Englannin vaalit.

Viime aikoina on maailman valistunut mielenkiinto kohdistunut, paitsi Suomen eduskuntatalon räjäyttämisyritykseen ynnä kunniattomasti yliajettuun Parkanon suteen, helmikuun 23. päivänä suoritettuihin Englannin parlamenttivaaleihin. Ne ovat tietenkin olleet Englannin sisäinen asia, mutta aika ajoittain on tuntunut aivan siltä, kuin vieraissa maissa eri puolilla maapalloa niihin olisi suhtauduttu kuin omaan asiaan. Porvarit ovat kaikkialla levottomina odottaneet vaalien tulosta ja vesi kielellä toivoneet konservatiivien voittoa: olisihan oivallista omassa vaalipropagandassa sitten julistaa, että maailman vanhin demokratia on havainnut sosialisoimispolitiikan turmiollisuuden ja inholla kääntänyt sille selkänsä. Ja sosialistiset johtoherrat taas ovat känsäinen peukalo toivorikkaasti pystyssä jännänneet työväenhallituksen voittoa: kelpaisi silloin heristää riistäjäporvarille proletaarin nyrkkiä ja uhata häntä tulevaisella vihalla.

Demokraattiset vaalit voidaan itse lopputuloksen kannalta jakaa kahteen ryhmään: 1. sellaisiin, joissa kaikki osapuolet ovat voittaneet ja 2. sellaisiin, joihin yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen. Suomen valitsijamiesvaalit v. 1950 kuuluvat edelliseen ryhmään, Englannin parlamenttivaalit jälkimmäiseen. Vaikka työväenpuolue saavutti enemmistön, kärsi se huomattavan takaiskun eikä ilmeisesti voi niukalla enemmistöllään harjoittaa määrätietoista hallituspolitiikkaa. Ja vaikka konservatiivit lisäsivätkin merkittävässä määrässä edustajapaikkojaan, jäivät he kuitenkin harmilliseen vähemmistöön. Siinä ei paljon auta edes junasta nipinnapin jääneen entisen ukon verraton lohduttautuminen: "olipa toki onni, että en enempää myöhästynyt". Kun tähän surkeuteen vielä lisätään se, että touhukkaat liberaalit saivat vesiperän ja kommunisteja tapasi täystuho, havaitaan todella, että yhdelläkään osapuolella ei ole syytä olla vaalitulokseen tyytyväinen. Ja jos ulkopuolisetkin lasketaan mukaan, niin täysin tyytyväinen voi olla vain Neuvostoliitto, joka varsin oikein oivaltaa, että työkyvytön hallitus, oli sen väri mikä tahansa, on sen kannalta Englannissa paras mahdollinen.

Mitkä seikat ovat vaikuttaneet Englannin vaalitulokseen, sitä emme tässä ryhdy tarkemmin pohtimaan. Vaalitaistelu on näet pääasiassa käyty sisäisten riitakysymysten merkeissä, joista tosin suhtautumisella työväenhallituksen alullepanemaan teollisuuden sosialisoimiseen on ollut yleisempikin merkitys. Mutta lienee todettava, että Churchillin hurjanrohkea taktillinen tempaus vaalitaistelun loppuvaiheissa, kun hän lupasi, jos voittaa, aikaansaada neuvottelut Neuvostoliiton kanssa atomiaseen kieltämiseksi, on voinut ehkä suurestikin vaikuttaa konservatiivien menestykseen. Kansa Englannissa kuten muuallakin pelkää sotaa niin paljon, että epätodennäköinenkin lupaus sodan torjumisesta vetää valitsijoiden toivon ja äänet puoleensa. Churchillin lupaus oli vain karkea vaalitrikki, mutta sillä oli varmaankin oma tehonsa.

On muuten mielenkiintoista näiden vaalien lopputuloksen valossa verrata Suomen ja Englannin valtiollisia olosuhteita toisiinsa. Englannissa työväenpuolueella on enemmän kuin puolet parlamentin jäsenpaikoista, siis ehdoton enemmistö. Kuitenkin työväenpuolue empi muodostaa hallitusta, ja aivan varmalta näyttää, että tuon hallituksen on vielä tämän vuoden aikana hajoitettava parlamentti, koska hallitus ei takanaan olevan pienen enemmistön avulla katso voivansa hoitaa maan asioita. Meillä Suomessa on sos.dem. puolueella vain hieman yli neljännes eduskunnan jäsenpaikoista ja vaikka mukaan luetaan toinenkin marxilainen puolue, SKDL, yhdessä senkin kanssa selvä vähemmistö. Kuitenkin on tämä eduskunnan neljännekseen nojautuva työväenpuolue meillä hallinnut melkoisella vallantäydellisyydellä puolentoista vuoden ajan. Mistä johtuu, että Englannissa työväenhallitus ei kykene hoitamaan asioita uskollisen parlamenttienemmistön avulla, kun taas Suomessa työväenhallitus pysyy suvereenisesti satulassa selvää porvarillista enemmistöä vastaan. Ero Suomen ja Englannin oloissa on niin huimaava, että mikään järjellinen selitys ei näytä mahdolliselta. Mutta jos asiaa osataan katsoa oikeasta näkökulmasta, on selitys kaikkeen tähän sentään saatavissa. Tunnettuahan on, että tutkivalle hengelle ei mikään jää salatuksi, mutta silloin täytyy tässä tapauksessa tutkia niitä valtiomiehiä, jotka ovat johdossa, toisin sanoin, punnita näiden miesten poliittinen ominaispaino. Ja silloin saamme seuraavanlaisia tuloksia.

Englannissa on työväenhallituksen pääministerinä majuri Clement Attlee, meillä Karl-August Fagerholm. Edellisestä, siis Attleesta, on Winston Churchill aikoinaan lausunut: "on totta, että Attlee on vaatimaton mies, mutta en tunne toista, jolla olisi enemmän syytä vaatimattomuuteen". Meidän ei tarvitse muuta tietää Attleesta, kun jo voimme ymmärtää, miksi hän tarvitsee suuren parlamenttienemmistön voidakseen pitää hallitustaan pystyssä. Hurjinkaan mielikuvitus ei uskalla sellaiselle retkelle, että kuvittelisi Attleen kaltaisen miehen hallitsevan päivääkään parlamentin vähemmistön turvin, kun taas Karl-Augustimme sitä on tehnyt 1 1/2 vuotta. Suomen uudempi historia ei tunne toista sen moista valtiomiestä kuin Karl-August, sillä eikö ensiksikin ole saavutus, että ruotsalainen mies on Suomen pääministerinä 1950-luvulla. Ja millä hurmaavalla eleganssilla hän on tarpeen tullen voittanut virvoittaville lähteille halaavien mielet lupaamalla laajentaa hallituspohjaa ja millä joustavuudella hän aseman vakiinnuttua on tämän taas unohtanut. Tähän ei voi lisätä muuta kuin Suomen kielen sisältörikkaimmat sanat: kerta kaikkiaan.

Englannin rahaministerinä on Sir Stafford Cripps. Hän on tosin eräs maansa tunnetuimpia ja etevimpiä laki- ja talousmiehiä, mutta sittenkin työväenpuolueella on hänen kohdallaan ollut huono herraonni, sillä Englannin raha-asiat ovat huononemistaan huonontuneet. Mutta Cripps onkin askeetti ruoan ja juoman suhteen, poikamies ja kasvissyöjä. Hän on täten meidän Onni Hiltusemme täydellinen vastakohta eikä siis voi menestyä tehtävässään niin kuin ministeri Hiltunen finanssiasioita hoitaessaan menestyy. Cripps on pihistelijä, mutta siitä huolimatta valtion raha-asiat menevät hunningolle. Meilläkin valtion raha-asiat ovat menossa hunnongolle [hunningolle], mutta meillä ei valtiovarainministeri sentään ole hankkinut itselleen pihistelijän arvotonta nimeä.

Eräs Englannin työväenhallituksen surkuteltavimpia heikkouksia on se, että sillä ei ole keskuudessaan yhtäkään sosialismin teoreetikkoa. Tilanne on meillä, ja taas meidän eduksemme, kokonaan toinen, sillä meillä on sos.dem. puolue saanut hallitukseensa johtavan teoreetikkonsa Emil Skogin. Ja se seikka näkyykin hallituksen työskentelyssä. - Nämä, ja monet muut rinnastukset, voidaan tehdä osoittamaan, kuinka juuri miehet ovat syynä siihen, että Englannissa ei työväenhallitus pysy pystyssä enemmistön avulla, mutta meillä sille riittää vaatimaton vähemmistö.

Roomalainen runoilija Juvenalis on kirjoittanut säkeen: difficile est satiram non scribere = on vaikeaa olla kirjoittamatta satiirisesti.