K.J. Gummerus Osakeyhtiö           10/11 1959

Johtokunta

  Kustannuksellanne julkaistu Burman-Niemisen kirja "Osakeyhtiö Isänmaa" pakottaa minut - vaikka hyvin vastenmielisesti - esittämään arv. Johtokunnalle seuraavaa:

  Kirjanen on sisäpoliittinen taistelukirjoitus, jossa virallisen sosialidemokratian näkökulmasta tarkastellaan ensi sijassa niitä ristiriitoja, joita on sodan jälkeen ollut sosialidemokraattien ja maalaisliiton välillä. Näin pitkälle asia on niin kuin olla pitää. Puoluepolitiikka ansaitsee kirjasensa, ja jos niissä totuutta käsitellään välistä hellävaroen, niin se kuulunee asian luonteeseen, ja siihen on vastapuolellakin aina mahdollisuus. Mutta tässä taistelukirjoituksessa ei ole rajoituttu tähän puolueidenväliseen kiistaan, vaan kirjan alkupuolella on tasavallan presidentti otettu suorastaan päähenkilöksi. Tasavallan presidentti leimataan kaikkien sisä- ja ulkopoliittisten vaikeuksien aiheuttajaksi, hän on kuin puoluejohtaja suosinut maalaisliittoa, hän on hajoittanut sos.dem. puolueen, hän on aikaansaanut kommunistien vaalivoiton, on ollut syyllinen ulkopoliittisiin "yöpakkasiin" jne. Tämä kaikki ja paljon muuta sanotaan joko aivan suoraan tai tarkoituksellisesti läpinäkyväksi jätetyn verhon takaa.

  Jokaisen, jolle valtioelämän tosiasiat puhuvat jotakin, on kuitenkin pakko myöntää, että tällainen asetelma on historiallisesti nurinkurinen. V. 1956 presidentinvaalien jälkeen antoi presidentti hallituksen muodostamisen Fagerholmille ja kun sos.dem. puoluekokouksen johdosta keväällä 1957 hallitus osoitti hajoamisen merkkejä, presidentti koetti kaikin keinoin pitää hallitusta pystyssä. V. 1957 presidentti tarjosi hallituksen muodostamista Tannerille, myöhemmin on sama tarjous osoitettu Hiltuselle. Ja v. 1958 vaalien jälkeen presidentti antoi hallituksen muodostamisen - maalaisliiton kieltäydyttyä - Fagerholmille, vaikka hän ei ollut puolueensa ehdokas tälle paikalle. Sukselaiselle on hallituksen muodostaminen annettu sekä 1957 että 1959 sen takia, että mikään muu puolue ei ollut niissä oloissa halukas vastaamaan hallituksesta.

  Nämä ovat tosiasiat, jotka eivät anna vähäisintäkään tukea kirjanne kuvitelmalle presidentin "vallanhalusta", jonka hän toteuttaa maalaisliiton avulla, yms. Tosiasia on ja tosiasiaksi jää, että sos.dem. puolueen hajaantuminen kevään 1957 puoluekokouksessa ja Tannerin valinta sos.dem. puolueen puheenjohtajaksi on ollut syynä kohtalokkaaseen sisäpoliittiseen kärjistymiseen ja valitettaviin ulkopoliittisiin vaikeuksiimme.

  Jos tosiasioiden unohtamisen tai vääristämisen turvin saadut johtopäätökset olisivat rajoittuneet vastapuolen syyttelyyn, ei minulla olisi mitään huomauttamista. Mutta kun tällaisilla keinoilla on annettu väärä kuva presidentin toiminnasta, rohkenen olettaa, että kustantajalla olisi tämän takia ollut aihetta astua väliin. Kirjoittajilta - sen ymmärrän - ei voida odottaa mitään muuta kuin minkä he ovat tehneet. Tarkasti ottaen he eivät ole teoksessa muita kuin teknillisiä "haamukirjailijoita", jotka ovat panneet paperille eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden vääristä poliittisista arvioinneista ja ratkaisuista aiheutuneiden pettymysten ja vastoinkäymisten synnyttämää kaunaa ja suuttumusta. Mielestäni arvossapidetyn kustantajan ei olisi ollut syytä antautua välikappaleeksi tällaiseen.

  Mutta pahin on jäljellä. Kirjassa ei esitettyjä väitteitä yleensä ole todistettu. On tyydytty sanomaan: "voidaan todeta" (s. 29 ja s. 32), "on ilmeistä" (s. 34 ja s. 66), "on esitetty käsityksiä" (s. 34), "on toistuvasti viitattu" (s. 34), "näyttää olevan" (s. 35), "esitettiin todisteita ja väitteitä" (s. 56), "lienevät sanelleet" (s. 60), muutamia poimiakseni. Poikkeuksen muodostaa s. 58 esitetty tieto, että presidentti olisi määrännyt lyötäväksi "salainen"-leiman erääseen Neuvostoliiton kauppaa koskevaan selvitykseen. Tämä ainoa "tosiasia" on - kirjoittajien ja kustantajan kannalta katsoen valitettavasti - täysin väärä, minkä kirjoittajat - ja kustantaja - olisivat voineet todeta tiedustelemalla asiaa esim. ent. kauppaministeri Wiherheimolta. Suomenkielessä on vakiintunut ilmaisu moisille "tosiasioille", niitä sanotaan yksinkertaisesti valheiksi.

  Pari muuta minua koskevaa täsmällistä väitettä ansaitsee mainita. S. 30 on kerrottu, että jätin v. 1950 sosialidemokraatit Kekkosen I hallituksen muodostamisen yhteydessä oppositioon. Tosiasia on, että sos.dem. puolue vastasi torjuvasti pyytäessäni sitä hallitukseen. S. 32 on ihmeellinen tieto: kun Kekkosen V hallitus muodostettiin lokakuussa 1954 otin siihen nimeltämainitut sosialidemokraatit tukeakseni "simoslaisten parhaillaan muodostuvaa kaappauspyrkimystä sos.dem. puolueessa". Kun hra Burman - kuten on kerrottu - on sos.dem. puolueen valistussihteeri olisi hän puoluetoimikunnan pöytäkirjoista voinut valistuksekseen nähdä, että hallitukseen otettiin puoluetoimikunnan ehdottamat henkilöt - ei ketään muuta. S. 59 on esitetty, että tri Kekkonen oli "jo kahdeksan vuotta aikaisemmin väittänyt sosialidemokraattisen puolueen olevan hallituskelvottoman juuri ulkopoliittisten syiden perusteella". Tämä tieto on myös täysin perätön. Ei tarvitse muuta kuin muistaa, että vuodesta 1951 lähtien vuoteen 1956 saakka, lyhyttä välipäätä lukuunottamatta, olen istunut hallituksessa, yhdessä sosialidemokraattien kanssa ja että v. 1956 jälkeen olen antanut kahdesti muodostaa hallituksen sos.dem. johdolla, niin moinen typeryys tulee oikeaan arvoonsa.

  Lopputoteamus siis on, että tasavallan presidenttiin kohdistuvat syytökset eivät saa tukea historiallisista tapahtumista ja niissä muutamissa tapauksissa, joissa syytösten tueksi esitetään jokin täsmällinen tosiasia, osoittautuu, että on turvauduttu totuuden vastaisiin väitteisiin.

  Tasavallan presidentin asettaminen väärien tietojen ja johtopäätösten perusteella sellaiseen valaistukseen, että hän muka toimii asemansa ja tehtävänsä sekä maan edun vastaisesti, on siinä määrin loukkaavaa ja sellaisena uutta suomalaisessa kirjankustannustoiminnassa, että olen halunnut esittää siitä vastalauseeni. Henkilökohtaisesti minua herrojen Burmanin ja Niemisen tasoltaan vaatimaton yritys ei hermostuta, mutta jos tällainen tulee säännöksi kirjain kustantamisessa, on liu`uttu pois siitä käytännöstä, joka maassamme tähän mennessä yleensä on ollut vallalla. Valaistukseksi siitä, mitä lähinnä tarkoitan, lainaan Hakkilan sanat teoksesta "Suomen tasavallan perustuslait": "Kun siis presidentti valtioneuvoston myötävaikutuksella ryhtyy johonkin hallitustoimeen tai tekee jonkin päätöksen, lankeavat sen seuraukset vastuunalaisten ministerien, eivätkä vastuuttoman valtion päämiehen vastattaviksi ja kannettaviksi. Tätä seikkaa on syytä erityisesti alleviivata, koska se, vaikka sen täytyy katsoa kuuluvan valtiosääntömme pääperiaatteisiin, näyttää toisinaan hämärtyvän. Niinpä arvostelu hallitustoimista, joihin presidentti valtioneuvoston myötävaikutuksella ryhtyy, tulee näin ollen kohdistumaan valtioneuvostoon eikä presidenttiin. Meillä on aivan yleisesti hyväksytty se periaate, että valtion päämies on oleva poliittisten kiistakysymysten ylä- ja ulkopuolella" (s. 192).