Sisäasiainministeri Kekkonen: Herra puhemies! En voi olla panematta merkille sitä törkeätä, joskin epäsuoraa syytöstä, jonka ed. V. Annala esitti tasavallan presidenttiä kohtaan. Hänhän mainitsi, että presidentti Svinhufvud ei olisi milloinkaan vaipunut niin syvälle puolue-elämän suohon, että olisi ryhtynyt sallimaan IKL:n lakkauttamista. Siinä hän, niinkuin mainitsin, esitti mitä törkeimmän syytöksen tasavallan presidenttiä kohtaan, jota ei voi vaieten sivuuttaa.

Ed. Kares uskotteli täällä, että hallitus tämän toimenpiteen suorittaessaan on peljännyt IKL:n kasvamista. Tämä on epätotuus. IKL:n kannatus on viime aikoina erittäin huomattavasti vähentynyt. Minulla olisi ollut kyllä ed. Kareksen väitteen kumoamiseksi riittävästi asiatietoja, mutta en uskonut, että täällä tehdään noin mahdoton väite, ja senvuoksi en kykene tässä nyt numeroita esittämään.

Panen mielihyvällä merkille, että hallituksen toimenpiteen laillista perustetta ei ole pantu kyseenalaiseksi muuta kuin taholta, joka on asianosainen. Kysymyksen poliittinen tarkoituksenmukaisuus luonnollisestikin ei ole tällä kertaa arvioitavissa, se näkyy myöhemmin. Mutta ne, jotka ovat tähän toimenpiteeseen ryhtyneet, luottavat siihen, että tämä laillinen toimenpide on ollut myöskin poliittisesti mitä tarkoituksenmukaisin.

Täällä ed. Linkomies arveli, että viime aikoina ei ole IKL:n toiminnassa ollut havaittavana mitään sellaista, jota IKL:n toiminnassa ei aikaisemmin olisi ollut havaittavissa. Tämä pitää eräältä osalta paikkansa, mutta minun täytyy mainita, että viime aikoina on varsinkin IKL:n mustapaitanuorison parissa esiintynyt niin räikeätä kiihoitusta, että tuskin koskaan aikaisemmin. Minä voin lukea m.m., mitä IKL:n nuorisojaoston väliaikainen johtaja toimittaja Viljo Lius Tampereen mustapaitojen taistelujuhlassa puhui 16 päivänä lokakuuta. Hän sanoi: "Me emme myös ole vielä tarpeeksi taistelleet. Meidän liikkeemme ei ole vielä yhtään uhria isänmaan hyväksi antanut. Yhtään nuorukaista ei ole sitten vapaussodan päätyttyä paareilla kannettu hautausmaalle. Meidän on taisteltava enemmän isänmaan onnen ja menestyksen puolesta." Jos tällaista todistusta suoritetaan nuorisojuhlassa, niin valtiovalta ei voi vaitiollen sitä seurata. Minä mainitsen, että tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Lius pitää samantapaisia puheita. V. 1936 hän Tampereella puhui: "Nyt on isänmaan ja sen parhaimman nuorison toiminta kielletty, mutta nuorison toimintaa ei millään tavalla voida estää ja se tulee edelleenkin jatkumaan. Nytkin on jo toiminta vaatinut uhreja ja lisää tullaan vaatimaan. Uhrit eivät kuitenkaan saa meitä säikyttää, sillä taisteluamme emme tule koskaan jättämään. Erikoisesti tahdon lausua kodeille, sillä siellä tullaan varmasti kaipaamaan omaisia, jotka ovat nuorison taistelun uhreiksi joutuneet." Ja puhuja mainitsi lopuksi, että "vaikka oltaisiin pakotettuja vaihtamaan musta pusero vangin raitaiseen mekkoon, niin sinimustatoiminta, - joka silloin oli kielletty - ei tule lakkaamaan, vaan viedään se kerran voittoon."

Minun ei tarvinne paljon näitä otteita lukea. Kautta linjan esiintyy samantapainen uhitteleva sävy ja kautta linjan esiintyy myöskin mitä suurimmassa määrässä vääristeltyjä tietoja hallituksen toimenpiteistä ja herjausta koko valtiojärjestystä kohtaan.

Täällä on herätetty kysymys, miksi sitä toimenpidettä, johon valtiovallan taholta nyt on ryhdytty, ei ole tehty jo aikaisemmin, sillä suuri osa esitettyä syytemateriaalia on jo vanhempaa päivämäärää. Tähän on sanottava, että yhdistyslaissa olleiden aukkojen vuoksi oli ensimmäinen mahdollisuus IKL:n lainvastaisen toiminnan lakkauttamiseen olemassa oikeastaan vasta v. 1935 syksyllä, jolloin oli tiedossa korkeimman oikeuden päätös Lapuan Liikkeen lakkauttamisesta. Lakkauttamismahdollisuuksia tutkittiin silloisen hallituksen toimesta varsin perusteellisesti, mutta lakkauttamisajatus sai silloin väistyä syistä, jotka olivat hyvin perusteltavia poliittisia syitä silloisissa oloissa, niin oletan. Seuraava mahdollisuus olisi ollut esillä silloin, kun Sinimustat-järjestölle annettiin Viron vallankaappausjutun yhteydessä toimintakielto. Ettei sitä tehty, vaikka lailliset edellytykset olivat olemassa, johtui ilmeisesti juuri siitä varovaisuudesta, jota ed. Linkomies täällä suositteli. Kun tämä mahdollisuus jäi käyttämättä, on luonnollista, että jäätiin odottamaan Sinimustien lakkauttamisjutun päättymistä. Lainvoimainen tuomio tuli kesäkuun lopussa tiedoksi ja siitä lähtien on asiaa valmisteltu, ja valmistelu on ollut, sen voin sanoa, hyvin perusteellista. IKL:n häikäilemättömyys, kun se salli Sinimustien toiminnan jatkamisen Mustapaitojen nimellä ja Kuopion koko systeemiä valaiseva teko teki asian ajankohtaiseksi, ja kuten mainitsin, IKL:n kiihoitus varsinkin nuorison parissa oli viime aikoina kehittynyt sellaiselle asteelle, että siihen oli puututtava. Laittomuus meni niin julkeaksi, että mikään valtiovalta ei sitä voi sallia, sillä sen salliminen ei rajoita sittenkään vaikutustaan vain tähän yksityistapaukseen, vaan sen vaikutus ulottuu koko oikeusjärjestyksen auktoriteettiin. Siitä on minun nähdäkseni tällä kertaa kysymys, ja siksi tämä toimenpide on välttämätön, ei niinkään paljon käsitykseni mukaan IKL:n vuoksi, vaan koko oikeus- ja valtiojärjestyksemme vuoksi.

Ellei tätä perustelua hyväksytä, joudutaan kysymään, milloin on kiihoitus niin pitkällä, että sille on sulku pantava, ellei nyt. Että todellakin on menty uhittelussa pitkälle, sen todistaa m.m. sellainen itsessään vähäinen yksityiskohta, jota en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Valtioneuvoston virkamiehelle voidaan avoimesti sanoa: Jollei sisäasiainministeriö myönnä IKL:lle arpajaislupaa ja siis estää meidän rahojen hankinnan, saamme me rahaa vaikka - uhittelijan nimeltä mainitsemalta - valtion päämieheltä. Jos tällaista saa jatkua, niin silloin ollaan jo niin pitkällä, että valtiovalta ei pian voi hoitaa asioita. Ja ettei tämä ole mikään yksinäinen sisunpurkaus, siitä on todistuksena se, että eräs tämän kamarin jäsen on julkisessa puheessaan lausunut: "Me emme saa ulkomailta rahoja, mutta jos joku - hänen nimeltä mainitsemansa - ulkomaa antaa niin hyvälle asialle kuin IKL rahaa, me olemme valmiit sitä ottamaan vastaan."

Olen voinut seurata suhteellisen läheltä, vaikkakin ymmärrettävästi sivulta käsin, sitä taistelua vallasta ja suunnasta, jota varsinkin viime keväästä lähtien on IKL:n piirissä käyty. Entiset sinimustat ovat kapinoineet sitä ylivaltaa vastaan, jota puolueen heidän mielestään saamaton johto on harjoittanut. Tämän taistelun huippukohta oli Kuortaneen leirin Mustapaita-kokous, jonka päätös itse asiassa merkitsi päättäväistä eroa IKL:stä. Se mieliala, joka Kuortaneen kokouksessa ja sen jälkeen oli esillä, näytti sentapaiselta, että sovinto IKL:n johdon, joka oli kieltänyt Mustapaita-järjestön perustamisen ja Simojoen valitsemisen päälliköksi, ja Mustapaitojen johdon välillä ei näyttänyt olevan saavutettavissa. Osoitukseksi siitä mainitsen, että IKL:n johdon kantaa uhmaten nuoriso-osastossa alettiin käyttää kohta Kuortaneen kokouksen jälkeen Mustapaita-nimitystä ja Simojokea pidettiin päällikkönä.

Siitä, missä hengessä Mustapaidat toimivat, haluan lukea erään otteen "Luo lippujen"-lehden 16 ja 17 numerosta, jossa Pohjois-Hämeen Mustapaitojen johtaja Lasse Hyppönen kirjoittaa Kuortaneen kokouksen päätöksen johdosta. Hän kirjoittaa näin: "Tuskin mitään päätöstä on tervehditty samanlaisella välittömällä riemulla ja innostuksella kuin Kuortaneen nuorisoleirien aikana kokoontuneen nuoriso-osastojen ylimääräisen edustajakokouksen tunnettua päätöstä. Tieto, että osastomme johtoon oli astunut mies, joka 5 vuotta sitten johdatti meidät tuloksia kantavimpaan taisteluun Suomen nuorison sielujen valloittamiseksi, mitä itsenäisyysaikanamme on tehty kansallisten aatteiden nimissä, ja joka joutui kantamaan raskaimman taakan häväistyksen ja pilkan vyöryssä nuorison ja sen ihanteiden ylitse, tieto tästä on antanut tuon uuden, kaikki murskaavan toiminnan ja taistelun hengen nuorisomme keskuuteen. Rinnan Päällikön (isolla p:llä) kanssa me saimme itsellemme nimen, joka nimi meidän on tulikirjaimin poltettava jokaisen suomalaisen tietoisuuteen, toiminnalla ja uupumattomalla terästahdolla tehtävä se yhtä tunnetuksi kuin sinimusta on kaikkialla Suomessa. Kun mustapaidoille kuuluu ensimmäinen lähtökäsky Päälliköltä, niin pitäkäämme jokainen omalta kohdaltamme huoli siitä, että käsky on todella tehokas" j.n.e. Tästä käy m.m. taaskin riidattomasti ilmi se, että Mustapaidat ovat Sinimustien välitön jatko ja siitä käy myöskin ilmi se, että tätä jatko-ominaisuutta ei edes haluta kieltää, koskapa on havaittu, ettei valtiovalta kuitenkaan puutu tällaiseen lainvastaiseen menettelyyn.

Kun tieto tästä Kuortaneen kokouksen päätöksestä tuli, odotin suurella mielenkiinnolla asian kehitystä. Jos itsenäinen Mustapaita-järjestö olisi perustettu, olisi tietenkin ensimmäinen ajatus ollut se, että lakkauttamistoimenpide, jota paraikaa valmisteltiin, olisi saanut rajoittua tämän itsenäisen Mustapaita-järjestön osalle. Mutta IKL:n järjestöjohtaja ed. Salmiala taipui. Hän salli Mustapaidat-nimen, antoi Mustapaidoille tosiasiallisesti itsenäisen johdon, mutta sai tahtonsa läpi siinä, että IKL:n nuoriso-osaston tuli virallisesti aina ja silloin tällöin käytännössä esiintyä Mustapaita-nimen ohella. Lisäksi hän voitti siinä, että Simojoki ei tullut Mustapaitojen viralliseksi päälliköksi, mutta salli hänen tulla johtoon ja siis tosiasialliseksi johtajaksi. Olen varma siitä, että ed. Salmiala hyväksyi tämän kompromissin ja tämän lainkiertämissuunnitelman raskain mielin, sillä se oli liian läpinäkyvä, ja me olemme nyt nähneet tästä tuloksen.

Kun olen seurannut sivusta sitä juonittelujen ja suoranaisen petoksen verkkoa, mikä on järjestöjohtaja Salmialan ympärille viime kuukausien mittaan IKL:ssä kudottu, olen monet kerrat miettinyt, kuinka voisin häntä varoittaa "ystävistään". Siihen ei ole minulla ollut oikeutta, mutta minä voin nyt sanoa, että minun myötätuntoni tuota peliä seuratessani on ollut kokonaan ed. Salmialan puolella.

Olen varma siitä, että suuri osa IKL:n jäseniä on isänmaallista, puhtaista vaikuttimista toimivaa ja varsinkon nuoriso noudattaa ihanteita, jotka ovat jaloja. Jollen minä tätä nuorisosta uskoisi, olisi meidän maamme kohtalo kestämätön. Mutta valitettavasti tämä noriso on joutunut tunnottoman poliittisen kiihoituksen uhriksi. Olen varma, että tuo nuoriso vapauduttuaan siitä vihan ja koston hengestä, jonka se nyt on omaksunut, ryhtyy sille kuuluvalla innolla ja rakkaudella aktiiviseen työhön kansalaissovinnon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sekä oikean kansallishengen toteuttamiseksi.

Sisäasiainministeri Kekkonen: Ed. Linkomies on täällä virittänyt keskustelun eräästä juriidisesta kysymyksestä, joka kieltämättä on tämän prosessin kaikkein keskeisempiä. Ensiksikin täytyy lähteä siitä, että sanomalehden julkaiseminen on osa yhdistystoimintaa, ehkäpä kaikkein vaikuttavin osa siitä. Sellaisen valtiollisen yhdistyksen kuin IKL:n toiminnassa painokirjoituksen muodossa tapahtuva valistus- ja kiihoitustoiminta on tärkein ulospäin suuntautuva toiminnan ilmenemismuoto. Tällaisessa työssä painettu sana on paljon voimakkaampi kuin puhuttu sana, ja siitä minä löydän todistuksen IKL:n viimeisessä edustajakokouksessa Lapualla pidetystä puheesta. Siellähän tohtori Helanen totesi kehottaessaan järjestön jäseniä toimimaan kansanliikkeen hyväksi sen, että voimakas lehdistö on korvaamaton taisteluväline. Tästä johtuen IKL:n toimintaa arvosteltaessa ovat järjestön lehdistön kirjoitukset tulevassa oikeudenkäynnissä tärkeänä todistusaineistona ja IKL:n yhdistystoimintaa sellaisenaan joudutaan tarkastelemaan eräältä osalta sanomalehdistön kirjoitusten perusteella. On siis katsottava, että IKL:n sanomalehdistön toiminta on osa järjestön toimintaa, ja mikäli yhdistys lakkautetaan, on se lakkautettava kokonaisuudessaan, siis myöskin sen toiminnan osalta, jota yhdistys on hallussaan taikka käytettävissään olevien sanomalehtien toimesta suorittanut.

Tämän jälkeen joutuu tarkastettavaksi, missä määrin yhdistyslaki soveltuu sanomalehtien lakkauttamiselle. Kun laki määrää kategoorisesti, että lakkauttamis- ja toimintakiellon antamisen jälkeen on yhdistyksen toiminta heti keskeytettävä, tehden nimenomaisen poikkeuksen vain yhdistyksen omaisuuden hoitamiseen ja sen harjoittamaan elinkeinotoimintaan nähden, on loogillista ulottaa toiminnan keskeyttäminen myös aatteelliseen julkaisutoimintaan. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun ainoastaan siten voidaan saavuttaa se tarkoitusperä, mihin yhdistyksen lakkauttamisella ja sen toiminnan kieltämisellä laissa on pyritty. Tätä vastaan voidaan tietenkin huomauttaa, niinkuin ed. Linkomies teki, että koska aikakautisten painokirjoitusten lakkauttamisesta on painovapauslaissa yksityiskohtaiset säännökset, niitä olisi erikoissäännöksinä noudatettava sanomalehdistön toiminnan keskeyttämisessä ennen yhdistyslain yleisluontoisia säännöksiä. Hallitusmuodon 10 §:ssä, jossa painovapautta ja samoin sananvapautta ja kokoontumisvapautta on käsitelty rinnakkain ja yhteisesti, on säädetty, että näiden oikeuksien käyttämisestä annetaan lailla säännöksiä. Painovapaudesta on annettu säännöksiä painovapauslailla, mutta niitä voidaan antaa myös jollakin toisella lailla, esim. yhdistyslailla. Painovapaus ja yhdistymisvapaus sekä toiselta puolelta yhtymisvapaus ja kokoontumisvapaus kietoutuvat käytännössä varsin läheisesti toisiinsa; esim. kun yhdistyksen kokousta käsitellään yhdistyksen toiminnan muotona, se samalla voidaan pitää ilmauksena kokoontumisvapaudesta. Samoin yhdistyksen julkaisema painokirjoitus on painovapauden käyttämistä, mutta se on myöskin yhdistyksen toimintaa. Näin ollen ei voida sanoa painovapauslain määräyksiä erikoissäännöksiksi, ja niihin verrattuna yhdistyslain säännöksiä yleisiksi säännöksiksi, vaan niitä on pidettävä rinnakkaisilmiöinä, arvosteltava keskenään samanarvoisina säännöksinä, joiden on tulkittava niiden sisältö ja tarkoituksenmukaisuus. Näin ollen ei nähdäkseni ole olemassa mitään estettä siihen, että yhdistyslain 21 b § sisältäisi määräyksen yhdistyksen sanomalehdistön toiminnan keskeyttämisestä. Tällä samalla kannalla sisäasiainministeriön hankkimien asiantuntijalausuntojen mukaan on riittävästi juriidisia auktoriteettejä. Sitä paitsi minä rohkenen huomauttaa, että käytännössä on noudatettu jo aikaisemmin tätä samaa menettelytapaa. Kun sisäasiainministeriö antoi väliaikaisen toimintakiellon Sinimusta-järjestölle, lakkautti se myöskin silloin Sinimusta-järjestön toimesta julkaistun Sinimusta-lehden. Tämä tapahtui vuonna 1936 silloisen hallituksen ja sisäasiainministerin toimesta. Tätä toimenpidettä ei ole katsottu lainvastaiseksi eikä se sitä olekaan. Hallitus tällä kertaa suorittaessaan yhdistyksen väliaikaisen toimintakiellon on siis noudattanut sitä koeteltua menettelytapaa, jota noudatettiin vuonna 1936.