Sota vaiko rauha ja Suomen aseman turvaaminen

URHO KEKKONEN

"Pyjamantaskupuheen" luonnos, julkaistu  

23/1 1952

Maailmanpoliittinen tilanne on äärimmilleen jännittynyt ja vaikka vilpittömiä ponnistuksia rauhan säilyttämiseksi ja turvaamiseksi tehdäänkin, ei kenelläkään voi olla täyttä varmuutta niiden onnistumisesta. Ihmisten henkilökohtainen suhtautuminen kysymykseen, tuleeko sota vai ei, riippuu monesti siitä, mitä asianomainen toivoo. Valitettavasti maailmassa on ihmisiä, jotka toivovat sotaa, ja selvää on, että he silloin uskovat sodan syttymiseen. Mutta ylivoimaiset ovat lukumäärältään ja toivottavasti myös vaikutukseltaan ne, jotka toivovat rauhaa. He myös uskovat rauhan säilymiseen.

  Rohkenen vakuuttaa, että me suomalaiset kuulumme niihin, jotka kaikesta sydämestään toivovat rauhaa. Joskus kuulee kuitenkin kansalaisten keskuudessa esitettävän mielipiteitä, että uusi maailmansota olisi välttämätön. Tuskin nekään, jotka näitä käsityksiä levittävät, sentään toivovat sotaa. Jos tällaisia henkilöitä meillä kaikesta huolimatta on olemassa, he merkitsevät kansallista vaaraa. He eivät ajattele, mitkä hirvittävät kärsimykset kolmas sota Suomen kansalle toisi mukanaan. Kun Suomen kansa toivoo rauhan säilymistä, uskoo siihen ja työskentelee tässä hengessä, se samalla tuomitsee niiden ajattelutavan, jotka kovasta kokemuksesta viisastumatta toivovat sotaa ja levittävät sellaista käsitystä, että uusi maailmansota ei ole vältettävissä.

  Vieläkin tärkeiltä osilta voimassaolevan vuoden 1734 lain tuomarinohjeissa sanotaan: "mitä mielellään suo, sitä mielellään todistaa ja puolustaa". Kun nyt esitän henkilökohtaisen uskoni siihen, että uutta maailmansotaa ei synny, voidaan helposti väittää, että lausuntoni johtuu vain siitä, että oman maamme tulevaisuutta ajatellen toivon maailman välttyvän suursodalta. Tämä yksin olisikin jo siveellisesti riittävä pohja uskolle rauhan säilymiseen. Mutta minulla on muutakin perustetta optimismilleni kuin toivoni. Minun sallittaneen esittää perusteluni.

  Kun tarkastelemme yleistä kehitystä maailmalla muutamien viime vuosien aikana, on meidän pakko myöntää, että se on mitä suurinta huolestusta herättävä. Asevarustelut ovat paisuneet ennennäkemättömän valtaviksi, ja verinen sota raivoaa Aasiassa kahdellakin suunnalla. Idän ja lännen vastakohtaisuus on kärjistymistään kärjistynyt ja monista yrityksistä huolimatta ei sovinnolle näytä olevan sijaa. Jollei yhteisymmärrystä maailmassa voida saavuttaa, on ilmeistä, että ns. kylmä sota jatkuu kaikkine vaaroineen, joita se sisältää. Mutta siitä on sittenkin vielä pitkä askel uuteen maailmansotaan.

  Länsimaissa tuntuu olevan vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto aloittaa hyökkäyssodan, koska se tahtoo asevoimin levittää kommunismin kaikkialle maailmaan. Generalissimus Stalin on useassa eri vaiheessa lausunut, että kommunistinen ja kapitalistinen talousjärjestelmä voivat toimia rinnakkain. Me suomalaiset olemme voineet sodan päättymisestä lähtien jatkuvasti parantaa naapuruussuhteitamme Neuvostoliiton kanssa ja Neuvostoliitto on toiminut generalissimus Stalinin edellämainittua mielipidettä noudattaen.

  Kun se jättiläisaseistautuminen on saatettu loppuun, joka parhaillaan on käynnissä ja jonka edistymisestä sanomalehtiuutiset päivittäin kertovat, voidaan maailmantilannetta verrata viritettyyn kivääriin. Historian todistukseen nojaten tavataan sanoa, että äärimmilleen varustettu sotalaitos toimii omien sisäisten lakiensa perusteella, so. että viritettyä kivääriä voidaan käsitellä vain laukaisemalla se. Tästä tehdään se johtopäätös, että sota on nytkin välttämätön. Mutta silloin unohdetaan, että sodan näköalat ovat nyt toiset kuin koskaan aikaisemmin. Eräs lännen diplomaatti on hyvin kuvaavasti sanonut, että seuraavan maailmansodan jälkeen tultaisiin sanoja voitto ja tappio käyttämään vain saman onnettomuuden erilaisen asteen kuvaamiseen. Kaikkien, joista sodan aloittaminen riippuu, on pakko tätä ajatella. Uskon, että Neuvostoliitto, jolla on niin paljon voitettavana siitä, että rauha säilyy, tekee kaikkensa sodan estämiseksi. Samoin uskon länsivaltojen tekevän. En suorastaan voi pitää mahdollisena, että mikään valtio tai yksikään valtiomies, josta ratkaisu riippuu, voi ottaa vastuulleen sitä nykyaikaisen kulttuurin tuhoa, mihin sodan aloittaminen tulee väistämättömästi johtamaan.

  Näihin näkökohtiin perustuu minun uskoni rauhan säilymisen.

  Suomen asema nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on riidattoman selvä. Olemme vapaaehtoisesti oman rauhamme turvaamiseksi ja rauhanpolitiikan edistämiseksi Pohjois-Euroopassa tehneet ystävyys- ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Rauhansopimuksen sekä ystävyys- ja avunantosopimuksen molemminpuolinen kunnioittaminen ja täyttäminen luovat pohjan maittemme välisille luottamuksellisille suhteille ja Suomen politiikalle.

  Kun tarkastellaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyys- ja avunantosopimusta, on lähdettävä siitä, että se on sotilaallisten artiklain osalta alueellisesti rajoitettu. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotilaallinen yhteistyö tulee näet kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Maantieteellisistä seikoista johtuu, että tällainen hyökkäys ei käytännöllisesti katsoen voi tapahtua muualta kuin jonkin Suomeen rajoittuvan Skandinaavian maan alueen kautta. Tästä näkökohdasta lähtien olisi loogillisena jatkona Suomen ja Neuvostoliiton väliselle avunantosopimukselle voinut ajatella skandinaavisten maiden puolueettomuusliittoa. Sen merkitys olisi ollut siinä, että teoreettinenkin hyökkäyksen uhka Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueen kautta olisi poistunut. Kun Suomen politiikan pyrkimyksenä on turvata rauha maalle kaikissa olosuhteissa ja tämän tarkoituksen saavuttamiselle rauha pohjoismaissa on välttämätön edellytys, olisi Suomen yhteistyö nykyistä laajemmallakin pohjalla puolueettomien pohjoisten valtioiden kanssa käsitykseni mukaan mahdollinen ja tarpeellinenkin rauhan turvaamiseksi Pohjois-Euroopassa. Suomen erikoisaseman tässä yhteistyössä määrittelisi Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys- ja avunantosopimus, joka edellyttää myös Suomen tietynlaista puolueettomuutta, kun se oikeuttaa Suomen pysymään suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella.

  Mutta vallitsevissakin olosuhteissa, sellaisiksi kuin ne ovat muodostuneet, Suomella on oma tehtävänsä rauhanpolitiikan edistämiseksi Pohjois-Euroopassa. Siihen kuuluu ystävyys- ja avunantosopimuksen kirjaimen ja hengen ehdoton ja vilpitön noudattaminen. Me suomalaiset haluamme elää rauhassa omassa kaukaisessa kolkassamme, työskennellen kansakunnan hyvinvoinnin kohottamiseksi ja toivoen sydämemme pohjasta, että suurvallat voisivat löytää sellaisen oikeudenmukaisuuteen perustuvan ratkaisun nykyisessä kriisitilanteessa, että rauha voisi säilyä ja vakiintua. Se on koko Suomen kansan rauhanvetoomus.