Puheenvuoro eduskunnassa 10.12.1943

Herra puhemies! - "Valtion menoarviossa on virkamiesten palkkaamis- ynnä muilla hallintokustannuksilla ratkaiseva merkitys. - Nämä menot ovat viime vuosina osoittaneet meillä suurta nousua, ei ainoastaan rahanarvon alenemisen, vaan myös lukuisain uusien virastojen ja virkain perustamisen ja virkamiesten muun lisääntymisen johdosta, mikä ei aina ole ollut välttämätöntä. Toiselta puolen on olemassa paljon puutteellisuuksia virastojen ja virkamiesten työn järjestelyssä. Asiain käsittely on tarpeettoman mutkallista, työaika ei ainakaan kaikkialla ole niin pitkä eikä niin tehokkaasti käytetty kuin sen pitäisi olla, virkamiehillä on hyvin yleisesti sivutoimia, jotka häiritsevät heidän varsinaista tehtäväänsä j.n.e. Nykyisen kalliin ajan vallitessa on useiden virkamiesten ollut vaikea tulla toimeen ilman sivuansiota. Kun nyt virkamiesten palkkaetuja on aikomus tuntuvasti parantaa, on oikeus odottaa, että myös työaikaa ja työtehoa lisätään. Eduskunta on mielihyvällä ottanut vastaan tiedon, että hallitus suunnittelee yleistä virastojen ja virkamiesten työnjärjestelyä, jossa nykyään vallitsevat puutteet ja epäkohdat tulisivat perinpohjaisesti tutkittaviksi, tarkoittaen saada aikaan taloudellisempi virastotoiminta.

Tämä, mitä edellä olen lukenut, tuntuu varmaan tutulta ja monissa yksityisseikoissakin suorastaan päivänkohtaiselta puheelta. Se on kuitenkin lähes 24 vuotta vanha. Se on osa eduskunnan vastauksesta hallituksen esitykseen tulo- ja menoarvioksi vuodelle 1920. Samassa yhteydessä eduskunta hyväksyi ponnen, jossa lausuttiin se toivomus, "että hallitus ryhtyisi yksinkertaistuttamaan virkakoneistoa yhdistämällä ylihallitukset ministeriöihin, poistamalla tarpeettomat virkamiehet sekä lisäämällä virkamiesten työaikaa ja työtehoa." Kun nyt on vakavasti tullut esille kysymys valtiohallinnon rationalisoimisesta, on saattanut olla paikallaan, että asia on saatettu oikeisiin ajallisiin mittasuhteisiin. Hallinto-olojemme järkiperäistäminen on ollut alati uusiutuva tunnuslause koko itsenäisyytemme ajan siitä lähtien, kun eduskunta vuonna 1920 esitti tämäntapaiselle toiminnalle suuntaviivat, joiden perusteluista esitin muutaman lauseen. Ei voida kieltää, etteikö tässä suhteessa olisi saatu itsenäisyysvuosiemme aikana tuloksia aikaan, mutta siitä huolimatta on kysymys valtion hallinnon rationalisoimisesta aina, kun se tulee esille, tuore, ajankohtainen ja probleemeja täynnä.

Mutta olisi väärin olettaa, että Suomi olisi tässä suhteessa ainoa maa, joka näkee hallinto-oloissaan puutteita. Mielenkiinto tähän kysymykseen on yleinen kaikkialla. Nimenomaan on syytä panna merkille, että hallintotekniikka on saamassa yhä enemmän huomiota hallintoa koskevissa tutkimuksissa. Tämä merkitsee suorastaan käänteentekevää muutosta, sillä tähän saakka tutkimustyö on kohdistunut hallinto-oikeuteen, jolloin johtomotiivina on ollut hallinnon oikeudenmukaisuus sekä hallintosysteemin teoreettinen puhtaus. Hallintotekniikan tunkeutuminen esille merkitsee sitä, että hallinnon tuloksellisuuteen kiinnitetään huomiota. Kokemus on osoittanut, että hallinnossa voi esiintyä muitakin puutteita kuin oikeusturvan ja oikeudenmukaisuuden puute. Siinä voi esiintyä hitautta, toimivaltasuhteiden epäselvyyttä, epätaloudellisuutta, slentrianismia j.n.e. Nämä puutteet valtionhallinnossa tulevat sitä selvemmin esille, mitä paremmin yksityisliikkeet palvelevat yleisöä ja aikaa voittaen juuri tämäntapaiset puutteet aiheuttavat yhtä paljon tyytymättömyyttä valtion hallintotoimintaa kohtaan kuin konsanaan ratkaisujen asialliset virheet. Tämän vuoksi on valtiovallan pakko yhä enemmän kiinnittää huomiota hallinnon tarkoituksenmukaisuuteen ja tehokkuuteen. Se voi tapahtua ainoastaan systemaattisen rationalisoimistoiminnan avulla.

Mutta meillä Suomessa on virasto-olojen rationalisoimisen tarpeellisuus havaittu toisessakin suhteessa. Sota-aika on saattanut valtiomme aikaisemmin suorastaan esimerkillisen hyvän talouden epävarmalle pohjalle. Menojen nousu on ollut suuri ja menojen peittämisellä äärimmilleen kiristetyn verotuksen ja lainoituksen avulla on omat rajansa. Valtion talouden tasapainoon saattamisessa on menojen supistamisella, siis säästäväisyydellä, tällaisessa tilanteessa tärkeä tehtävä. Kun valtiovarainministeriön kansantalousosaston finanssitoimikunta laati keväällä 1942 ehdotuksensa yleiseksi finanssiohjelmaksi, oli siinä keskeistä huomiota kiinnitetty säästäväisyyden tehostamiseen julkisessa taloudessa. Sen jälkeen kun tämä ehdotus oli tullut kansantaloudellisessa neuvottelukunnassa hyväksytyksi, asetti kansantalousosasto toimikunnan laatimaan ehdotusta niistä suuntaviivoista joiden mukaan parannuksia valtion virasto-oloissa olisi ryhdyttävä toimeenpanemaan. Toimikunta esitti mietinnössään, että virasto-olojen rationalisoimista suunnittelemaan ja johtamaan olisi valtiovarainministeriöön asetettava ylimääräinen järjestelyosasto, jonka tehtävänä tulisi olemaan uudistusten suunnittelu ja toteuttaminen valtion virastojen työskentelyssä. Sen jälkeen kun ehdotuksesta oli hankittu erinäisiä lausuntoja, jotka puolsivat toimikunnan suosittelemaa järjestelyä, valtiovarainministeriöön perustettiin viime kesänä virastoasiain valtuutetun toimi. Toimenhaltijan tehtävänä tulee olemaan m.m. 1) tehdä suunnitelmia valtion virasto-olojen rationalisoimiseksi, 2) valvoa, että valtion hallinnossa noudatetaan tarpeellista säästäväisyyttä, 3) käsitellä valtion viran ja toimen haltijain yleistä ammattikoulutusta koskevia asioita, 4) ylläpitää yhteyttä valtion viran ja toimen haltijain ammatillisiin järjestöihin virasto-oloja koskevissa kysymyksissä, 5) valvoa että virasto-olojen järjestelyssä on otettu huomioon myös virastoa käyttävän yleisön mukavuus ja ajan säästö sekä 6) antaa valtion viranomaisille lausuntoja toimialaansa kuuluvista kysymyksistä.

Kun on mitä tärkeintä, että virastoasiain valtuutetulla on läheinen kosketus virastoihin ja virkamiehiin, tullaan ensi vuoden alusta valtiovarainministeriöön asettamaan virastoasiain neuvottelukunta, jonka tehtävänä on periaatteellista laatua olevien asiain käsittely sekä virastojen rationalisoimistyön seuraaminen. Tähän neuvottelukuntaan on tarkoituksena myös määrätä valtion ja toimen haltijain järjestöjä edustavat jäsenet.

On muuten tässä yhteydessä pantava merkille, että Ruotsissa on tapahtunut samantapainen kehitys, kun on ollut kysymyksessä valtionhallinnon rationalisointia koskevat suunnitelmat. Siellähän jo 1940 asetettiin valtiovarainministeriön toimesta erikoinen toimikunta, besparingsberedning, jonka tehtävänä on myös johtaa valtionhallinnon rationalisointia. Tämä toimikunta on toiminut nyt siis jo useamman vuoden. Mutta se muoto, joka Ruotsissa on vahvistettu, ei ole osoittautunut käytännölliseksi eikä tuloksiin vieväksi. Senvuoksi siellä on hallitus äskettäin valtiopäiville jättänyt ehdotuksen siitä, että tulevan vuoden alusta tämä rationalisointia koskeva työ järjestettäisiin sillä tavalla, että valtiovarainministeriöön perustetaan erityinen valtion järjestelylautakunta, jonka tehtävänä tulee olemaan rationalisointityön johtaminen. Tämä valtion järjestelylautakunta saa eräässä mielessä keskusviraston aseman. Se tulee siinä suhteessa siis pysyvälle kannalle, ja Ruotsissa odotetaan, että tämä organisaatiomuutos tulee tehokkaasti edistämään rationalisointityötä siellä.

Mikäli virasto-olojen rationalisointia tarkastellaan pelkästään säästäväisyyskysymyksenä, saadaan sen merkityksestä seuraava kuva. Valtion virkakunnan palkkamenot, jotka ennen sotaa arvioitiin vajaaksi puoleksitoista miljardiksi markaksi vuodessa, ovat kuluvana vuonna jonkin verran yli 3 miljardia markkaa, kuten herra valtiovarainministeri äskeisessä puheevuorossaan mainitsi. Voidaan siis havaita, että palkkamenot ovat kohonneet noin 100 %:lla. On huomattava, että palkkamenot edustavat keskimäärin kokonaista 90 %:ia varsinaisista virastomenoista. Näistä luvatuista havaitaan, että mikäli henkilökunnan työtehoa voidaan kohottaa, valtiolle koituva taloudellinen hyöty on erittäin merkittävä. On tietenkin mahdotonta esittää mitään kaavamaista prosenttilukua. Mutta ansaitsee mainita, että Ruotsissa suoritettujen rationalisoimistutkimusten perusteella on voitu käytännössä havaita, että palkkamenoissa ehdotettu säästö virastoissa, joissa tutkimus on loppuun saatettu, on ollut 10-20 % välillä. Esim. 10 % 3 miljardista on 300 miljoonaa markkaa. Tähän lukuun ei sellaisenaan ole syytä kuitenkaan kiinnittää huomiota, sillä työntutkimukset, jotka ovat säästämistoimenpiteiden edellytys, ovat aikaa ottavia ja monesta syystä vaikeasti perille saatavia tehtäviä. Mutta lienee ollut sentään paikallaan esittää nämä kokemukseen perustuvat prosenttiluvut ja valtion palkkamenojen kokonaissumma, jotta todellakin havaittaisiin, minkä suuruusluokan asiasta tässä todella on kysymys.

Varsinainen rationalisoimistyö kulkee kahta päälinjaa noudattaen. Ensiksikin on suoritettava erinäisiä yleisiä organisaatiotutkimuksia ja toiseksi työtutkimuksia. Yleiset organisaatiotutkimukset kohdistuvat virastojen sisäiseen ja keskinäiseen organisaatioon sekä yleistä luonnetta oleviin hallintokysymyksiin. Tämän tapaisista asioista voidaan mainita esim. vanha, usein esillä ollut kiistakysymys siitä, olisiko tarkoituksenmukaisempaa järjestää keskusvirastoja vai ministeriöiden osastoja, edelleen kysymys kollegiaalisen käsittelyn suotavuudesta hallintoviranomaisissa, ratkaisuvallan siirtäminen alemmille viran- ja toimen haltijoille, lausuntojen hankkimismenettelyn yksinkertaistaminen, puhelimen käytön yleistäminen, diaripidon yhtenäistäminen, valtion julkaisut, kysymys työajan pituudesta, tutkimus sairaslomista virastoissa, psykoteknillisten tutkimusten soveltavaisuus valtion toimia täytettäessä, virkamiesten sivutoimet j.n.e.

Edelleen voidaan ajankohtaisista organisaatiokysymyksistä mainita lääninhallituksen aseman selvittely valtion piiri- tai aluehallinnon keskeisenä elimenä, eräiden lääninhallinnon virkojen uudelleen järjestely, jota julkisuudessakin on mainittu j.n.e.

Työntutkimusten avulla pyritään virastojen työmenetelmien yksinkertaistamiseen ja sellaiseen työn teknilliseen järjestelyyn, että ensinnäkin tarpeeton työ poistetaan ja kaikki tarpeellinen työ suoritetaan sillä tavalla, että siitä on tarpeettomat kustannukset poistettu. Tässä yhteydessä ei ole syytä syventyä yksityiskohtaisesti siihen metodiikkaan, jota työntutkimuksessa noudatetaan, mutta se voitaneen sanoa, että se on saanut muissa maissa ja erityisesti teollisuuden alalla suoritetun työn perusteella jo suhteellisen kiinteät muodot. Virastoissa suoritettavissa työntutkimuksissa joudutaan niinkuin rationalisoimistutkimuksissa yleensäkin turvautumaan virastoissa palvelevien antamiin omiin tietoihin, joiden perusteella valmistetaan yhtenäinen selvitys siitä, miten viraston työ käytännössä suoritetaan, kuinka kauan kukin suoritusvaihe ottaa aikaa, mitä menetelmiä ja mitä apuneuvoja siinä käytetään, missä yhteydessä eri suoritukset ovat toisiinsa ja miten ne ovat toisistaan riippuvaiset, mitkä tekijät hidastavat työtä ja miten tällaiset hidastavat tekijät voitaisiin poistaa, jotta työ olisi järjestetty mahdollisimman tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaisesti.

Lienee paikallaan esittää eräs mielestäni varsin kuvaava esimerkki siitä, kuinka valtionkin tehtävissä on suoritettu tarpeetonta työtä.

Muuan lautakunta teki tammikuussa 1929 valtioneuvostolle ehdotuksen, että eräät ministeriössä laadittavat luettelot, n.s. päätösluettelot, jätettäisiin valmistamatta, koska se viranomainen, jota varten ne laadittiin, nimittäin oikeuskansleri, ei niitä tarvitse, eikä niiden avulla voi saada tietoja, joita päätösluetteloitten lähettämisellä hänelle oli tarkoitettu. Asianomainen ministeri, jolle tämä lautakunnan ehdotus joutui, näyttää merkinneen asiakirjavihkon päälle: "Tärkeä asia, pantava käytäntöön mahdollisilta osiltaan." Minä haluaisin näiden kahden viimeisen sanan selvittämiseksi lausua, että asiakirjoihin sisältyi myöskin eräitä vähäisempiä muutosehdotuksia, joista osa oli käytännön kannalta vähemmän tarpeellinen. - On mielenkiintoista mainita, että sama ministeri, joka tällöin piti tätä aloitetta tärkeänä, on nykyisessä hallituksessa. - Kun asiakirja joutui pois ministeriltä, jaettiin se asianomaiselle esittelijälle ja se myöskin jäi hänelle. On huomattava, että asianomainen ministeri pian joutui jättämään paikkansa, ehdotuksen tehnyt lautakunta lakkautti toimintansa ja näin ollen maassa ei ollut mitään voimaa, joka olisi nykäissyt tämän asian liikkeelle, kunnes eräässä toisessa yhteydessä asia taas sukelsi esille. Luetteloiden lopettamisesta tehtiin tänä keväänä esitys, mutta asia ei vieläkään ruvennut menemään eteenpäin. Silloin suoritettiin tutkimus siitä, kuinka paljon tuohon tarpeettoman luettelon laatimiseen valtio oikeastaan käyttää työvoimaa ja mitä se tulee valtiolle maksamaan. Tällöin havaittiin, että ministeriössä on tarvittu 9 työntekijän aika kokonaan luetteloiden tekemiseen, jotapaitsi osatyönä on käytetty kuukausittain 81 tuntia sanottuun tarkoitukseen. Kaiken kaikkiaan tarvittiin luetteloiden tekemiseen siis 13 henkilön aika. Valtiolle tämä luettelo maksoi kuluvan vuoden palkkojen mukaan ainakin 33,000 mk elikkä siis vajaa 400,000 mk vuodessa. 14 vuoden ajan tämä oli saanut jatkua, ilman että kukaan oli vaivautunut ottamaan selkoa, mitä vuonna 1929 tehty ehdotus taloudellisesti merkitsi. Niinkuin tiedän, asia nyt on joutunut valtioneuvostossa käsiteltäväksi, ja todennäköisesti siinä suhteessa tulee pian päätös, joka poistaa näiden tarpeettomien luetteloiden tekemisen.

Kun tarkastellaan sitä rationalisoimistyötä, joka meillä on pantu alulle, on otettava huomioon, että vaikka tämä rationalisoimistoiminta on meillä lähtenyt alulle suoranaisten säästäväisyyspäämäärien merkeissä, rationalisoimiseen kuuluu hallinnon tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden edistäminen. Tästä johtuu, että työntutkimuksissa, joita eri virastoissa suoritetaan, tullaan esittämään myös sellaisia ehdotuksia, jotka voivat suorastaan lisätä valtion menoja, jos ilman sitä ei voida saavuttaa hallinnon tarkoituksenmukaista järjestelyä. Tällä tavoin voidaan juuri työntutkimusten avulla aikaansaada muutoksia, jotka kenties kauan aikaa ovat olleet virastojen sisällä suunnittelun alaisiana, mutta joita ei ole voitu syystä taikka toisesta toteuttaa.

Eräs keskeinen idea rationalisoimistyössä on se, että palkka ja työsuoritus on pyrittävä saamaan oikeaan suhteeseen keskenään. Tämä merkitsee siis sitä, että olisi pyrittävä palkkaus- ja työolot järjestämään sillä tavalla, että palkkaa ei ole olemassa ilman vastaavaa työtä, mutta myös sitä, että tehdystä työstä olisi suoritettava sitä vastaava palkka. Työntutkimusten avulla kyetään yleensä löytämään ne tapaukset, joissa tehty työ ei vastaa siitä suoritettua palkkaa esim. sen vuoksi, että työn määrä on ollut liian vähäinen, taikka myös sen vuoksi, että työ ei ole laadullisesti sellaista, joka on tarvis saada suoritettavaksi korkean kvalifikation omaavalta henkilökunnalta. Kummassakaan tapauksessa - se voidaan sanoa - vika ei ole yleensä asianomaisen henkilön, vaan vika on enemmänkin työn järjestelyn, johon on saatava muutos. Mutta vaikeampi on nimenomaan valtion hallinnossa aikaansaada sellainen järjestely, että palkat maksettaisiin suoritetun työmäärän perusteella niin, että huomattavasti keskimäärän ylittävästä työstä suoritettaisiin lisäkorvausta. Tämän tapaiset palkkaperusteet eivät yleensä sovellu valtion palkkausjärjestelmään. Mutta olettaisin, että työntutkimuksia suoritettaessa on tämäkin mahdollisuus otettava huomioon, ja niinpä voinkin mainita että esim. Ruotsissa on eläkehallituksessa suoritetun työntutkimuksen yhteydessä tehty suoranainen ehdotus lisäpalkkiojärjestelmän käytäntöön ottamisesta, jos joissakin tapauksissa suoritetaan työtä enemmän kuin keskimäärin on edellytetty henkilökunnalta voitavan vaatia. Tämä merkitsee siis rutiinityössä jonkinlaisen urakkajärjestelmän käytäntöön ottamista, joka, niinkuin sanoin, saattaa valtion palkkajärjestelmään soveltua hieman vaikeasti.

Kun sellaisena vaikeana ajankohtana, jota valtiontalouden osalta nyt elämme, suoritetaan rationalisoimistyötä, on tällöin myöskin tutkittava mahdollisuuksia siihen, olisiko jossakin kohden säästöjen aikaansaamiseksi alennettava standardia. Valtion rahataloudellinen asema tulee varmastikin pitkät ajat eteenpäin olemaan niin vaikea, että valtion kansalaisille tarjoamien työsuoritusten tason alentaminen saattaa joissakin tapauksissa olla välttämätöntä. Tällä ei tarkoiteta tietenkään valtion palveluksessa olevien palkka- y.m. ehtojen huonontamista, vaan siis niitä palveluksia, joita valtio tehtäväänsä täyttäessään tekee yksityisille kansalaisille tai järjestöille. Kuvaava on tässä suhteessa Ruotsin besparingsberedningenin ehdotuksesta toteutettu arvopostin kotiinkannon lopettaminen kolmessa suurimmassa kaupungissa. Se luonnollisesti alensi postin standardia, mutta se tuotti valtiolle toisaalta 700,000 kruunun vuotuisen säästön. Meilläkin on tässä suhteessa hankittu selvitys. Se osoittaa, että meillä on erityisiä arvokirjeenkantajia vain Helsingissä, Turussa ja Viipurissa sekä väliaikaisesti myöskin Porissa. Näitä arvopostin kantajia on ollut vuonna 1938 67 ja tänä vuonna niiden lukumäärä on 78. Arvopostinkantajien palkkausmenot olivat vuonna 1938 kaiken kaikkiaan 1,727,100 markkaa, josta Helsingin osalle tuli varsin suuri osa, nimittäin 1,331,100 markkaa. Arvopostinkantajien palkkausmenot ovat tänä vuonna tehneet 3,384,404 markkaa.

Me havaitsemme näistä luvuista, että jos meillä toteutettaisiin m.m. tällainen standardia alentava toimenpide, tietäisi se valtiolle kuitenkin lähes 3,5 milj. markan säästöä.

Työntutkimukset, joista edellä olen puhunut, on nyt saatu alulle. Aluksi oli suoritettava täällä kolme viikkoa kestäneet kurssit, joille oli kutsuttu lähes 30 osanottajaa eri virastoista. Pääluennoitsijana näillä kursseilla oli Ruotsin konttoriorganisaatio-osaston johtaja, tullijohtajan apulainen Dahlberg. Sen jälkeen on työntutkimukset voitu panna alulle kolmessa laitoksessa, nimittäin liikevaihtoverotoimistossa täällä Helsingissä, tullilaitoksessa, johon sitä oli nimenomaan pyydetty, ja vakuutusoikeudessa. Näihin kaikkiin laitoksiin on asetettu järjestelytoimikunnat, joissa on osittain asianomaisen laitoksen omia miehiä, osittain edustajia virastoasiain valtuutetun toimistosta ja vihdoin joittenkin toisten virastojen edustajia. Sillä tavalla pyritään aikaansaamaan paitsi koulutusta myöskin välttämätön keskinäinen vuorovaikutus. Ne tutkimustyöt, jotka tähän mennessä on ehditty suorittaa, ovat yleensä osoittaneet sitä, että järjestelytoimikunnan jäsenillä on ollut erinomaista harrastusta tehtäväänsä, ja jo nyt voidaan havaita, että säästöjä saadaan aikaan, kun tutkimukset on saatu loppumaan, ehkäpä huomattaviakin. Erityisenä vaikeutena nykyiselle ajankohdalle on luonnollisesti olemassa se, että huoneisto-oloissa ei nykyaikana saada parannuksia, eikä tarpeellisia työtä säästäviä konttorikoneita ole yleensäkään saatavana. Edelleen on mainittava, että kahdessa lääninhallituksessa on suoritettu työntutkimuksia myöskin. Edelleen lienee syytä korostaa sitä, että varsin monet virastot olisivat kernaasti ottaneet työntutkijat vastaan, mutta meillä ei ole valitettavasti käytettävissä tarpeeksi henkilökuntaa, ja se kokemus on saatu, että liian suurta ohjelmaa ei ole syytä yhtäkkiä ryhtyä toteuttamaan, koska työ vaatii mitä täydellisintä omistautumista tehtäviin ja myöskin keskitystä.

Yleensä on voitu havaita - ei suinkaan meillä niin paljon, jossa kysymykset ovat aivan alussa, vaan ulkomailla - että järjestetty työntutkimus on varsin aikaa viepä ja samalla tavallaan arkaluontoinen tehtävä. Mutta kokemus on muualla ja täälläkin osoittanut, että varsin selvässäkin asiassa on hieman - kuinka sanoisin - uskallettua mennä tekemään ehdotusta, jossa yritetään käyttää nopeampaa oikotietä. Virastot eivät yleensä poikkeuksia lukuunottamatta halua vähennyksiä taikka muutoksia siihen työmenetelmään ja työtapaan, jota ne ovat vuosikymmeniä noudattaneet, ellei vastaansanomattomilla todostuskappa-

leilla ole selvitetty, missä kohti muutos on tarpeellinen. Sen vuoksi näyttää olevan viisainta kulkea sitä pitempää, mutta varmempaa tietä, jonka perusteelliset työn tutkimukset muodostavat.

Kuten tunnettua, sota-aikana on perustettu varsin monia uusia virastoja niiden tehtävien suorittamiseksi, joita sota-aika on valtiovallalle antanut. Siinä on yleensä menetelty siten, että uusia tehtäviä varten on perustettu uusia virastoja taikka sitä varten on otettu vanhoihin virastoihin uusia virkamiehiä. Kun tällä tavalla työt on järjestetty esille tulevien tarpeiden mukaan ikäänkuin päällekkäin, ei aina tarpeeksi ole kiinnitetty huomiota siihen, olisiko uudet tehtävät voitu antaa jollekin sellaisille virkamiehille, joilta sota-aika on vähentänyt tehtäviä. Näin ollen olisi tarpeen, että varsin nopeasti voitaisiin tutkia tämäntapaiset kysymykset ja yksinkertaistaa hallintoa niissä kohti, missä se olisi mahdollista. Jo tähänastinen kokemus osoittaa, että juuri tämäntapaiset reformit ovat kuitenkin kriisihallinnon epäsystemaattisuuden takia erittäin vaikeat ja kohtaavat suurta vastustusta.

Kun valtion hallintoa tarkastellaan rationalisoimisen näkökannalta juuri nykyisenä ajankohtana, on pakko pitää kiinni pidättyväisyydestä kaikkia uusia virkoja koskevia ehdotuksia kohtaan. Mehän emme nimittäin tiedä, minkälaiset vaatimukset tuleva rauhan aika asettaa eri virastoille, niiden merkitys ja keskinäinen suhde saattavat uusissa olosuhteissa huomattavasti muuttua. Tästä johtuu, että jos nyt perustetaan uusia virkoja, voidaan rauhan tultua hyvinkin havaita, että ne eivät ole tarpeen. Kun tiedämme, että meillä virkamies on yleensä erottamaton, voi tuollainen epävarmana aikana perustettu virka jatkua, vaikka sen tarpeellisisuus uusissa olosuhteissa onkin hyvin kyseenalainen. Sen vuoksi on mielestäni vähemmän tarkoituksenmukaista, että nykyisissä oloissa pyritään perustamaan uusia virkoja, joiden välttämättömyyttä ei ole ilmeisesti osoitettu. Olen muutamista sellaisista esittänyt käsitykseni valtiovarainvaliokunnan jaostolle, mutta se ei valitettavasti johtanut tulokseen.

Kuten on voitu havaita siitä mielenkiinnosta, jota rationalisointia kohtaan on maassa osoitettu, ovat myöskin Suomen virkamiehet osoittaneet virasto-olojen uudistusta kohtaan varsin suurta mielenkiintoa. Jos me tarkastelemme niitä aloitteita, joita virkamiesjärjestöjen taholta on 1929- ja 1930-luvulla tehty virasto-olojen rationalisoimisesta, niin voimme havaita, että maan virkamieskunnan keskuudessa on ollut vallalla oikea käsitys rationalisoimistyön merkityksestä. Ja minä käsitänkin, että myönteinen suhtautuminen virkamiesten taholta suoritettavaan rationalisoimistyöhön on virkamiesten itsensä kannalta tärkeää, koska ainoastaan täysin positiivinen kannanotto virastotyön tehostamista tarkoittaviin toimenpiteisiin antaa virkamiehille ja heidän järjestöilleen lujan pohjan esittäessään valtiovallalle toivomuksia esim. palkkausoloja koskevista kysymyksistä.

Me olemme voineet havaita, että rationalisointi on ei ainoastaan valtion hallinnossa, vaan myöskin teollisuudessa nyt päivän tunnuksena. Se hyväksytään yleensä periaatteessa, sillä eihän järkevää taloudenpitoa voida vastustaa. Mutta käytäntö antaa asiasta kuitenkin hieman toisen kuvan. Kuka tahansa luulee, että rationalisoimistoimenpiteillä astutaan hänen varpailleen, hänen on vaikea, se on havaittu, ulottaa teoreettista hyväksymistään tällaisissa tapauksissa käytäntöön saakka. Tämän vuoksi rationalisoimistyön tiellä on nimenomaan juuri valtionhallinnossa suuremmat vaikeudet kuin ehkä luullaankaan. Ja lisäksi on sanottava, että rationalisoimisen onnistuminen vaatii nimenomaan ylimpien valtioelimien taholta suopeaa ja aktiivista suhtautumista. Ruotsissa, jossa ollaan tässä asiassa pitemmällä kuin meillä, on tämä hyvin havaittu. Minä voin mainita, että se toimikunta, joka 1940 Ruotsissa asetettiin, teki varsin laajasuuntaisen säästämisohjelman, jonka nettotulos olisi valtiolle tiennyt säästöissä ja tulon lisäyksissä noin 200 miljoonaa kruunua. Mutta nyt vuosi, pari ehdotusten tekemisen jälkeen voidaan todeta, että ainoastaan vähäinen murto-osa tästä ohjelmasta on toteutettu siitä huolimatta, että nimenomaan hallituksen taholta on osoitettu siellä erittäin kiitettävää harrastusta rationalisoimiseen. Siinä loppumietinnössä, jonka asiassa toiminut toimikunta on antanut, tämän toimikunnan on ollut pakko kokolailla resigneeratusti todeta, että "radikaalisimmat talousarvion supistukset eivät sitävastoin ole olleet käsittelyn alaisena, sillä me olemme jo varhain saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että sellaiseen ei ole edellytyksiä. Jotta tämäntapaista työtä voitaisiin menestyksellä suorittaa, on välttämätöntä, että hallitus, valtiopäivät ja yleisö ovat vakuuttuneita säästäväisyyden välttämättömyydestä. Tällaisia edellytyksiä ei riittävässä määrin ole ollut esillä. Säästämisehdotuksiamme ei ole yleensä otettu hyväksyen vastaan."

Olisi toivottavaa, että Suomessa ei tarvitsisi kirjoittaa tästä asiasta vastaavanlaisesti. Tarpeen on, että valtionhallinnon rationalisointia ja säästäväisyyttä kohtaan valtion hallinnossa kiinnitetään erityisesti eduskunnan taholta riittävää ja positiivista huomiota. Tällöin ei riitä periaatteellista laatua olevat lausunnot. Olisi tarpeen, että asiaa kohtaan osoitetaan aktiivista myötämielisyyttä itse käytännössä.