Maanviljelyksestä ja metsätöistä

Kuten muutkin Pohjoismaat Suomi on ollut talonpoikaisyhteiskunta, Suomi suuremmassa määrässä ja myöhäisempään aikaan kuin mikään muu pohjolan maa. Aina viime vuosisadan loppupuolella alkaneeseen teollistumisvaiheeseen saakka voitiin sanoa, että Suomi nimenomaan väestön ja taloudellisen elämän kannalta katsoen oli samaa kuin sen maaseutu. Kaunis sanonta siitä, että maanviljelys on muiden elinkeinojen äiti, on meillä pitänyt paikkansa ja se on totta yhä vieläkin, sillä maatalouden luomalta pohjalta on kohonnut muiden elinkeinojemme kukoistus.

Maanviljelijä elää kaikista elinkeinonharjoittajista lähinnä luontoa. Hän elää luonnon armoilla. Apulannat ja tukiaiset eivät paljonkaan auta, jos luonto kouraisee hallalla, vesikesällä tai kuivuudella. Kukaan ei pysty nostamaan lämpöasteita, jos kuura kiteytyy tuleentumattomalle viljapellolle, kukaan ei liioin sulje tai avaa pilvien vesihanoja, milloin ne vuotavat liikaa tai pysyvät liian pitkään kiinni. Sään poikkeamia tavallinen maanviljelijä seuraa huolestuneena, sillä tavallisesti ne ennustavat poikkeusta myös sadossa, poikkeusta huonompaan suuntaan. Lauha myöhäissyksy ja sydäntalvi, tietääkö se pitkää kylmää kevättä, jolloin kesän kasvukausi lyhenee ja pohjoisempana hallanvaara lisääntyy, kyselee maanviljelijä itseltään. Talvihan ei mene tavoittaan.

Jokainen, sekin, jolla ei ole mitään omakohtaista kuvaa maatalousammatista, ymmärtää hyvin, miten raskaasti käy maanviljelijän hermoille ainainen poudan tähyileminen, viljan karistessa tai pilaantuessa pelloilla jokapäiväisen lohduttoman sateen piiskatessa vainioita. Maanviljelijä ei saa peltoviljelyksestään palkkaa kahden viikon tilivälein, se maksetaan hänelle syksyisin korjuun jälkeen ja sen suuruus riippuu sadon määrästä ja laadusta.

Minusta näyttää maatalouden tila Suomessa kehittyvän siihen suuntaan, että meillä ei muutaman vuoden perästä ole riittävästi maitotaloustuotteita edes maan omaa tarvetta varten.

Koko maailmassa on suunta kaupunkiin palveluselinkeinoihin, konttoreihin, tehtaisiin. Tietysti. Mutta mikä elämän henkinen köyhtyminen törmääkään vastaan. Kellonviisarit ja tuntipalkka on ainoa päivittäinen mielenkiinnon kohde. Vapaa-ajankäyttö on taajamissa useimmille surkea rasitus, jossa kadotettu mielenkiinnon kohde on korvattava keinotekoisella piristyksellä. Merkillinen henkinen ärtyneisyys kasvaa tyhjyydessä. Kun sama työ jatkuu päivästä päivään, satoi tai paistoi, samanlaisena samoilla jalansijoilla tai takapuolen paikalla, niin monet menettävät siihen mielenkiintonsa, mikä korvataan Alkon tuotteilla ja vieläkin rasittavammilla aineilla: "Viideltä saunaan". Moni maalta livistänyt ja muukin paikanmuuttaja tunnustaa todeksi vanhat sanat: Hyvää haetaan, hyvä edestä pakenee.

Suomen maatalous huojuu vanhusten varassa. Vuoden 1969 maatalouslaskennan mukaan maamme viljelijöiden keski-ikä oli 52 vuotta, yli 55-vuotiaita - vanhempia ei ole eritelty - oli 44 %, tänä vuonna kai jo hyvinkin puolet ovat yli 55 vuoden. Nuoria 30-vuotiaita tai alle siitä oli 1969 keskimäärin vain 4,6 % eli yksi nuori kymmentä vanhanpuoleista miestä kohti. Kun ikärakenne on tällainen, niin on luonnollinen poistuma myös suuri. Tavallisen tilastolaskennan mukaan on viljelijäpoistuma kuluvalla vuosikymmenellä 40 % ja silloinkin vanhusten suhteellinen määrä on entistä suurempi.

Ajanoloon tällainen kehitys Suomen kohdalla on mitä suurin onnettomuus. Suomalaiset maatalot ovat yleensä perheviljelmiä. Kaikki työt tehdään omin voimin. Kun nuori polvi on käynyt oppikoulunsa, se vieraantuu ja häipyy taajamiin. Vanhukset supistavat kotipiirissä työtään, muuttavat lopuksi vanhainkotiin tai heidät kannetaan kotoa suoraan pihaportista hautaan. Ikkunoihin ei tarvitse aina lyödä lautoja eikä puomia ulko-ovelle, sillä kesäloman aikana sukua voi siellä asustaa, varsinkin jos talo on luonnonkauniilla paikalla puhtaiden vesien äärellä. Rikkaruohoiset peltotilkut eivät häiritse kaupunkilaista: ovathan voikukka, ohdake ja lutukka, pillike ja saunio kyllin kauniita, jos niitä on runsaasti.

Pihapeltojen menetys viljalta ja rehulta lomailijan auringonkylpytanteriksi ei liene kovinkaan suuri vahinko, arvellaan. Suurin ja korvaamaton vahinko, onnettomuus on se, että sillä paikalla on katkennut kokemusperäinen viljely. Luonto on siitä ihmeellinen, että se on laadultaan, muodoltaan ja yksityiskohdiltaan loputtoman rikas. Ei ole metsässä kahta täysin samanlaista puuta, jos mennään yksityiskohtiin; on vain laji. Suomessa ei liioin liene maaperältään, pelloiltaan, metsiltään ja sijoitukseltaan kahta täysin samanlaista viljelmää. Vain perinnäinen viljelijä tuntee jokaisen vainion erikoisluonteen ja tietää tavan, miten sitä on kohdeltava parasta tulosta tavoiteltaessa. Se on kokemusta, jonka oppirahat on maksettu jo edellispolvien aikana.

Raivaamiasi peltoja nyt siis paketoidaan. Ne ovat surullisia heittopeltoja. Ollaan kuitenkin iloisia, jos saadaan satatuhatta hehtaaria vuodessa peltoa heittomaaksi. Mitähän siitä tulee? Oletko vain horroksissa herätäksesi uudelleen kuokkimaan vanhoja raateita, jos leivästä hätä tulee?

- - -

Makaa siis, arvoisa Korvenraivaaja valveunessa, leppoisassa horroksessa. Ellemme tarvitse, emme tule herättämään. Istutamme peltoosi kuusta ja mäntyä ja viljelemme kirjolohta, teemme paperia. Mutta jos tarvitsemme, niin kyllä kuulet parkuvan koputuksen arkkusi kanteen.

Liian pienten tilojen pulmaa helpottaisi suuresti tilan ulkopuolella olevien ansiomahdollisuuksien lisääminen - esimerkiksi teollisuuden entistä suurempi hajoittaminen maaseudulle - jolloin pienikin tila täyttäisi erinomaisesti tehtävänsä asuntopaikkana ja määrättyjen muiden luontaisetujen hankkijana omistajalleen.

Tilojen säilyminen omistajien ja heidän perillistensä käsissä on niin turvattava, että terve talonpoikaisviljely voi jatkua ja kehittyä. Tilojen liiallinen pirstoutuminen on voitava estää. Maatalouden kannattavuus on turvattava niin, että maasta elävän väestön ei tarvitse riittämättömän toimeentulon tai muiden ammattien suomien parempien taloudellisten ja yhteiskunnallisten mahdollisuuksien vuoksi siirtyä pois maatalousammatin piiristä. Luottamus ja usko maatalouteen on ylläpidettävä.

Niissäkin olosuhteissa, joissa maatalousnuoriso joutuu kodeissaan asumaan ja nimenomaan juuri niissä olosuhteissa, on välttämätöntä, että nuoret kasvatetaan maahenkeen, että nuorille annetaan luottamusta maatalousammatin tulevaisuuteen.

Kymmenen vuotta oli emäntä ollut talossa, seitsemänä vuonna niistä oli halla vienyt perunan, kolmena vain se oli onnistunut. Ohrankin oli halla vienyt tänä kesänä, muulloin se on menestynyt. Muuta viljaa ei kannata yrittääkään. Mutta maahan uskotaan kaikesta huolimatta, siitä oli todistuksena raiviot talon vierellä, ja Pellervo pirtin lehtikasassa. Neljän lypsävän turvin yritetään talossa elää, mutta savotasta on paras rahapenni kuitenkin saatava.

Kolme on tärkeää: puu, jätkä ja jalostus. Jos yksikin näistä puuttuu tai pettää, alkaa Suomella olla kilipukin oltavat.

Älkää sanoko, että Matti Pyykkönen on oman saamattomuutensa uhri. Mies tekee työtä sen kuin jaksaa ja sen kuin työtä on. Mutta raha on tiukassa Suomen korpimailla. Kun joutuu metsään, jossa oksatkin on puussa kiinni tuplamuttereilla, niin pöllimetrin teko vie aikaa ja kysyy hikeä. Ja kuitenkin noita Matti Pyykkösiä tässä rikastuttavassa isänmaassa tarvitaan.

Olisiko parempi, että he perheineen muuttaisivat joihinkin asutuskeskuksiin? Monet heistä saisivat paremman toimeentulon, paremman asunnon ja paremman lähtökohdan avatuksi lapsilleen elämässä. Mutta monet sortuisivat uusissa, oudoissa olosuhteissa yhteiskunnan huollettaviksi. Ja kuten sanottu, noita metsätyömiehiä Suomi tarvitsee. Jos ei olisi tukkityömiehiä, ei tulisi vihreä kulta ihmisten ilmoille.

Ilman vähään tyytyviä metsätyömiehiä suomalainen yhteiskunta ei pystyisi tarjoamaan kansalaisilleen korkealuokkaisia palveluksiaan niin sivistyksellisellä kuin sosiaalisella alalla. Ei ole liioiteltua sanoa, että Suomen kansan asema viidentoista vauraimman maan joukossa on revitty metsätyömiehen, jätkän selkänahasta.

Metsätyöt, nimenomaan teko, ovat niin terveyden päälle käypää hommaa, että siitä eivät terveenä selviä kuin harvat, elävänä ei kukaan.