Oikeudenmukaisuus kieliolojen järjestämisessä.

Kun koettaa etsiä syitä siihen kieltämättä nopeaan kehitykseen, joka suomenkielen asemassa maamme valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän alalla aivan viime vuosikymmenien aikana on tapahtunut, kiinnittyy huomio luonnollisestikin moneen tärkeään tekijään, joiden yhtaikainen taikka perättäinen, mutta aina yhdenmukainen vaikutus on antanut kehitykselle suunnan ja määrännyt sen vauhdin. Seuraavassa tahdomme kuitenkin esittää vain yhden ainoan tällaisen tekijän, mielestämme kaikkein merkityksellisimpiin luettavan, ja valaista täten suomalaisuuden yhä jatkuvaa voittokulkua eräältä puolelta, joka kyllä yleisesti tunnetaan ja tunnustetaan, vieläpä usein mainitaankin, mutta jonka merkitys useinkin tahtoo jäädä unohdetuksi. Se suomalaisen ajatuksen nousuun vaikuttanut ja edelleen vaikuttava tekijä, jonka arvoa pyrimme tehostamaan, ei ole mikään valtiollinen eikä yhteiskunnallinen ohjelma, se ei ole käytännöllisen elämän keskittämä eikä historiallisten olosuhteitten luoma vaatimus, vaan se on eetillinen prinsiippi, joka on ilmennyt aikojen alusta ja jonka merkitys yksilöjen ja yhteiskuntien elämässä ja edelleenkin on suuri, ehkä suurempi kuin yleensä tahdotaan myöntää. Tämän eetillisen prinsiipin nimi on *oikeudenmukaisuus*.

Niin varovasti kuin jonkin eetillisen prinsiipin vaikutus yleensä jotakin poliittista taikka yhteiskunnallista ilmiötä tutkittaessa onkin otettava huomioon, niin kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että esim. sellainen tunne kuin oikeudenmukaisuus ei voi olla jättämättä jälkeään yhteiskuntaolojen kehitykseen. Tosinhan nimenomaan oikeudenmukaisuuden periaate on käytännöllisessä poliittisessa elämässä - niin meillä kuin muuallakin - usein joutunut pilkatuksi, eikä historiasta suinkaan puutu esimerkkejä siitä, kuinka oikeudenmukaisuutta on häpeällisesti poljettu. Muita yhtä useissa tapauksissa historia voi osoittaa oikeudenmukaisuuden voimaksi, jota väärämielisinkään vallanpitäjä ei ole voinut hirmu- ja pakkovaltansa alle kukistaa. Oikeudenmukaisuuden tunne on ankarinakin aikoina elänyt kansalaisten sisimmässä, eikä rehellinen mieli ole voinut sen esilletulemista estää minkään, kuinka rakkaan tahansa, poliittisen tarkoituksenmukaisuuden takia. Oikeudenmukaisuuden tunne, silloin kun olosuhteet ympärillä ovat räikeästi sitä loukanneet, on tehnyt hiljaista työtä sydämissä. Tarpeeksi voimistuttuaan ja saatuaan jalansijaa se on johtanut vähitellen tai purkauksen tavoin kehitykseen, jossa oikeudenmukaisuus on pyritty toteuttamaan ja saattamaan voittoon.

Oikeudenmukaisuuden periaate on suomalaisuudenkin voittokululle antanut sisällön ja suunnan. Kun lähdetään siitä tosiasiasta, että suomenkieli aina on ollut maan valtavan enemmistön kieli, niin että koskaan ei tällä niemellä ole vieraskielisiä asunut pysyvästi edes seitsemättä osaa koko asujamiston lukumäärästä, niin on meillä selvillä se matemaattinen perusta, joka luo osaltaan pohjan kielellisten olojemme arvostelulle ja tarkastelulle. Asian aineellinen perusta on Suomen kansan oikeus omakieliseen sivistykseen, oman kielensä käyttöön valtiollisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän ohella, seikka, jota nykypäivinä ei enää kukaan kieltäne, mutta jonka puolesta Juhana Vilhelm Snellman sai taistella niitä "maltillisia" ja "rehellisiä" miehiä vastaan, "jotka vakuuttavat, ettei Suomen kansan tule tehdä mitään välttääkseen irokeesien ja chippanain kohtaloa", kuten hän v. 1845 kirjoitti Saima-lehdessään.

Historialliset olosuhteet eivät suinkaan meillä ole olleet sellaiset, että yllämainituille perusteille rakentuva oikeudenmukaisuuden vaatimus olisi voitu täällä toteuttaa. Suomenkieli nimenomaan valtiollisella alalla on viime vuosisadan puoliväliin saakka ollut täydellisesti syrjäytetty. Ruotsin vallan aikana suomen kieli vuosisadasta toiseen joutui yhä poljetumpaan asemaan. Sitä mukaa kuin Ruotsin suurvalta-asema vahvistui, sitä mukaa suomenkielen asema täällä heikkeni. Suomen suuressa määrin eristetty ja verrattain itsenäinenkin asema tahdottiin saada murretuksi ja Suomi liitetyksi entistä lujemmin Ruotsin valtakuntaan. Ja kuitenkin, sen mitä Ruotsi ei voimakkaimmillaankaan ollessa kyennyt tekemään, maamme virkamiehistön ja virallisen elämän täydellistä ruotsalaistamista, sen teki onnettomuus, johon maamme joutui isonvihan aikana. Napuen taistelun ja Uudenkaupungin rauhan välisinä kärsimystä täynnä olevina vuosina, jolloin maan asukasluku aleni puolella, hävisi miltei tyystin siihenastinen virkamiehistö ja rauhan tultua lähetettiin Ruotsista tänne heidän tilalleen maan oloille täysin vieraita, maan kieltä taitamattomia virkamiehiä. Oikeus ja hallintovirkakuntamme tuli yhdellä iskulla täysin ruotsalaiseksi ja tämän muutoksen vaikutukset alkoivat pian ilmetä. Muutama vuosikymmen isonvihan jälkeen oli tilanne kypsynyt eräiden mielestä niin valmiiksi, että maaherra J. von Palmenberg katsoi olevan ajan käsillä ehdotuksen tekemiseksi suomen kielen hävittämiseksi kansankielenäkin, koska - kuten ehdotuksessa sanotaan - "kaikkina aikoina on ollut tapana levittää voittajakansan kieli voitettujen sekaan". Palmenberg halusi häätää suomenkielen joihinkin Lapin pitäjiin, joissa sen käyttäminen voitaisiin sallia, "mikäli tämä kieli mutkikkaisuutensa vuoksi nyt lainkaan ansaitsee tulla säästetyksi", kuten Palmenberg kirjoitti.

Venäjän vallan alettua pysyi suomalaisuus jatkuvastikin virallisessa elämässä täysin lapsipuolen asemassa, siitä huolimatta, että jo aivan viime vuosisadan alussa esiintyi joukko tulisieluisia miehiä, jotka sammumattomalla innostuksella ja antaumuksella ryhtyivät ajamaan halveksitun suomenkielen edistämistä aikana, jolloin "arvosteltiin Suomen miehen sivistystä sen mukaan, miten huonosti hän osaa äidinkieltään, suomea", kuten 1820-luvulla kirjoitettiin. Mutta vasta sitten kun Juhana Vilhelm Snellman herätti Suomen kansan tietoiseksi omasta itsestään, vasta sitten kun hän osoitti Suomen kansalla olevan omintakeisen sivistystehtävän, vasta sitten kun hän teki suomalaisuuden edistämisestä ensiarvoisen valtiollisen kysymyksen, vasta sitten alkoi ruotsalaisen vallasluokan ylivalta vähin erin horjua.

Ympäristö, jossa Snellman alotti herättäjätyönsä, ei suinkaan ollut hänen ajatuksilleen suopea. Vähäisenä ajankuvana voidaan mainita, että Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlassa 1840 ei kuultu yhtäkään ainoaa suomenkielistä puhetta, vaikka siellä vallitsi täydellinen Baabelin kieltensekotus, kun puheita pidettiin ruotsiksi, latinaksi, vieläpä venäjäksikin. Snellmanin voimakkaat ajatukset ja arkailemattomat sanat vaikuttivat kansallisesti välinpitämättömässä sivistyneistössä pommin tavoin. Kysymys suomenkielen asemasta ja jokaisen sivistyneen henkilökohtaisesta suhteesta siihen ei ollut ennen tullut aktuelliksi. Mutta Snellman pakotti jokaisen määräämään kantansa. Hänen sivistyneistöllemme esittämä kysymys oli jyrkkä: "Kuinka siis voisikaan" - hän kirjoitti - "kansakunnan henkinen laatu ilmaista itseään millään muulla kielellä kuin omallaan? Kuinka voisikaan kansa rakastaa sen ilmauksia, jos ne esiintyvät vieraassa lainahahmossa, jossa se ei tunne omaa toimintaansa? Tämän sovellutusta koetetaan varmaan ehkäistä sanomalla: mutta ruotsihan on maan sivistyneitten äidinkieli. Kysykää sitten, ovatko ruotsinmaalaiset luopuneet omasta äidinkielestään. Vai ovatko nämä sivistyneemme muka ruotsalaisten äitien lapsia, jotka puhuvat äitiensä kieltä: Miksi he sitten omaksuvat suomalaisten nimen? - Tässä ei ole mitään kolmatta mahdollisuutta. He joko heittävät vieraan kielen ja vieraan sivistyksen orjuuden, tai he omistavat tämän vieraan sivistyksen ja vieraan kielen, ja silloin he *luopuvat kansallisuudestaan*". Joko - tahi: sivistyneistön, joka oli suurimmalta osalta suomalaista syntyperää, oli tunnustettava verensä ja kansallisuutensa. Ellei se tahtonut sitä tehdä, vaan säilytti omaksumansa vieraan kielen, se oli samalla sanoutunut irti kansallisuudestaan, suomalaisesta kansallisuudesta ja siirtynyt niiden leiriin, joiden kansallisuutta ei merkitä sanalla: suomalainen.

On ihmeellistä havaita, kuinka selväpiirteinen ja yhä edelleen käytännössä luja on rajankäynti, jonka Snellman tässä suoritti. Se osa sivistyneistöämme, joka hylkäsi lainatun sivistyksen ja ryhtyi teoista jaloimpaan, luomaan kansalleen omakielistä sivistystä, se osa on tunnustautunut suomalaiseksi kieleltään ja mieleltään. Mutta suuri oli niiden ruotsalaistuneiden lukumäärä, jotka ainiaaksi hylkäsivät suomalaisen kansallisuutensa ja säilyttivät vieraan kielen ja vieraan sivistyksen, täten sanoutuen irti siitä kansallisuudesta, johon he syntyperänsä puolesta olisivat kuuluneet. Tämä rajankäynti, jonka Snellman herättäjätyöllään suoritti, on edelleenkin voimassa. Eikä koskaan tule onnistumaan se selvien rajojen umpeenkasvattaminen, jota varsinkin viime aikoina täällä on harrastettu ja jota varten supisuomalaiset talonpojatkin on ontuvin iskulausein pantu esiintymään suomalaisuutta ja sen hyväksi tehtävää työtä vastaan.

Todella valtava oli se muutos, minkä Snellman sai aikaan kansamme katsomuksissa. Lukuisa joukko sivistyneistöämme otti suomalaisen kansan asian omakseen, noudattaen oppia, jonka Snellman puheessaan 75-vuotispäivänään puki seuraavaan asuun: "Jos te, arvoisat isät, joiden kieli varsinaisesti on vain ruotsin kieli, jos tarkastatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voittekin siitä oppia, että tämä suomalainen liike, jota te ette oikein käsitä, tulee voittamaan. Ei ole mitään inhimillistä mahtia, joka voisi sitä estää, ja *vain sille voidaan luja Suomi perustaa, Suomi, joka voi toivoa kestävänsä tulevaisuudessa*". Snellmanin opin ydin oli kansamme tulevaisuuden turvaaminen, ja nykyään, kun maallamme on puolustettavanaan uhanalainen itsenäisyys, on monta vertaa enemmän kuin koskaan ennen oikeutettu se lopputulos, johon Snellman tuli: vain suomalaisuuden liikkeen voitolle voidaan luja Suomi perustaa, Suomi, joka voi toivoa kestävänsä tulevaisuudessa.

Tämä päämäärä, kansamme tulevaisuuden turvaaminen suomalaisuuden perusteellisen toteuttamisen avulla, esitti huomattavaa valtiollista osaa vuosisatamme ensimmäisellä kymmenellä, jolloin vanhasuomalaisen puolueen kieliohjelma julisti maan valtio- ja yhteiskuntaelämän täydellistä ja perinpohjaista suomalaistamista. Tämän ohjelman takana oli suuri joukko maamme suomenkielisen sivistyselämämme tunnetuimpia nimiä ja olisi luullut, että nämä miehet päästyään ohjaamaan maan asioita itsenäistymisen jälkeen olisivat toteuttaneet ohjelmansa valtion ja yhteiskunnan suomalaistamisesta. Mutta - kuten hyvin tunnetaan - toisin kävi. Ohjelma ja sen toteuttaminen, teoria ja käytäntö eivät tunne toisiaan ja niinpä ne miehet, jotka v. 1906 olivat voimakkain, etten sanoisi räikein sanoin, vaatineet valtion yliopiston suomalaistamista j.n.e., olivat valmiit toistakymmentä vuotta myöhemmin luopumaan kannastaan ja luomaan kielilainsäädännön, mikä turvaa maassamme olotilan, jonka eräät ulkomaalaiset ovat ivallisesti sanoneet merkitsevän vähemmistön kielen valta-asemaa enemmistökielen oikeuksin. Tästä menettelystä, varsinkin kun joukko v:n 1906 jyrkkiä on pysynyt edelleenkin kannallaan, voisi tehdä sen johtopäätöksen, että niillä miehillä, jotka tuon ohjelman aikoinaan laativat luopuakseen siitä ohjelman tullessa heidän kohdallaan toteutettavaksi, että niillä miehillä ei kansallisuus- ja kieliohjelman sisältöä ensi sijassa määrännyt kansallisuuskysymys, vaan jotkut puoluetaktilliset ja valtiolliset näkökohdat.

Ne piirit, jotka voimassaolevan kielilainsäädännön luodessaan vahvistivat tähän maahan virallisen kaksikielisyyden, tekivät sen sovinnon vuoksi ja ilmeisesti vakuutettuina kyvystään luoda maahan rauha eri kieliryhmien välille. Mutta jo vajaa vuosikymmen on osoittanut nuo kuvittelut vääriksi. Suomen kielen oikeuksia määrättäessä ei ollut otettu huomioon sitä eetillistä prinsiippiä, oikeudenmukaisuutta, joka Snellmanin herättäjätyön vaikutuksesta on tehnyt vuosikymmenet työtään mielipiteiden ja katsomuksen muokkaamiseksi suomenkielen aseman edistämisen hyväksi. Kielilainsäädäntömme ja sen pohjalla kehittyneet kielelliset olomme eivät suinkaan ole sellaiset, että oikeudenmukaisuuden vaatimukset voidaan katsoa toteutetuiksi. Tämä on jyrkkää puhetta aikana, jolloin suomalaisuustyö ei ole hyvässä huudossa, mihin seikkaan osaltaan on aiheena kommunismivastaisen kansanliikkeen valjastaminen ruotsalaisen kyntöauran eteen, tunnettua kuvaa käyttääkseni, ja toiselta osalta jyrkimmän suomalaisuusliikkeen, n.k. aitosuomalaisuuden poliittinen - vaikkeikaan aatteellinen - rappeutuminen. Ja kuitenkin tosiasiaksi jää, että suomalaisen kansanaineksen asema ei vastaa oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Rohkenemme kiinnittää huomion vain muutamiin monista paikoista, jolla väitettäni voidaan perustella. Alotan Helsingin yliopistosta. Se on tätä nykyä kaksikielinen, ruotsinkielen ja ruotsinmielen ollessa edustettuna opettajakunnassa ja opetuksessa huomattavasti voimakkaammin kuin ruotsinkielisen väestön suhde suomenkieliseen, 1:10, edellyttäisi, vieläpä voimakkaammin kuin yliopiston ruotsinkielisten opiskelijain suhde suomenkielisiin 1:5, edellyttäisi. Suomalaisuusliike vaatii Helsingin yliopiston suomalaistamista. Ja perusteeksi tälle esitetään seuraavaa: suomalaisen kansallisuuden ainoana täydellisenä yliopistona koko maailmassa valtionyliopiston tulee olla täydellisesti suomalainen. Suomen valtiolla, jonka erikoisena tehtävänä maassa on edistää suomalaista sivistystä, ei ole oikeutta uhrata vähiä varojaan korkeimman ruotsalaisen sivistyksen hyväksi niin runsaasti, että korkein suomalainen sivistys jää sen takia vaillinaiseksi, tämä nimenomaan sen takia, että Ruotsissa on neljä yliopistoa ruotsinkielistä korkeinta sivistystä varten. Edelleen: kansallinen yliopisto tulisi merkitsemään huomattavaa edistystä maan koko henkisen elämän kehitykselle, ja siitä tulisi kansan omaksensa tuntema sivistyslaitos, jolle se auliimmin kuin tähän asti antaisi taloudellistakin tukea. Ja vihdoin: yliopiston suomalaistaminen toisi työrauhan, jota kielelliset riitaisuudet pahasti järkyttävät.

Ennakkoluulottoman ja avokatseisen tarkastelijan on pakko tässä myöntää epäkohdan olemassaolo, vaikka sen suuruutta ei voida toteensaattaa numeroilla, kuten asianlaita esim. oppikoulualalla on. V. 1920, jolta vuodelta ovat viimeiset kielisuhteisiin ulottuvan väestölaskennan tulokset, oli jokaista 1 000 suomenkielistä asukasta kohti 8 oppikoululaista, kun taas lukumäärä 1 000 ruotsinkielistä asukasta kohti oli vastaavasti 28. Suhde suomalaisuuden eduksi on arvatenkin parantunut, mutta ei edes tyydyttävästi. Lukuvuonna 1927-28 olivat valtion oppikoulujen kokonaismenot 53,819,204 mk., josta suomenkielisten koulujen osuus oli 41,396,208 mk. ja ruotsinkielisten koulujen osuus 12,412,996 mk., elikkä prosenteiksi laskettuna 76.94 % ja 23.06 %. Samaan aikaan valtio antoi avustusta yksityisille oppikouluille kaikkiaan 35,086,499 mk. Siitä tuli suomenkielisten koulujen osalle 26,373,893 mk. elikkä 75.17 % ja ruotsinkielisten 8,712,606 mk. elikkä 24.83 %. Kun väestösuhde, joka on ainoa kiinteä peruste eri kieliryhmien sivistyksellisten ja taloudellisten tarpeiden tyydyttämiseksi, on 10:1, niin eivät oppikoulualalta esitetyt prosenttiluvut todellakaan voi oikeudenmukaisuutta tyydyttää.

Haluamme vielä viivähtää eräissä kansan koululaitoksen alalla esiintyvissä ilmiöissä. Maassamme on säädetty oppipakko ja näinollen jokaisen lapsen tulee saada kansakouluopetus. Mutta valtio ei ole voinut järjestää asiaa niin, että suomalaisten vanhempien lapsi saisi aina opetusta omalla kielellään. Me tunnemme kymmenittäin tapauksia, kuinka ruotsalaisissa kunnissa ensin on kieltäydytty kunnan puolesta antamasta ruotsalaisille lapsille omakielistä opetusta ja sitten on koetettu estää yksityisillä varoilla pystytettyjen suomalaisten koulujen toiminta, yksinpä piikkilankojen vetämisellä koulutalon ympärille, kuten tapahtui Espoon pitäjän Luukkaan kylässä. Olisi luullut, että tällaiset tapaukset eivät enää olisi uusiutuneet, ei ainakaan näinä päivinä, jolloin rauhan palmua erikoisesti ruotsalaiselta taholta on innolla kieliasiassa heilutettu. Mutta runsaat esimerkit ruotsalaisseutujen suomenkielisten lasten asemasta puhuvat toista kieltä. Kymmenet jopa sadat suomalaiset lapset monissa rannikkokunnissa pakoitetaan käymään ruotsalaista koulua ja lasten vanhemmat, jotka haluavat saada lapsilleen suomalaista opetusta, saatetaan sellaisen taloudellisen ja henkisen painostuksen alaiseksi, että tuntuu vaikealta uskoa kuulevansa sitä 20-vuosisadan Suomesta. Sanotaan, että Suomessa harjoitetaan kielisortoa ja se on totta: ruotsalaiset harjoittavat sitä suomenkielisiä lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan häikäilemättömämmin ja laajemmassa mittakaavassa kuin olisi voitu konsanaan ajatella.

Tällaista suomalaiseen kohdistuvaa vainoa voi tapahtua vielä meidän päivinämme sentakia, että suomalainen pyrkii hankkimaan lapsilleen suomenkielistä alkeisopetusta. Jos se olisi tapahtunut Inkerissä, missä suomalaisuus koetetaan hävittää raahaamalla väestö pakkotöihin ja Solovetskiin vankilahelvettiin, sen voisi murehtien uskoa todeksi, mutta suorastaan traagillista on, että tätä vainoa on tapahtunut erikoisen räikeässä muodossa Pernajassa, Agricolan syntymäpitäjässä, miehen, jonka säepari: "Kyllä se kuulee suomenkielen, joka ymmärtää kaikkein mielen", on meille jo lapsuudesta tuttu ja rakas.

Oikeudenmukaisuus, joka vaatisi suomalaiselle kansalle kaksikielisyyden kahlitsematonta tilaisuutta kehittää omakielistä sivistystä ja omakielistä hengenviljelystä, on monella muulla valtio- ja yhteiskuntaelämän alalla sekä erikoisesti taloudellisella alalla vielä toteuttamatta.

Esimerkkejä siitä voisi luetella runsaasti, mutta se ei ole tässä tarpeen. Niille, jotka pitävät murheen maan taloudellisesta kantokyvystä, on sentään syytä singahuttaa kysymys: kuinka monta kymmentä miljoonaa meillä maksaa tarpeeton, etupäässä ruotsalaisten ambitsioonisyistä ylläpidetty kaksikielisyys, josta esim. kaksikieliset valtion julkaisut ovat hyvä esimerkki.

Ruotsalaistemme asemaa arvostellessa on otettava huomioon, että "vallassaoleva ruotsinkieltä puhuva yhteiskuntaluokka" - Snellmanin sanoja käyttääkseni - "ei missään maassa päästä valtaa vapaaehtoisesti käsistään". Samoin asia on meillä. Ruotsinkielisten on vaikea ottaa vastaan kielellinen oikeudenmukaisuus entisen ylivallan tilalle ja siksi saamme kuulla huutoa sorrosta kaikkialla, missä suomenkieli yritetään saattaa sille kuuluvaan asemaan. Myös on otettava huomioon, että ne kielelliset etuoikeudet, joita ruotsalaisilla on ollut, ovat koituneet yksinomaan tuon osaltaan suomalaista syntyperää olevan ruotsinkielisen sivistyneistön hyväksi, varsinainen ruotsalainen kansa ei ole niistä juuri lainkaan hyötynyt, eikä se liioin tule mitään menettämään, vaikka virallinen yksikielisyys toteutettaisiin. Sillä suomalaisuusliike ei pyri päämääräänsä ruotsalaisen kansanaineksen oikeutettujen vaatimusten kustannuksella, se vain pyrkii poistamaan sen historiallisten olosuhteiden luoman olotilan, jossa ruotsalaisille on taattu periaatteellisesti täysin tasa-arvoinen asema kaikilla aloilla ja käytännössä monella alalla jatkuva ylivalta. Ei ole vailla mielenkiintoa merkitä, että lähtökohta sekä jyrkemmällä ruotsalaisuudella että uudella suomalaisuusliikkeellä on kummallakin sama, oman ruotsalaisen kansallisuuden olemassaolon tunteminen toiselta puolen ja tunnustaminen toiselta puolen. Lopputuloskin on osittain sama: ruotsinkielisten sivistyksellinen eristäytyminen omalla asumus-alueellaan on hyväksyttävä ja sallittava. Mutta kun ruotsalaiset tästä huolimatta pyrkivät säilyttämään yläluokallaan historiallisten olosuhteitten luomaa asemaa koko maan valtio- ja sivistyselimissä, joutuvat suomalaisten ja ruotsalaisten tiet erilleen. Tämä päämäärien samankaltaisuus on kuitenkin varmana todisteena siitä, että suomalaisuuden ohjelma ei pyri kansalliseen sortoon. Päinvastoin se ilmentää maan kansaan ja omaan kieleen kohdistuvasta suuresta rakkaudesta johtuvan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuden tietä poistaa esteet suomenkielisen viljelyksen tieltä.

Näinä suomalaisuustyön kannalta katsoen epäsuotuisina aikoina saavat suomalaisuustyöntekijät tavantakaa moitteita liiallisesta intomielestä, naurettavasta innostuksestaan j.n.e. On sentakia tarpeellista, että lopetamme kirjoituksemme niillä hehkuvilla sanoilla, jotka silloin 60-vuotias Antti Jalava lausui 25 vuotta sitten, Snellmannin 100-vuotisjuhlassa, sanoilla, jotka ovat kauneinta suomalaisuustyön ylistystä, mitä Linnankosken herätyskirjoitusten ohella olemme koskaan lukeneet:

"Älköön kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä, että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, jos meitä päinvastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa. - Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvitaan vielä paljon, paljoa enemmän ja sen vuoksi minä en otakaan huutaakseni: *eläköön innostus*, vaan: *syntyköön innostusta*, tulista innostusta kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi".