Ranskassa kenraalin jälkeen

de Gaullen poistuminen poliittiselta näyttämöltä kesken taistelun on niin merkittävä tapahtuma, että siihen on pakko puuttua vielä toisen kerran.

    Tarpeetonta on jatkaa sen seikan arviointia, minkä vuoksi kenraali väenväkisin johdatti asiat siihen, että hänen täytyi erota toisarvoisen jutun vuoksi. Tähän kysymykseen ei tällä kertaa ole saatavissa luotettavaa vastausta. Jos asia joskus myöhemmin selvitetään, on sillä vain historiallinen arvo.

    Tärkeää sitä vastoin on tarkastella, mitä seurauksia de Gaullen erolla on, toisin sanoen, millaista politiikkaa gaullenjälkeinen Ranska tulee noudattamaan.

    Mutta mikä on gaullenjälkeinen Ranska? Se ratkeaa presidentinvaaleissa. On aihetta olettaa, että presidentiksi tulee kenraalin pitkäaikainen pääministeri Georges Pompidou. Jos näin käy, silloin voidaan jo etukäteen melkoisella varmuudella päätellä uuden Ranskan politiikan yleispiirteet. Mikäli taas presidentiksi valitaan joku Pompidousta vasemmalle oleva vastaehdokas, silloin on mahdotonta kuvailla sen Ranskan ulkopolitiikkaa.

    de Gaullen poliittinen filosofia on joskus määritelty pysyväisen ristiriidan filosofiaksi. Hänen mukaansa maailma on viidakko, jonka poliittiset yksilöt, valtiot, ovat suhteessa toisiinsa pysyväisessä konfliktitilanteessa. Valtioiden välisessä taistelussa olemassaolosta ja valta-asemasta ei ideologioilla ja aatteilla ole mitään itsenäistä arvoa, mutta valtio voi niitä käyttää hyväkseen, jos ne edistävät valtion itsekkäitä etuja.

    Sillä poliittisella filosofialla, jota de Gaulle seurasi, oli monia kosketuskohtia Bismarckin ajatusten kanssa. "Suurella valtiolla tulee toiminnan perustana olla valtiollinen egoismi, itsekkyys; sillä ei ole varaa romantiikkaan". Tätä Bismarckin lausetta de Gaulle tuskin allekirjoittaisi siihen sisältyvän kyynillisen avomielisyyden vuoksi. Mutta käytännön politiikassa de Gaulle toimi ainoana ohjenuoranaan Ranskan kansallinen etu. Hän oli valmis käyttämään kaikki tarjoutuvat tilanteet Ranskan kansallisen riippumattomuuden ja Ranskan vallan lujittamiseksi. Olisi kenties väärin sanoa, että hän toimi näin keinoista riippumatta. Ehkä on parempi sanoa, että hän valitsi keinonsa, mutta ei karttanut epäsovinnaisiakaan kombinaatioita.

    Hän pelkäsi erityisesti Yhdysvaltojen kasvavaa poliittista ja taloudellista voimaa Euroopassa ja oli valmis etsimään teitä sen vastustamiseksi. Siinä tarkoituksessa hän ylläpiti yhteistoimintaa Länsi-Saksan kanssa, ja sen osoittauduttua riittämättömäksi pyrki käyttämään hyväkseen Neuvostoliiton johtaman valtaryhmän suomia mahdollisuuksia. Hän oli valmis eurooppalaiseen yhteistyöhön myös Iso-Britannian kanssa, mutta hänen ehtonaan oli, että saarivaltakunnan oli irroittauduttava riippuvuudestaan Yhdysvaltoihin. Tätä valintaa ei Englanti ole halunnut tehdä.

    Kun Ranska nyt joutuu de Gaullen jälkeen määrittelemään politiikkansa suhteissa muihin valtioihin, niin ainakin Pompidoun on vaikeaa luopua siltä tieltä, minkä kenraali on avannut ja mitä hän on kulkenut. Pompidou tuntee gaullelaisen politiikan hyvin, hän on ollut sitä olennaisilta osilta itse muovaamassa ja toteuttamassa.

    de Gaulle on vallassaolonsa vuosikymmenenä muovannut Ranskan ulkopolitiikasta tietynlaisen kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ryhtyä repimään ja paikkailemaan yhdestä kohti kerrallaan. Sen perusteellinen hajottaminen ja uuden luominen sen tilalle tulee erityisesti sen takia olemaan epäkiitollista kenelle tahansa, että se rakentuu Ranskan itsekkäille eduille, kansalliseen pyhään egoismiin. Ainakin gaullelaisten vallassaoleva ikäpolvi ajattelee mestarinsa tavoin. Ja suuri osa muuta Ranskan kansaa.

    Ranskan ulkopuolella ajatellaan nyt, että de Gaullen poistuminen merkitsee Ranskan politiikan täydellistä muutosta. Ranskasta, joka on ollut vastarannan kiiski, tulee nyt kaikkeen taipuva Euroopan renkipoika. Nimenomaan Englanti toivoo pääsevänsä yhteismarkkinoiden jäseneksi, minkä de Gaullen jyrkkä kielto on tähän asti estänyt. Länsi-Saksan ulkoministeri Brandt on jo ehtinyt lupailla Englannille yhteismarkkinoiden jäsenyyttä mahdollisesti jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa. Ja pääministeri Wilson, joka on vuodesta toiseen joutunut kulkemaan poliittisessa kuolemanvarjoniaaksossa, antaa kansalleen ja maailmalle sen kuvan, että ovet ovat nyt avautuneet taloudelliselle integraatiolle.

    Tällainen perusteellinen muutos Ranskan politiikassa ei kuitenkaan tunnu uskottavalta.

    Kuten jo edellisellä kerralla oli puhetta, Norja ja Tanska ovat joutuneet de Gaullen eron jälkeen vaikeaan asemaan, mitä tehdä: jatkaako Nordek-neuvotteluja vai pannako luottamus EEC:hen pääsyyn. Nämä Nato-liiton jäsenmaat ovat nyt kahden heinätukon välissä. Tekisi mieli syödä molemmat, mutta kun sitä ei voi tehdä. Suomen ja Ruotsin pääministerit näyttävät yrittäneen vakuutella Tanskalle ja Norjalle, että niillä ei ole mitään aihetta katkaista Nordek-neuvotteluja, koska mikään ei ole muuttunut. Onnistuvatko he? Sitä on kyllä syytä epäillä. On muistettava, että sekä Norjassa että Tanskassa on poliittisesti hyvin merkittäviä piirejä, jotka ovat suhtautuneet varsin epäillen koko Nordek-hankkeeseen sen vuoksi, että ne ovat yhteismarkkinoihin liittymisen kannattajia aatepoliittisista syistä, siis saman perusteen vuoksi, joka on johtanut nämä maat Naton jäseniksi. Nämä voimat ovat pelänneet liittymistä Nordekin tapaiseen järjestelyyn, koska se olisi esteenä yhteismarkkinoihin pääsylle, nyt tai myöhemmin. Olisipa ihme, jolleivät nämä piirit käyttäisi tilaisuutta hyväkseen de Gaullen poistuttua. Jos ei välittömästi niin ajan tullen Tanska ja Norja panevat pelimarkkansa keskieurooppalaisen vaihtoehdon ruutuun.