli koko suojeluskunta kutsuttu koolle suurille harjotuksille seminaarille. Kokonainen komppania siellä olikin miehiä ja neljättä tuntia kahlailtiin lumihangessa, harjotettiin taisteluliikkeitä ja lopuksi oli kokous, jossa Elja Rihtniemi, joka oli johtanut harjotuksia, piti puheen kosketellen päivän tapahtumia ja lausui hän, että aika on kiristynyt sille asteelle, ettei tiedä milloin tänäkin päivänä saadut opetukset ovat tarpeeseen.

Polvilaan oli järjestetty samaksi illaksi yleinen huviretki, jossa oli läsnä paljon suojeluskuntalaisia. Yht`äkkiä juuri kun tanssi oli parhaimmillaan, tuli Eino Puranen pikalähettinä kaupungista ja toi sanan, että kaikkien suojeluskuntalaisten tuli heti lähteä kaupunkiin, ei sentään suurissa joukoin vaan yksitellen, ettei kukaan huomaisi mitään. Kuitenkin väheni miespuolinen väki niin huomattavasti, ettei tanssista ollut meidän lähdettyä mitään tullut, vaan muu yleisökin oli kohta poistunut kaupunkiin.

Matkalla Polvilasta yhtyi meidän joukko suureksi ja kokonaisuudessaan se ryntäsi aktivistikansliaan, jossa meille selitettiin etelästä tulleet sähkösanomat. Ne osoittivat, että kaikkialla Etelä-Suomessa oli julkinen sota alkanut suojeluskuntien ja punakaartien välillä. Korian silta oli kuulemma räjäytetty ja rautatieliikenne keskeytynyt. Sentakia täytyi kaikkien meidän kaupunkimme suojeluskuntalaisten olla aina valmiit, milloin tarvis vaati.

Myöhään yöhön asti asioista keskusteltiin ja suunniteltiin toimintaa tulevien aikojen varalle. Yöksi jäi kansliaan 5 miehinen patrulli Eero Rihtniemi, Alppo Tolonen, Onni ja Eino Puranen sekä allekirjoittanut, joka valvoi, kierteli kaupunkia ja huolti ettei minkäänlaisia yllätyksiä pääsisi tapahtumaan. Kaikki kului rauhallisesti ja aamulla hajaannuimme kukin päivän työhön ja touhuun. Minäkin turjotin koulussa koko päivän, mutta viimeisellä tunnilla, jolla opetettiin saksaa, olin kuorsannut niin, että koulutalon lahot seinät vapisivat. Opettaja suhtautui sentään lojaalisesti oivaltaen tilanteen ja vasta tunnin loputtua herätti minut vapauttaen minut siksi päiväksi koulutyöstä. Se taisikin olla viimeisiä tunteja, joilla sinä vuonna olin nauttimassa opetusta."

Yhteiskoulu toimi normaaliin tapaansa tammikuun 30. päivään asti. Tuona päivänä koulutyö jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, kuten A.M. Heikinheimo koulun vuosikertomuksessa kirjoitti:

"Tammikuun jälkipuolisko muodostui jo toiseksi. Olivat tosin yläluokkaimme oppilaat alusta asti kuuluneet suojeluskuntaan, mutta toimensa ja harjoituksensa olivat he suorittaneet iltapäivin; nyt saattoi kokoontumiskäsky saapua kouluaikanakin, ensin välitunnilla, sittemmin keskellä tuntiakin. Mainittakoon tässä koulun ja suojeluskunnan välistä suhdetta kuvaavana yksityistapaus. Aamulla tammikuun 30 päivänä suojeluskunnan päällikkö pyysi kuten ennenkin muutamia nimeltä mainittuja VII ja VIII-luokkalaisia käytettäväkseen, minkä tiedon välitin. Tunnilla pistää VII-luokkalaisen nopeusjuoksija U. Kekkosen pää VI luokan ovesta. Hengästyneenä ei hän saa sanaa suustaan. Kaikki VI luokan pojat ovat heti pystyssä, vilkaisevat nopean kysyvästi allekirjoittaneeseen; päännyökkäys ja pojat häviävät äänettöminä mutta nopeasti. Kekkonen ei ole kuitenkaan vielä tyytyväinen, läähättää vielä käytävässä ovella, ja, kun menen sinne, saa hän sanotuksi: VII ja VIII luokan pojat myös ja V:kin. Avaan luokkain ovet sitä mukaa, kun ne ovat tässä mainitut, sanon tyynesti "suojeluskuntaan kuuluvat pojat tänne", ja nopeasti vaikka hiljaa poistuvat he pihalle, josta juostenko vai kävellen hävisivät näkemättäni. Ihmeteltänee, että lukeminen tällaisissa oloissa voi jatkua, eikä se kauan voinutkaan. Kun luokat mainittuna päivänä klo 9 tulivat pihalta, ohjattiin ne rukoussaliin, jossa muutamin sanoin selitin tilanteen ja lähetin oppilaat kotiin niin pitkäksi ajaksi, kunnes saavat kuulla, että kouluun tulee saapua."

Muistan vielä hyvin tuon tapauksen, pitkästä odotuksesta oltiin siirtymässä toimintaan. Seuraavien kahden päivän aikana tilanne Kajaanissa kuitenkin laukesi ilman suurempia kahinoita, mutta annetaan 18-vuotiaan minäni jatkaa lehtimuistelmiaan:

"Liikehtimistä oli havaittavissa vastapuolueenkin kesken. Nuorempi osa heistä näytti olevan ylen taisteluunvaativaa, mutta vanhemmat kai saivat hillityksi heidän intonsa.

Seuraavan yön varalta oli varustauduttu hyvin puolustautumaan ja suojelemaan kaupunkia, jos uhkaavia tapahtumia sattuisi. Aktivistikansliassa oli yövahdit, samoin liikkeenhoitaja Alb. Häyrysellä sekä maanmittari Kaarlo Lönnbohmilla. Patrullit kulkivat ympäri kaupunkia. -- Yö kului rauhallisesti taaskin.

Päämajana oli ollut tähän asti postimestari Strömbergin talo, mutta nyt huomattiin, ettei se voinut tyydyttää tarpeita. Tilanne oli siksi kriitillinen, ettei voitu suojeluskunnan miehistöä laskea yöksi hajalle eikä liioin päiväksikään. Lisäksi alkoi maaseuduiltakin saapua miehiä, jotka käsittivät, että nyt vihdoin on aika tullut Suomen vapauttamiseen. Heille täytyi myös saada yhteinen asuinpaikka. Niinpä tammikuun 30:nnen päivän illalla mobilisoitiin yhteiskoulu suojeluskunnan päämajaksi ja jo samana iltana muutettiin sinne asumaan. V. ja u-seura Kipinän painimatot haalattiin petiksi ja kukin koetti saada pehmyttä alleen.

Luokista koottiin pulpetit pois ja hetkessä sai koulu kasarmimaisen leiman. Eri joukot sijotettiin omiin huoneisiinsa, erilleen A osasto ja B osasto. Edelliseen kuuluivat ne, jotka aina olivat valmiit minne suojeluskunta vaatii, jälkimmäiseen taas ne, joilla toimi esti näin laajaa sitoumusta täyttämästä. A osastolaisten, joita lopussa oli noin puolisataa miestä, tuli aina majailla päämajassa, B osastolaiset taas saivat olla kotonaan, kunhan huolehtivat vahtivuoroistaan.

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin sitten toimiin, joiden olisi pitänyt olla ratkaisevia. Punakaartille nimittäin annettiin uhkavaatimus, että klo yhteen mennessä päivällä oli heidän luovutettava aseensa. Oli kai siinä perässä joku uhkauskin, ettei aseita luovutettaisikaan.

Jos punakaarti asettuisi vastarintaan, oli ylipäällystömme laatinut sotasuunnitelmankin siltä varalta. Edeltäpäin määrättiin paikat, jonne eri osastojen tuli marssia heti kun kello oli yksi ja kieltää kaikki liikunta. Kiväärimiehet olivat asettuneet aukeamalle postikonttorin viereen ja samassa oli heillä konekivääri, jossa patruunia oli viitisenkymmentä. Toinen kiväärijoukko oli Uran talon vieressä multatörmän takana, ja heillä oli myös konekivääri ja yhtä monta patruunaa kuin toisessakin. Kaksi pommimiestä uhkasi täältäpäin työväentaloa. Kaksi taas oli piilottautunut ent. Huttusen talon kivijalan teoksiin. Yltympäri kaupunkia oli aseellisia miehiä katsastamassa, ettei vaaraa mistään käsin pääsisi piirittäjiä uhkaamaan.

Ettei joukkojen sijoitus ollut ollenkaan onnistunut, sen huomasi selvästi. Jos ammuntaa työväentalosta olisi alkanut, olivat piirittäjät joka suunnalla aivan aukealla ampumalinjalla ja eivät olisi ollenkaan voineet puolustautua. Pommimiehet, joihin pantiin miltei pääpaino ja joiden, jos onnistuivat, aikaansaama hämminki ja tuho olisi ollutkin ratkaiseva, eivät olisi voineet päästä niin likelle taloa, että sisälle asti olisivat voineet heittää munansa. Lisäksi ei ollut aseistettuja varajoukkoja saatavana, jos päävoimat olisi lyöty. Tietenkin kaikki tämä johtui silloisesta kokemattomuudesta, ei oltu kertaakaan ennen tällaiseen työhön totuteltu.

Määräaikana olivat eri osastot paikoillaan. Työväentalo eristettiin, sen jälkeen kuin sieltä oli kokoustaan pitänyt kansa poistunut. -- Ei mitään kuulunut -- kaikki rauhallista.

Me piirittäjät odotimme mitä tuleman piti ja olimme varuillamme joka puolella. Kuitenkin kului aikaa, eikä tilanne kehittynyt sen pitemmälle. Eri paikkoihin sirotetuille joukko-osastoille jäi tehtäväksi katsoa, etteivät sivulliset pääse tunkeutumaan piiritetylle alueelle. Ylin päällystömme meni sitten työväentalolle, jossa lienee sentään muutamia punakaartin johtajia ollut. He vaativat punakaartin luovuttamaan hallussaan olevat kiväärit, mutta tekopyhinä kohauttivat johtajat hartioitaan ja sanoivat: Tjaah! Mielellämmehän antaisimme, jos meillä olisi, mutta kaartilla kaartina ei ole yhtään kivääriä. Mitä taas yksityisillä jäsenillä on, sen he ovat maksaneet, se on heidän omansa, emmekä me voi heitä pakottaa luovuttamaan omaisuuttaan. Suunnilleen näin kai he vastasivat. Neuvotteluja lienee pidetty vielä asiasta, mutta koska punakaartin johtajat eivät suostuneet täyttämään mitään suojeluskunnan asettamia vaatimuksia, eivätkä meidän johtajammekaan ajaneet asiaansa tarpeellisella ponnekkuudella ja päättäväisyydellä saivat he palata tyhjin toimin takaisin.

Neuvottelujen aikana oli suuri joukko kansaa keräytynyt piiritysketjun luo, erittäinkin postikonttorin viereisellä aukeamalla olevaan, ja soittivat he suutansa kuka koreimmin osasi. Naisväki, jonka kielenkäyttö jo ammoisista ajoista on ollut harvinaisen kerkeä, näytti nytkin oikeata ensi luokan taitoa haukkumisessa, eikä moni mieskään halunnut jäädä jäljelle hienommasta sukupuolesta tässä jalossa koetuksessa. Varsinkin konekivääri käyttäjineen joutui heidän erikoisen huomionsa esineeksi, sillä vaistomaisesti he pelkäsivät tuota murha-asetta, joka patruunien puutteessa tosin oli varsin viaton, ja tahtoivat edes haukkumalla sen tehoa vähentää. Myös muistivat äänessä olijat kokea mustata kutakin ketjussa olijaa, mutta hammasta purren säilyttivät nämä levollisuutensa.

Neuvottelujen päätyttyä tulivat päällikkömme pois työväentalolta ja kohta komennettiin joukot vetäytymään takaisin yhteiskoululle. Kun ketjut supistettiin ja ryhmärivistössä joukot kiväärin kanssa lähtivät marssimaan kohti kansajoukkoja, säikähtivät ne aluksi, mutta huomattuaan, että marssi johtikin yhteiskoululle, puhkesivat riemuhuudot vallalle. Me voitimme lahtarit, kaikui kuorossa kaikkien suusta. Todella lannisti meikäläisiä piirityksen kielteinen tulos, kun taas vastustajiamme se ilahdutti. He esiintyivätkin sangen voitonvarmoina koko sen illan, heitä oli koolla suuret joukot Aleksanterilla ja jos joku suojeluskuntalainen sortui heidän keskelleen, sai hän kuulla kunniansa. Kuitenkin määrättiin pian patrullit kaupungille, jotka hajottivat kansanjoukot. Sittemmin olikin aseistetut miesjoukot alati yötä ja päivää liikkumassa kaupungilla ja estämässä väkijoukkojen kokouksia. Myös olivat asema ja puhelinkeskusasema sekä sähkölennätinkonttori vartioidut.

Työväentalon piiritys oli tammikuun viimeisenä päivänä. Helmikuun alkupäivät majailtiin yhteiskoululla, jonne maalta alkoi saapua yhä enemmän ja enemmän suojeluskuntalaisia. Siihen aikaan jo kyllä alettiin korotella sotilasarvoihin eräitä, mutta parhaasta päästä oltiin vielä vain halpoja lahtareita. Mikä kantoi arvonimeä berdaani -- lahtari, aseensa laadun mukaan, mikä oli pommari, hänkin murha-aseensa nimen mukaan. Yöt päivät asuttiin yhteiskoululla ja poltettiin Rajavahtia, että koko korttelin täytti sakea savu ja äärettömän paha tuoksu.

Eipä sillä, että nämä muutamat päivät olisivat olleet rauhallisia. Meidän asevarastomme oli sangen pieni, jotkut äskenhankitut haulikot eivät sitä paljoakaan parantaneet. Lisäksi oli punakaarti vielä täysissä aseissa, joten oli hyvä syy pelätä pahinta. Asemamme yhteiskoululla oli mitä epäedullisin. Muutamat patrullimiehet kaupungilla olisi helposti voinut yllättää, eikä mikään ihme olisi sitten ollut piirittää päämajamme ja tehdä selvää sen asukkaista. Sen takia piti silmät pitää aina auki ja valppaasti seurata kaikkea, mikä vähänkin osotti meitä vastaan tähdätyksi. Voi tapahtua, että keskellä yötä komennettiin patrulliin Teppanan mäelle tienvarteen tarkastamaan saapuvia hevosia, milloin määrättiin kyttäämään radanvarteen etelästä saapuvia punikkeja, milloin lähetettiin hevosilla Mainualle etsimään asevarastoja.

Oulusta käsin lähetettiin hakemaan aseita heti helmikuun alussa. Hakijamiehistöön kuului Eljas Väyrys-vainaja, Alppo Tolonen, Eino Lönnbohm, Hannes Leinonen ja Bruno Heikel. Jo mennessään nämä valloittivat Muhoksen työväentalon ja Ouluun päästyään vielä taistelun kestäessä saivat he sieltä punaisten kukistuttua monta hevoskuormallista kiväärejä, konekiväärejä ja patruunia, jotka olivat hyvään tarpeeseen täällä.

Kuopiossa riehui parhaillaan kiivas taistelu. Tosin sinne oli saapunut jo 800 ylistarolaista, jotka ahdistivat punaiset venäläisten kasarmeihin. -- Yöllä vasten helmikuun viidettä päivää tuli Kuopiosta tänne sähkösanoma, jossa ilmotettiin, että asema siellä on kriitillinen. Silloin heti nousi sotakiihko suuri A-osastossa ja miehistö vaati esikunnalta päästä Kuopioon. Kuitenkin oli kotikaupungissa asema esikunnan mielestä siksi kiperä, ettei se voinut antaa lupaa lähtemiseen. Miehistön keskuudessa se herätti pahaa verta ja moni aikoi lähteä huomenissa vaikka hevosilla, jos ei muuten pääse. Yön pitkään kehittyi tilanne niin äärimmilleen kiihtyneeksi, että esikunta toimitti kyselyn A-osaston läsnäoleville jäsenille haluavatko he lähteä Kuopioon. Kun kaikkien halu oli sinne, katsoi esikunta olevansa pakotettu päästämään ja yöllä vasten helmikuun viidettä päivää kello 4 aamulla A-osaston miehet ja seminaarilaiset lähtivät ensikerran rintamalle."

Helmikuun alkupäivät kuluivat "vahdin pidossa" kasarmilla. Helmikuun 4:n ja 5:n päivän välisenä yönä tuli sitten sähkösanoma, joka synnytti liikettä. Kajaanin Sissit jolla nimellä meidät tunnettiin, lähtivät Kuopioon. Kajaani oli vallattu, oli aika lähteä etelään päin, jossa käytyjä taisteluja seurasimme tietysti joka päivä. Näin kerron lähdöstä Kajaanin Lehdessä vuotta myöhemmin:

"Oli yö, katulamput loivat kalpeaa valoaan pimeyteen. Helmikuun 5. päivä armon vuotta 1918 ei vielä ollut valjennut. Kajaanin kaupungin asemalla puhisi veturi, jonka perässä oli konduktöörivaunu ja kaksi härkävaunua, jotka kaikki olivat miehiä täynnä. Apujoukko, alun kahdeksattakymmentä miestä, oli lähdössä Kuopioon auttamaan punakaartilaisten kukistamisessa. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä; oliko se unta vai totta, sitä ei kerinnyt käsittämään. Keskiyöllä oli tullut sähkösanoma Kuopiosta, jossa epäsuorasti pyydettiin apuväkeä. Ja mikäs miehistöstä sen mieluisempaa kuin lähtö sotajalalle, pois maailmalle homehtumasta yhteiskoulun lahojen seinien sisällä. -- Vaikkakin vastenmielisesti suostui päällystö tähän, antoi 5 berdania matkaeväiksi ja mars matkaan keskellä yötä.

Varovasti sentään oli toimittava. Kotonaan ei kukaan saanut käydä, heti reissuun ilman jäähyväisiä, matkavalmistuksitta, siinä kunnossa missä oli. Ja ääneti piti kuljettaman asemalle. A-osaston läsnäolleet jäsenet ja seminaarilaiset olivat mukana.

Kun vaunut olivat täynnänsä, suoritettiin loppuvalmistuksia, ja pian alkoi juna jyristä etelään päin. Vihelsikö juna, kun ensi kerran lähdettiin, siihen ei tainnut kukaan kiinnittää huomiotaan. Aatokset olivat muualla, edessä oli tuntematon kohtalo, kotona epätietoiset omaiset, kaikki tämä sitoi kylliksi aatokset harhailemasta muualle. Nyt oli lähdetty matkalle, josta ei tiedetty, mihin se lopultakin johtaisi, ei arvattu, palataanko hengissä takaisin vai ei. Lähin tulevaisuus oli salattu.

Eivät miehet sentään olleet masentuneita. Lauluksikin pistettiin välistä, mutta pakostakin tuli mieleen kysymys: päästäänkö kunnialla edes Kuopioon asti? Varmana tosiasiana nimittäin tiedettiin kertoa, että Sukevalla oli 175 aseellista miestä punakaartissa ja molemmat sillat sen luona olivat miinoitetut ja uhkaus oli, että tulipa lahtarien junia mistäpäin tahansa, niin ilmassa olivat. Ja näitä kaikkia kauheuksia vastaan meillä oli asettaa 5 berdanin rämää ja jokunen käsiase. Eipä kummaa, että mielet olivat levottomia.

Juna kiisi kuin tuskassa eteenpäin. Vilahtelivat vain karut maisemat ohi. -- Kivimäki, Murtomäki, Kainuunmäki olivat jo selän takana ja lähestyi Sukeva. Aivan likellä sitä oli joka mies varuillaan, kenelle kiväärit olivat uskotut ne huolsivat niitä, käsiaseet myös olivat saatavissa. Puhuttiin kuiskaillen, laulut olivat vaienneet. Juna hiljensi vauhtiaan.

Yhtäkkiä muuttui junan jyrinä selvemmäksi. Kuljettiin sillan yli. Vaunuissa aivan hiljaista, pidätetyt hengitykset aivan kuuluivat. -- Herran kiitos, ensimmäisen sillan ohi jo ollaan. -- Meni asemakin, mutta vielä oli yksi silta jälellä. Jännitys oli suuri: minkähänlainen pomaus siellä tapahtuu? -- Senkin yli sentään mentiin onnellisesti.

Mieliala tuntui kuin vapautuneen pahasta painajaisunesta, jännittyneet asennot laukesivat, puheensorina pääsi valloilleen ja kohta kaikuivat laulut yhtä iloisina kuin olisi oltu menossa huvimatkalle jonnekin.

Juna piti kiirettä, kuin lennossa sivuutettiin asema toisensa jälkeen ja aika kului hupaisasti. Iisalmi, Lapinlahti . . . Aamukin jo alkoi valjeta.

Kuta likemmäs Kuopiota tultiin, sitä uteliaammaksi tulivat mielet. Kallaveden siltojen yli jo mentiin ja pian ollaan Kuopiossa. Esikaupungit alkavat näkyä ja radanvarrella havaitsemme kiväärimiehiä, joilla oli käsivarressa valkoinen nauha. Siis vihdoinkin perillä.

Juna pysähtyi asemalle, jossa Elja Rihtniemi ja joukko suojeluskuntalaisia oli vastassa. Kello oli kahdeksan tienoilla, matkaa oli Kajaanista tehty nelisen tuntia.

Hypittiin vaunuista asemasillalle ja järjestyttiin ryhmiin. Jo aikaisemmin oli kuulunut kaukaista ammuntaa ja nyt se kuului selvemmästi. Monen pojan syömmyksiä se vavahdutti, olihan joukossa sellaisiakin, jotka eivät juuri koskaan olleet kuulleet ammuntaa saatikka itse ampuneet. -- Tämä on siis sitä sotaa!

Asemalla ei liikoja siekailtu. Kun yksi ryhmä oli jätetty viemään junaa Kajaaniin, lähdettiin kaupunkiin. Etupatrullit kulkivat edellä hyvän matkaa ja sitten me jonossa. Kuljettiin vankilan sivu ja siitä laskeuduttiin Maljalahden jäälle. Ammunta alkoi kuulua yhä lähempää. Sala-ampujia kuului olevan kaupunki täynnänsä. Ja pian saimme tuta miten vingahtaa sellaisen kyttärin kuula. Oltiin näet keskellä lahtea menossa, kun eräästä talosta ammuttiin meitä kohti. Terävä paukaus ja vihaisesti vingahti luoti aivan päämme päällä.

Se oli ensimmäinen, sano suutari lauantaina, tuumaili joku pojista.

Kuljettiin syrjäkatuja, vihdoin uskallettiin Kauppakadulle. Laukaukset kuuluivat yhä selvemmin. Oppaat kertoivat, että tämän kadun varrella talojen ullakoilta ovat monta kertaa sala-ampujat yrittäneet saada osumaan, mutta tuloksetta. Kaikkien katseet olivat tiukasti suunnatut ullakkoikkunoihin.

Tultiin lyseolle, jonka pihalle hetkeksi leiriydyttiin. Aluksi Elja piti meille pontevan puheen ja sitten ilmestyi paikalle Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirin päällikkö ratsumestari Malm, joka myös tervehti meitä lyhyellä puheella.

Tämän jälkeen vietiin meidät aterialle koulun saliin. Ja lensivätpä silloin vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen tottuneet silmämme sepposen selälleen. Leipää, voita ja makkaraa rovioittain, maitohinkkejä salin perä tulvillaan, jotta riitti ruokaa suursyömäreillekin vatsansa täytteeksi. Ja tunnustettava on, että kunnostauduttiin sitä siinäkin lajissa.

Syötyä huilattiin hetki ja lähdettiin sitten taas ulos. Lyseon seiniin olivat kiväärinluodit monesta kohdin jättäneet jälkensä ja ikkunoissakin oli reikiä. Aivan taistelun alussa olivat punaiset olleet valloillaan laajemmalla alalla kuin nyt ja nähneet ampua lyseotakin, kunnes ylistarolaiset tulivat ja ahdistivat heidät ryssien avaraan kasarmiin.

Lyseolta johdettiin meidät teollisuuskoululle, jossa meidät varustettiin kaikkein tarpeellisimmilla välineillä. Monikin oli lähtiessään ollut kovin keveästi vaatetettu, heille annettiin lisää sitä lajia, myöskin tuiki tähdelliset valkoiset nauhat ommeltiin käsivarteen.

Olkikupoja haalattiin sisälle ja määräys oli, että nyt oli hetkeksi nukahdettava, että voitaisiin ensi yö olla ketjussa. Vaikka edellisenä yönä ei ollut silmäntäyttä nukuttu, eikä monena yönä sitä ennen, niin ei uni tahtonut tulla. Alakerroksissa oli ylistarolaisia, jotka tiesivät jo puhua hiukan sodasta, ja heidän pakeilleen riensi moni poika kuulemaan, millaista täällä nyt oikein tulee.

Vihdoin jaettiin meille kiväärit. Ne olivat malliltaan japanilaisia ja tarkoin oli opittava niiden käytäntö, ennen kuin sai yksinään ruveta rassailemaan. Nyt sitä vasta tunsi sotamies olevansa kun kiväärinkin oli saanut kannettavakseen!

Päivä kallistui jo iltaan ja alkoi hämärtää, kun lähdettiin vartiopaikalle. Siksi oli määrätty Ukkokoti vastapäätä kasarmia. Koska matka suorinta tietä sinne olisi voinut käydä epäterveelliseksi, kierrettiin kaukaa. Ensiksi mentiin Haapaniemelle päin, oppaat ja osa I joukkueen I ryhmää etunenässä. Nyt painuttiin metsään, oppaat eksyivät tieltä ja rämmityttivät koko joukkoa tunnin verran lumihangessa, kunnes vihdoin aivan sattumalta osuivat tutuille seuduille ja veivät meidät loppumatkan kunnialla perille. -- Nythän tässä elämä repesi, arvelivat pojat, kun Ukkokotiin saavuttiin. Ja kohta alkoi sinne saapua kaikkea, mitä sotilas voi toivoa ruumiin virkistykseksi ja hyvinvoinniksi. Mutta kauan emme saaneet nauttia näitä etuja kun saapui määräys, että meidän I joukkueen piti kiertää Kotkankalliolle päästämään siellä olevat kuopiolaiset lepäämään. Mikäpä siinä auttoi, hyntteet ympärille ja matkalle. Ukkokodin ja Kotkankallion väliä ei ole monta sataa metriä, mutta se on aivan avonaista ja kasarmista käsin suoralla ampumalinjalla, tähtäin 500 metriä. Siitä ei siis ollut hyvä mennä, jonka vuoksi piti taasen kiertää monen kilometrin matka, jotta päästäisiin kaikki hengissä perille. Aikaisemmin näet oli tuota suorinta tietä juossut tulisessa kuulasateessa I joukkue kuopiolaisia, joista ihme kyllä -- vain yksi oli kaatunut.

Kuljettiin mäkiä ja notkoja ja vihdoin tultiin rautatielle. Sitä lähdettiin painelemaan kohti kaupunkia, mentiin parin vahtipatrullin ohi ja käännyttiin taas pois radalta. Kiivettiin mäelle ja siinähän oli talokin jo edessä, peitetyistä ikkunoista pääsi sentään jonkun verran valoa pilkkumaan. -- Kun taloon saavuttiin oli siellä miehiä parhaillaan syömässä. Mitäpä tässä, ruvettiin taloksi ja käytiin käsiksi leipään, joka maistui eri hyvältä. Ja syötyä heti ketjuun. Kuopiolaiset ohjasivat meidät hautoihin, neuvoivat visusti tarkkaamaan eteen ja jättivät koko Kotkankallion puolustuksen meidän hoteisiimme.

Väsytti ja nukutti kovasti, mutta oltiinhan sodassa, etuvartijoina, eikä tullut kysymykseenkään, että silmät painuisivat umpeen. Oli hiljaista, tarkkaavaisina kuunneltiin jokaista rivahdusta. -- Poks! kajahti laukaus kasarmista. Heti vastasivat äärimmäisinä oikealla olevat miehemme, ja kun punaisetkaan eivät laanneet, kiihtyi ammunta tuimaksi hiljaisena talviyönä. Pian se lakkasi ja taas vallitsi hiljaisuus.

Ääniä, askelia kuului vasemmalta. Vahdinmuutto! Ensiksi tulleet pääsevät lepäämään vielä unia silmistään hierovien tovereitten tullessa sijalle.

- Mitä siellä kuuluu, kuiskaa veres mies entisen korvaan.

- Eipä juuri mitään, vastaa tämä ja kiirehtii taloon.

Sotajoukkojen majoitusta silmälläpitäen ei taloa ollut rakennettu. Suojat olivat pienet, mutta sopi sinne sentään kun pakkasi. Lattialla piti maata, viime yönä oli harhakuula sattunut taloon, läpäissyt pari seinää rinnan korkeudelta ja mennyt menojaan. Se oli selvä varoitus.

Yö kului rauhallisesti ja päivällä tuli II joukkueemme sijalle ja päästi meidät Ukkokotiin. Siellä oli jo eri komento. Ruokaa oli yllin kyllin, joka aika päivästä oli lämmintä kahvia saatavana lihavoileipien kera. Vilttejä jaettiin, joten yöllä saattoi levätä niiden alla.

Iltapäivä ampuiltiin kasarmia Ukkokodin ikkunoista. Mutta yöllä odotti taas hitonmoinen urakka. Vuotettiin näet huomiseksi etelästä päin junaa, joka toisi apuväkeä meille, ja mikä tarpeellisinta, jonkun tykin. Sitä varten oli puhdistettava punaisista radanvarsi ja edettävä Puijon rinteille saakka. Tähän retkikuntaan kuului 10 miestä, se oli vapaaehtoisista lähtijöistä koottu.

Matkavarustukset suoritettiin huolella loppuun ja yön lähetessä oltiin matkalla. Sukset olivat mukana. Aluksi pidettiin kotitarkastukset radanvarsitaloissa. Edettiin yhä kauemmas kohti Puijoa. Erään talon luona heitettiin sukset pois ja lähdettiin nousemaan jalkaisin yhä ylemmäs. Yö oli kammottavan hiljainen, vain harvoin rikkoi kiväärin kimeä paukaus rauhallisuuden. Kuiskaillen kulkivat käskysanat miehestä mieheen.

Takaa alkoi kuulua liikehtimistä. Seisahduttiin ja pian oli luoksemme ehtinyt pikalähetti, joka ilmoitti, että meidän on palattava pois, sillä näin vähällä väellä ei puhdistamistyötä kuitenkaan voitaisi kunnolla suorittaa. Palattiin suksille ja lähdettiin suoraan Kotkankalliota kohti. Reittimme taisi sentään kulkea liian likitse kasarmista halkopinojen taa ja sorakuoppiin edenneitä punaisia, koska kulkiessamme yhtäkkiä saimme vasemmalta puoleltamme tiukan luotisateen terveisiksi. Hölkkäjuoksussa lönkyttelimme kallion juurelle yli aukeamien ja kipusimme ylös. Koska matkamme kulki Ukkokotiin, päätettiin hiihtää suoraan. Päivä oli jo tulossa, mutta oli vielä niin hämärä, että onnellisesti pääsimme perille. Uni taas maistui.

Kovin pitkään ei sentään kestänyt, kun jo herätettiin ja osa miehiä komennettiin taas Kotkankalliolle suojelemaan junaa, kun se tulisi. Osa jäi edelleen Ukkokotiin.

Juna tuli ja siinä oli 1 tykki ja 300 pietarsaarelaista. Mutta punakaartilaiset, kai luullen junan heille apua tuovan, lähtivät pitkin aukeata tulemaan sitä kohti. Mutta pian saivat he vastaansa sellaisen luotituiskun, että huomasivat, keiden kanssa oltiin tekemisissä. He vastasivat samalla mitalla ja kasarmistakin käsin kohdistettiin Kotkankalliota vastaan kiivas tuli. Tämän päivän taistelussa haavoittui seminaarilaisten joukkuepäällikkö Onni Nykänen lievästi reiteen.

Tapellessa menikin päivä pian umpeen ja hämärän tultua lakkasi laukausten vaihto vähempään. Voitto oli ollut meidän, pari vankiakin hyökkäävistä punaisista joutui käsiimme ja heidät tuotiin Ukkokotiin säilytettäviksi.

Toisia kajaanilaisia tiedettiin olevan tulossa ja odotettiin heitä Ukkokotiin. Heidän juhlallista tuloaan ei allekirjoittanut ainakaan saanut kunniaa olla näkemässä, sillä I ryhmä komennettiin puhdistamaan koko Ukkokodin ympäristöä sala-ampujista. Aivan sattumalta jouduimme sentään vastakkain tulevien kanssa ja vaihdettiin terveiset, he kotipuolesta ja me ylevästi -- sodasta. Ei siinä sentään tarkemmin joudettu kuulumisia kyselemään, heillä oli kiire katon alle ja meillä oli tehtävä suorittamatta. Kun olimme rämpineet metsässä puoliyöhön saakka ja etsineet sala-ampujia, palasimme vihdoin väsyneinä Ukkokotiin, jossa veljeily äsken tulleiden ja entisten sissien välillä oli täydessä käynnissä. Vaikkakin väsymys tahtoi väkisten painaa silmät kiinni, täytyi kysellä kotipuolen tietoja tulleilta ja heille taas valehdella päivällisestä hirveästä taistelusta ja hyvin siinä eräät ennestäänkin tunnetut suurlohkojat esiintyivät edukseen ja säikyttelivät sotaan tottumattomampia. Lisäksi saimme valita kiväärit, jotka meille oli tuotu Kajaanista, jonne ne taas oli tuonut Väyrysen Eliaksen johtama hakijajoukko Oulusta. Aikaisemmin Kuopiosta saadut aseet olivat lainassa ylistarolaisilta ja he saivat nyt ne takaisin.

Loppuyö maattiin rauhallisesti, mutta vielä pimeän aikana ajettiin miehet ylös ja määrättiin valmistautumaan ratkaisevaan taisteluun: aamun valjetessa aloitettaisiin tykillä ammunta kasarmia vastaan ja ellei se johtaisi antautumiseen, ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön. Oli helmikuun 8. päivä.

Joukko-osastot hajaantuivat kukin suunnalleen. Kuularuiskukin oli Kajaanista tuotu, ja jääkärimme Benjamin Jauhiainen otti sen heti hoiviinsa, valitsi apulaisensa ja kuljetti sen Vesitorninmäelle. I Joukkueen asemapaikaksi oli määrätty Alavan talon luota ohi kilpa-ajoradan kulkeva metsä eräälle avonaiselle kalliolle saakka. Kullekin miehelle määrättiin asemat, ampumahaudat kaivettiin lumihankeen ja odotettiin yleisen jylläkän alkamista.

Ilma oli tähän asti ollut lauha, niin että lumihangessa maatessa oli kastunut asianomaiset paikat läpeensä. Nyt rupesi pakastamaan ja alkoi sakea lumipyry. Se syyti lunta vasten silmiä ja eteensä ei nähnyt montakaan metriä.

Kello 8 tienoissa aamulla alkoi vihdoin tykinjyske. Korvat tahtoivat tukkoon mennä, kun ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Ne eivät kylläkään osuneet maaliinsa, sillä tykille, joka yön aikana oli raahattu Huuhanmäelle, ei aluksi saatu tarpeeksi lujaa perustaa alle, vaan se petti. Lopulta pohja alkoi kestää ja laukaukset alkoivat sattua maaliinsa.

I ryhmän ketjupaikan kohdalla oli aivan kasarmin näkyvissä mökki, joka oli tyhjä asukkaista. Ovi oli kiinni, mutta särjettiin akkuna ja mentiin sisälle lämmittelemään. Tupa oli pieni, se oli täynnä miehiä, joten vihdoin siellä rupesi tuntumaan himpun verran lämpimämmältä kuin ulkona. Sentään täytyi tähystämässäkin olla talon katolla aina joku mies.

Päivä kului. Tykki posahteli harvakseen, kiväärituli räiskyi joka puolelle ja välistä papatti kuularuiskummekin. Kasarmi näytti kuolleelta, liikettä ei näkynyt, mutta tiheään paukahtelivat kiväärit sielläkin.

Nälkäkin alkoi vaivata ja siksi päästettiinkin ryhmä toisensa perästä Alavalle, jossa saatiin kahvia ja voileipää.

Tykki oli jysähtänyt jo neljättäkymmentä kertaa, kun kohosi valkoinen lippu tankoon erään kasarmirakennuksen katolla puoli yhden tienoissa päivällä. Poikien teki mieli ampua se alas, mutta se kiellettiin ankarasti. Vähän ajan kuluttua vedettiin lippu alas, mutta kohta se taas kohosi.

Voitto oli saatu, kiitos tehokkaan tykkitulen. Ketjuista palattiin jälleen Ukkokotiin, jossa syötiin vanhaan tuttuun tapaan. Iltapäivällä käväistiin katsomassa kasarmia ja kaupunkia, jossa liikenne alkoi palata rauhanaikaisiin uomiin.

Yöksi palattiin Ukkokotiin, jossa vietettiin voitonjuhlaa virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein.

Seuraavana aamuna, ja se oli yhdeksäs helmikuuta, asetuttiin asentoon Ukkokodin edustalle, jossa valokuvaaja näpähytti Kajaanin sisseistä kuvan.

Klo 4 oltiin asemalla, jossa juna odotti parhaillaan. Koska asemahuoneen seinällä oli vielä ryssäläiset nimikilvet, ryhdyttiin työhön ja revittiin ne alas. Junassakin tervattiin kaikki ryssäläiset lauselmat.

Lapinlahdelle pysähdyttiin takaisin palatessa, piiritettiin työväentalo, haettiin sikäläisen punakaartin johtomiehet käsiin ja vietiin vangittuina mukanamme. Iisalmella yövyttiin. Suojeluskuntalaiset johtivat meidät yhteiskoululle, jossa maallinen majamme sai taas täytteeksi oivallista ruokaa. Yöllä piiritettiin myös sikäläinen työväentalo, vangittiin siellä ollut vahtimiehistö, etsittiin punakaartin johtajat ja kuljetettiin heidät vankeina Työväentalolle.

Kymmenennen päivän aamuna yhdeksän tienoissa lähdettiin sitten kohti Kaanaata, viivähdettiin hetki Sukevalla, ja kolmen tienoissa alkoivat Kajaanin kaupungin äärimmäiset talot näkyä. Asemalla oli väkeä mustanaan, soittokunta soitti ja kaupungissa olleet sissit seisoivat perusasennossa. Asemalla mentiin seminaarille, jonne päämaja oli muutettu, ja syötiin siellä kipeimpään nälkään. Sen jälkeen hajaannuttiin kukin kotiinsa.

Tuhlaajapojat, jotka salaa lähtivät kotoaan, olivat palanneet. Ja kaikki hengissä, vaikkakin akat olivat huhunneet jokaisen jo olevan kylmänä. Eihän se sodassa joka kuula satu, vaikka alussa niin luultiin."