Eduskunnalle.

Kysymys kalastuselinkeinon harjoittajien pyyntivälineitä kohdanneiden vahinkojen korvaamisesta ammattikalastusalueillamme on ollut jo pitemmän aikaa huomion ja käsittelyn alaisena, mutta mihinkään tyydyttävään ratkaisuun ei asiassa ole päästy. Maataloushallituksen taholta on valtioneuvostolle esitetty 10 miljoonan markan suuruisen valtion kalastusvarustusrahaston perustamista, jonka rahaston koroilla korvattaisiin vaikeiden onnettomuuksien johdosta kalastajaväestölle kalastusvarusteiden menetyksestä aiheutuneet vahingot. Valtioneuvosto ei ole kuitenkaan antanut asiasta esitystä eduskunnalle, eikä eduskunta taas ole katsonut voivansa myöntää edustajien tekemien raha-asia-aloitteiden nojalla varoja sanotunlaisen rahaston perustamiseksi, koska sen perustamisesta on lailla säädettävä. Eduskunta on kuitenkin ilmoittanut pitävänsä tärkeänä, että kalastajille aiheutuneiden pyyntivälinevahinkojen avustuskysymykset hallituksen toimesta kiireellisesti selvitetään.

Kun kysymystä ei hallituksen toimesta ole kuitenkaan tiettävästi ryhdytty tarkemmin selvittelemään, ovat kalastajajärjestöt itse puuttuneet asiaan. Kuluvan vuoden toukokuun 8 päivänä Helsingissä pidetyssä kokouksessa kalastajajärjestöjen edustajat heille esitetyn alustuksen pohjalla keskustelivat siitä, mitä tietä olisi pyrittävä aikaansaamaan korvauskysymyksen nopea ratkaisu, ja tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että kalastajain pyydysvälineille sattuneiden vahinkojen korvaaminen parhaiten voitaisiin suorittaa kalastusvälinevakuutusyhdistysten kautta, joitten toimintaa valtiovallan taholta olisi kuitenkin tuettava joko tarkoitusta varten perustetusta erikoisrahastosta tai vuosittain menoarviossa osoitetuilla määrärahoilla.

Tässä päätöksessä on nimenomaisesti merkillepantavissa kalastajajärjestöjen pyrkimys siihen, että avustustoiminnan edellytykseksi pitäisi saada kalastajien omatoimisuus, s.o. että kalastajien olisi itsensä omin avuin pyrittävä turvaamaan vahinkojen tuottama taloudellinen menetys vakuutustoiminnan avulla. Kun kalastusvälinevakuutus kuitenkin työskentelee aivan poikkeuksellisissa oloissa, ei se voi menestyä ilman valtion avustusta, ja tästä johtuen valtiovallan kalastuselinkeinon harjoittamiseen kohdistuva tukemistoiminta voitaisiin pyydysvälinevahinkojen osalta hyödyllisimmin ja tarkoituksenmukaisimmin kalastajajärjestöjen mielestä suorittaa kalastusvälinevakuutusyhdistysten avustamisella.

Meidän kalastusvälinevakuutustoimintamme on kuitenkin tätä nykyä kovin vaatimatonta. Meillä on kaiken kaikkiaan kolme kalastusvakuutusyhdistystä, joitten jäsenmäärä nousee kolmannellesadalle. Niiden vakuutuskanta oli esim. vuonna 1933 noin 974,000 markkaa. Näistä parista luvusta jo voidaan huomata, että vain vähäinen murto-osa maan monituhatlukuisesta ammattikalastajien määrästä on vakuuttanut pyydyksensä. Tämä johtuu monestakin syystä, ehkä eniten siitä, että kun pyydysten menettämisen vaara on erittäin suuri, täytyy vakuutusmaksut pitää niin korkeina, ettei vakuutuskantaa ole saatu nostetuksi. Nimenomaisesti niillä seuduin, joilla kalastajien taloudellinen asema on vaikein ja pyydysvälinevahingot, jäiden liikehtimisen aiheuttamina, suurimmat, Suomenlahden itäosassa, on vakuutustoiminta ollut heikkoa ja nyttemmin on se enää muodollisesti olemassa. Sen vuoksi ovatkin ne mittasuhteiltaan suuret pyydysvälinemenetykset, joita tällä kalastusalueella on tapahtunut, joutuneet kalastajaväestön kärsittäviksi. Ansaitsee mainita, että kysymykseen tulevat menetykset ovat erittäin suuret - on laskettu, että esim. talvella 1932 maaliskuun 8-10 päivinä jäiden liikehtiminen aiheutti itäisen Suomenlahden kalastusalueella 996,000 markan suuruiset vahingot, siitä yksin Koiviston kunnan kalastajille 364,000 markkaa ja Virolahden kunnan kalastajille 201,380 markkaa. Kun tällaiset vahingot kohtaavat suhteellisen rajoitettua väestöpiiriä, jonka toimeentulo on muutenkin vaikeaa, on valtion tehokas väliintulo tarpeellinen. Suorastaan välttämättömäksi sen tekee se, että Tarton rauhansopimuksessa osalta Suomenlahden itäosan kalastajaväestöä luovutettiin pois tärkeitä kalastusalueita, joita ei millään tavoin ole korvattu. Valtiovallalla on moraalinen velvollisuus huolehtia siitä, että lailliset toimeentulomahdollisuutensa valtion menettelyn johdosta kadottanut kalastajaväestö saa muodossa tai toisessa sellaisen tuen ammattinsa harjoittamisessa kuin on tarpeellista.

Kun kalastajien keskuudessa on olemassa elävää harrastusta pyydysvälinevakuutustoimintaan, joka tietenkin on paras muoto onnettomuuksien aiheuttamien vahinkojen korvaamiseksi, mutta mahdollinen ainoastaan valtion tuen varassa, olisi tätä toimintaa pyrittävä tehokkaasti edistämään ja tukemaan. Tätä nykyä ovat toiminnassa olevat kalastusvakuutusyhdistyksemme kuitenkin heikkoja ja niiden laajenemiselle asettaa vakuusmaksujen suuruus luonnollisen esteen. Kun vakuutuskanta on vähäinen, ei kaikkein vaikeimmissa oloissa Suomenlahden itäosassa toimiva yhdistys ole lainkaan uskaltanut enää ottaa uusia vakuutuksia. Näyttäisi tarpeelliselta, että näiden yhdistysten toimintaa kertakaikkisella avustuksella alkuvaikeuksien voittamiseksi tuettaisiin. Mutta se ei vielä kykenisi takaamaan näille yhdistyksille menestyksellistä ja turvattua toimintaa, vaan olisi välttämätöntä, että valtion menoarvioon varattaisiin vuosittain säännöllisesti määräraha, josta kalastusvakuutusyhdistyksille suoritettaisiin puolet niiden korvausten määrästä, joita yhdistykset edellisen vuoden kuluessa ovat pyydysvälinevahinkojen vuoksi vakuutuksenottajilleen maksaneet. Jos kertakaikkinen perustamisavustus sekä vuosittain suoritettava sattuneiden vahinkojen suuruuden mukainen avustus voitaisiin saada aikaan, olisi vakuutusyhdistysten toiminta turvattu ja onnettomuuksien johdosta kalastajaväestölle kalastusvarusteiden menetyksestä aiheutuneiden vahinkojen korvauskysymys järjestetty. Kun on käynyt riittävän selväksi, että tämä kysymys on saatettava suotuisaan ratkaisuun, ei pitäisi olla mitään syytä viivyttää tätä asiaa, vaan ratkaista se mahdollisimman nopeasti. Se koituisi siunaukseksi sellaiselle väestönosalle, joka suurissa vaikeuksissa rohkeasti taistelee olemassaolonsa puolesta.

Edelläesitetyn nojalla rohkenemme kunnioittavasti ehdottaa,

*että Eduskunta vuoden 1937 tulo- ja menoarvioon ottaisi 1,000,000 markan suuruisen määrärahan kalastusvakuutusyhtiöiden toiminnan helpottamiseksi ja avustusten suorittamiseksi yhtiöille ja pyydysvälinevahingoista aiheutuneiden vakuutuskorvausten suorittamiseksi.*

Helsingissä syyskuun 14 päivänä 1936.

Urho Kekkonen.

Viljo Venho.

Antti Kemppi.

Kaapro Moilanen.

Arvo Inkilä.

Kaapro Huittinen.