Sankari koeajalla.

Tietenkin pitäisi tällä viikolla tarkastella Lähi-idän hengenvaarallista tilannetta, mutta kirjoittaminen räjähdyspisteessä olevasta kysymyksestä viikkoa ennen kuin arviointi pääsee julkisuuteen, on niin vaikea asia, että sitä haluaisi kaikin mokomin välttää. Kun viikkolehden kommentaattorin yleisin ammattitauti kuitenkin on erehtyminen, ei ole nytkään muuta tehtävissä kuin sulkea silmät ja sukeltaa.

Miksi Lähi-idän jännitys kiristyi tämän kevään aikana ja niin odottamattoman äkillisesti?

Siinä on kysymys, johon asiantuntijatkaan eivät osaa antaa vastausta. Israelin ja sen arabinaapurien suhteet olivat olleet erittäin huonot aina Israelin valtion perustamisesta lähtien. Varsinaisesti mitään uutta ei ollut tapahtunut sen jälkeen kun Israel, Ranska ja Englanti olivat hyökänneet Egyptin kimppuun ja pakottaneet sen avaamaan Tiranin salmen ja Akaban lahden. Mutta kriisi puhkesi kuin salama nyt kirkkaalta taivaalta.

Yksi selitys näyttää olevan suosittu ainakin Amerikassa. Sen mukaan Nasser oli menettänyt niin tarkkaan vaikutusvaltansa arabimaissa, että hänen oli antauduttava mihin seikkailuihin tahansa voidakseen pönkittää asemaansa. Konflikti yhteisen vihollisen Israelin kanssa oli hänen parhain keinonsa, ehkäpä suorastaan ainoa.

Tämä selitys näyttää kyllä mielekkäältä. Jos tarkastelemme tilannetta arabimaissa ennen toukokuun puoliväliä, oli se suunnilleen seuraava:

Egyptiläinen 40 000 miehen armeija oli sidottu erittäin huonosti sujuvaan sotaan Jemenissä. Saudi-Arabian joukot taistelivat siellä Egyptiä vastaan Jemenin rojalistien kanssa. Jordanian kuninkaan Husseinin ja Nasserin välillä vallitsi verivihollisuus. Irakissa olivat nasserilaiset kärsineet vastoinkäymisen toisensa jälkeen. Syyria syytti katkerasti Nasseria pelkuruudesta Israelin edessä. Tunisia oli katkaissut diplomaattiset suhteet Egyptiin. Sanalla sanoen: arabimaailma oli sekaisin ja Nasserilla oli kaikkialla vastustusta ynnä vihollisia.

Sitäpaitsi Nasserin asema itse Egyptissä oli heikentynyt maan jouduttua voittamattomilta näyttäviin taloudellisiin vaikeuksiin. Monessa arabimaassa avoimesti ennusteltiin, että Nasser kukistuu muutaman kuukauden kuluessa poliittisiin ja taloudellisiin epäonnistumisiinsa.

Ja sitten: toukokuun puolivälissä Nasser asetti armeijansa liikekannalle, määräsi YK:n joukot poistumaan niiden 10 vuotta pitämistä asemista, siirsi suuria joukko-osastoja Israelin rajalle ja sulki Akaban lahden Israelin merenkululta.

Näyttämönvaihdos oli tapahtunut käden käänteessä. Tulokset näkyivät pian. Tunisia ilmoitti kannattavansa Nasseria. Jordanian kuningas lensi - omasta aloitteestaan - Kairoon allekirjoittamaan sotilassopimuksen Nasserin kanssa. Syyria julisti Nasserin arabien johtajaksi. Irak lähetti joukkoja Syyriaan ja Egyptiin torjumaan Israelin hyökkäystä. Saudi-Arabian kuningas Feisal ilmoitti, että Israelin uhkan edessä keskinäiset riidat on unohdettu.

Nasserin asema ei arabimaailmassa ole koskaan ollut vahvempi kuin nyt. Eikä koskaan ehdollisempi. Jos näet hän ei kykene menestyksellä jatkamaan politiikkaansa Israelia vastaan - sodalla tai sodatta - arabimaat riistävät häneltä ihaillun johtajan sädekehän. Ei ole syyttä sanottu, että Nasser on sankari koetusajalla.

Tämä seikka juuri tekee Lähi-Idän tilanteesta niin vaarallisen. Nasserilla ei ole varaa perääntyä menettämättä kasvojaan ja arvattavasi asemaansa, ei vain arabimaailmassa vaan myös itse Egyptissä. Hän on vannonut pitävänsä Akaban lahden suljettuna Israelilta. Ja häntä eivät suostu vapauttamaan tästä valasta ne, joille hän sanansa oli kohdistanut, nimittäin arabit.

Israel elää kuolemanuhan alaisena.

Tilanteen kärjistyttyä rajoilla YK:n joukkojen vetäytymisen yhteydessä, Israelilla oli kaksi toimintamahdollisuutta: aloittaa viipymättä sota tai luottaa niihin lupauksiin, joita läntiset suurvallat olivat vuosina 1950 ja 1956 antaneet Israelin rajojen koskemattomuudesta ja Tiranin salmen aukipitämisestä. Israel valitsi jälkimmäisen menettelytavan - ja tuntuu nyt sitä katuvan. Länsivallat eivät näet ole vastanneet niitä toiveita, joita Israel niihin kiinnitti. Ne ovat kyllä asettuneet tukemaan Israelin politiikkaa, mutta se on rajoittunut sanoihin. Ja mikä Israelin kannalta pahinta: länsivallat ovat vedonneet Israeliin, että se ei tarttuisi aseisiin poliittisten neuvottelujen ollessa kesken. Niiden kestäessä arabimaat kokoavat sotilaallista voimaansa Israelin rajoille. Juutalaisten sotilaallisen voiton edellytys olisi ollut yllätys, nyt se on menetetty. Vaikka juutalaisten sotilaallinen kunto on verraton, on vaikeaa uskoa, että jos sodan liekki leimahtaa tämän pienen maan jokaisella rajakilometrillä, lopullinen voitto seuraisi Israelin aseita. Asia on toinen, jos arabimaailman yhtenäisyys rikkoutuu. Mitä taas seuraa, jos yleinen sota syttyy, siihen ei ole syytä vastata.

Suurvallat käyvät kuumeisia neuvotteluja keskenään ja kaikkialla voidakseen saada Lähi-idän rauhoittumaan. Ovelat juristit ja kokeneet diplomaatit avustavat valtiomiehiä löytämään sellaisen formulan Tiranin salmen merenkulkua varten, joka voisi tyydyttää sekä arabimaailman että Israelin vaatimukset. Tähän mennessä esitetyt suunnitelmat ovat epäonnistuneet. Kansanvälinen oikeus enempää kuin juridiikkakaan ei Tiranin salmen ongelmaa ratkaise, vaan voima. Voima avasi salmen Israelin laivoille 1956, voima sen sulkee tai avaa vuonna 1967.

Tiranin salmen aukipitäminen Israelin laivoille on sille suuri taloudellinen kysymys, mutta siitä ei sentään maan olemassaolo riipu. Jos Egypti nyt kykenee saamaan salmen suljetuksi, on se sellainen poliittinen tappio Israelille, että maan olemassaolon pilarit horjahtelevat ja horjahtelevat pahoin. Siksi Israel on ilmoittanut, että se ei tule taipumaan salmen sulkemiseen Israelin laivoilta.

Mikä on siis edessä?

Jolleivat suurvallat, USA ja englanti toisella puolen ja Neuvostoliitto toisella puolen (Ranska on vielä sivussa) löydä kompromissia, sota on väistämätön. Nasserin asema paranee päivä päivältä ja jollei Israel saa Tiranin salmea auki, se on menettänyt pelin. Sen asema on sikälikin huono, että sen pitää aloittaa sota. Jos tänään pitäisi esittää arvio, mitä tulee tapahtumaan, niin sodan vaihtoehto on suurempi.

Meillä suomalaisilla on monesta syystä sympatiat Israelin ja sen juutalaisen väestön puolella. Julma tragiikka on siinä, että Israelilla ei ole monia vaihtoehtoja. Arabimaiden poliittinen tavoite on koko valtion tuhoaminen. Israelin asukkailla ei ole maata, johon he voisivat siirtyä. Siis uusi karmea muunnelma asetelmasta voitto tai kuolema.

Ja se on tällä kertaa totisinta totta.

2.6.67.