Demokraattisista vaaleista

Kirjoitimme viikko sitten Norjan vaaleista ja Norjan vaalijärjestelmästä, joka on niin laadittu, että 100 000 äänestäjää voi jäädä edustajaa vaille, vaikka suhteellinen vaalitapa onkin voimassa. Totesimme, että Norjan vaalijärjestelmä ei tuollaisena täytä sitä suhteellisten vaalien tarkoitusta, että jokaisella suuruudeltaan huomattavalla mielipidesuunnalla tulee olla mahdollisuus saada voimakkuuttaan vastaava edustus valtiopäiville.

Tämä antaa meille aiheen vaalien yleisempäänkin tarkasteluun. Vaalien tarkoituksena on saada kansan tahto esille, mutta monet seikat saattavat aiheuttaa, että vaikka vaalioikeus on yleinen ja yhtäläinen, kansan todellinen tahto ei pääse vaaleissa toteutumaan. Vaalijärjestelmä voidaan laatia niin konstikkaasti, että sen avulla ehkäistään kansan vapaan mielipiteen ilmaisu ja itse vaalien suorittamisessa saattaa esiintyä esim. sellaista vaalipakotusta, joka väärentää vaalituloksen. Yleisten vaalien toteuttaminen eurooppalaisissa monarkioissa 1800-luvulla tapahtui siinä muodossa, että äänestäminen oli julkinen. Avoimen vaalioikeuden käyttämisellä pyrittiin tietenkin estämään taloudellisessa riippuvaisuussuhteessa olevia kansankerroksia äänestämästä vallassaolevia piirejä vastaan. Kun Ranskassa äänestettiin Napoleonin keisariksi julistamisesta, kerrotaan erään rykmentin komentajan pitäneen äänestystä varten kokoontuneelle rykmentille seuraavan puheen. "Koko Ranskan kansa äänestää tänään julistetaanko elinikäinen konsuli Napoleon Bonaparte keisariksi vaiko ei. Äänestys on vapaa. Joka haluaa Napoleonin keisariksi, äänestää jaa, joka ei sitä halua, äänestää ei. Kuten sanoin, jokaisella on oikeus vapaasti ratkaista, äänestääkö hän Napoleonin puolesta tai häntä vastaan. Mutta minun on syytä huomauttaa, että jokainen, joka tässä rykmentissä antaa ei-äänen, ammutaan viipymättä." Kuten muistetaan, Napoleon sai miltei yksimielisen kannatuksen.

Hitler tuli myös aikoinaan valtaan yleisen vieläpä salaisen vaalin perusteella. Viime vuosina perustetuissa kansandemokratioissa on samoin suoritettu yleiset ja salaiset vaalit, joissa vaaliosanotto on ollut lähes 100-prosenttinen ja vallassaolleen puolueen tai ryhmittymän kannatus samoin miltei yhtä suuri. Näissä maissa on yleisiin vaaleihin tosin liittynyt sellainen järjestely, että kaikkien ehdokkaiden on täytynyt olla hallituksen hyväksymiä, mikä käytännössä on merkinnyt, että mitään oppositiota ei vaaleissa ole esiintynyt. Valitsijoilla on ollut mahdollisuus joko äänestää hallituksen asettamia ehdokkaita tai äänestää heitä vastaan, mutta omaa ehdokasta ei ole voinut asettaa ennen vaaleja eikä vaaleissa sellaista äänestää. Kansan vapaan tahdon esilletulo on toisin sanoen vaalijärjestelmän avulla tehty mahdottomaksi.

Nämä ovat suoraviivaisia, peittelemättömiä menettelytapoja hallitusvallan säilyttämiseksi valtaan päässeiden piirien käsissä. Mutta kaikkialla ei tällainen avoin puolueherruus ole toteutettavissa yhtä mutkattomasti, siitä on todistuksena äskettäin Argentiinassa suoritettu lainsäädäntöuudistus, jonka tarkoituksena on presidentti Peronin vallassasäilymisen varmistaminen.

Argentiinassa nousi muutama vuosi sitten valtaan eversti Peron, nuori ja tarmokas upseeri, joka on pitänyt siitä lähtien ohjat käsissään tässä entisessä vallankumousten levottomassa maassa. Argentiinassa on säilytetty siinä määrin demokratian ulkonaiset muodot, että siellä on myös oppositiopuolueita, joiden yhteinen kannatus ei ole suinkaan vallan vähäinen. Aina saattaa olla sen vuoksi pelättävissä, että joissakin tulevissa presidentinvaaleissa peronistit voisivat jäädä vähemmistöön, ja sen torjumiseksi hallitus tämän vuoden syksyllä jätti edustajakamarille esityksen ns. puoluelaiksi. Sen tarkoituksena sanotaan olevan puolue-elämän turvaaminen mädännäisyydeltä, so. Peronin valtakauden jatkaminen. Lyhyesti sanoen lain sisältö on seuraava:

Sallittuja ovat Argentiinassa nyt laillisesti toimivat puolueet sekä uudet, vasta perustettavat puolueet kolme vuotta perustamisen jälkeen. Vaaleissa eivät puolueet saa liittyä yhteen, eivät saa asettaa ehdokkaita, jotka eivät ole puolueen jäseniä, eivätkä tehdä propagandaa toisen puolueen asettaman ehdokkaan puolesta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että v. 1952 helmikuussa pidettävissä presidentin- ja parlamentinvaaleissa ei mikään uusi puolue saa esittää ehdokkaitaan, oppositioryhmät eivät saa asettaa esim. yhteistä presidenttiehdokasta, kuten tapahtui edellisissä presidentinvaaleissa, eivät saa tehdä propagandaa toisen puolueen asettaman presidenttiehdokkaan puolesta, eivät edes suositella omille jäsenilleen toisen puolueen ehdokkaan äänestämistä. Jos tätä rikotaan, uhkaa puoluetta hajoittaminen. Seuraus tämän lain hyväksymisestä on se; että oppositio Peronia vastaan tulee olemaan ns. hampaatonta oppositiota sanan ankarassa mielessä.

Mielenkiintoista on erityisesti todeta se, että uudet puolueet kielletään ottamasta vaaleihin osaa ennen kuin kolme vuotta on kulunut niiden perustamisesta. Tämä säännös kohdistuu peronistipuolueen tyytymätöntä siipeä vastaan. Vaikka se heti eroaisi vanhasta puolueesta ja perustaisi uuden, ei se voi asettaa omaa ehdokastaan seuraaviin presidentinvaaleihin. Rintama on tältäkin osalta suljettu. Poliittisen käytännön kannalta on sanottava, että Argentiinan hallitus on tällä puoluelailla turvannut itselleen jatkuvan vallassapysymisen ainakin seuraavissa vaaleissa, mutta laki on niin tehty, että sen nojalla peronistien jatkuvalle vallalle on luotu lujat edellytykset.

Demokratian kannattava periaate, sellaisena kuin se on vuosisatojen mittaan kehittynyt erityisesti Englannissa, on se, että lopullinen ratkaisu maan poliittisesta johdosta on kansan käsissä ja että kansan vapaan mielipiteen ilmaisun perusteella vähemmistö voi päästä enemmistöksi, mistä seuraa asioiden johdon siirtyminen sen käsiin. Hallituksen tulee demokratiassa hoitaa valtakunnan asioita siinä tietoisuudessa, että se seuraavissa vaaleissa joutuu tekemään valitsijoille tiliä politiikastaan, joutuu vastaamaan teoistaan. Jos hallituksen politiikka ei vaaleissa saa enemmistön taholta kannatusta, on seurauksena, että entinen vähemmistö pääsee enemmistöksi ja joutuu vastaamaan hallituksesta. Mutta sen toiminta vuorostaan tulee aikanaan kansan arvosteltavaksi. Demokratian tärkein sääntö suorastaan sisältyy siihen, että enemmistö ei saa valta-asemaansa hyväkseenkäyttäen kieltää vähemmistöltä niitä valtiollisia vapauksia, joiden turvin se, enemmistö, aikoinaan on saanut hallitusvallan käsiinsä.

Yleiset vaalit ovat hieno koneisto, jonka rakentaminen ja käynnissäpitäminen edellyttää yleensä pitkäaikaista demokraattista kansalaiskasvatusta. Me suomalaiset pidämme itseämme syntyperäisinä demokraatteina ja arvostelemme kernaasti epädemokraattisia menettelytapoja, missä tahansa niitä ilmenee, kuten esim. Argentiinassa. Mutta meidän on syytä kyllä mennä itseemme ja tunnustaa nöyrästi, että kiihkeinä poliittisina aikoina meidän demokraattinen ulkokuoremme ei ole kestänyt kovaakaan raaputtamista. Esim. 1930 vaaleissa oli maassa yleisesti vallalla vähemmän kansanvallan hengelle myönteinen mieliala ja eri puolilla kerrotaan ryhdytyn toimenpiteisiin, että työläisiä, silloisen pulan aikana, kehoitettiin ottamaan vaaliotteita, ja luotettavien henkilöiden nähden ne repimään, jotta ääniä ei menisi vastapuolelle. Vaalipakotus ei muodostunut silloin systeemiksi, mutta maassa esiintyi mielipidesuunta, joka oli hengeltään sellainen, että sen piirissä saattoi sittemmin syntyä demokratianvastainen valtiollinen idealiike.

Veljenpoika