Suuri maailmanteatteri.

Tapahtumat maailmalla ovat viime päivien aikana edenneet sellaista vauhtia, että yksin niiden kirjaanvieminen on aikaa vaativa, työläs tehtävä. Se, minkä eilen näki tulevaisuuden epävarmuuteen kytkettynä, on tänään jonkin yllättävän tapahtuman kirkastama. Se, mitä eilen piti jonkin erillisen tapahtumasarjan loppupisteenä, onkin tänään sattuneen käänteen johdosta paljastunut vain epäitsenäiseksi renkaaksi suuremmassa suunnitelmassa, jota viedään eteenpäin häikäilemättömällä johdonmukaisuudella ja rautaisella päättäväisyydellä.

On peräti epäkiitollista merkitä paperille, mitä tänään on tapahtunut, sillä kun se joutuu luettavaksi, on se jo kaikille vanhaa ja siis vailla mielenkiintoa. Ja taas se, mitä tämänpäiväisten tietojemme perusteella lausutaan tulevasta kehityksestä, on silloin, kun se on saavuttanut painomusteen, yleensä sitä profetiaa, joka ei ole vastannut todellisuutta. Mutta ehkäpä tämänpäiväisen tilanteen kirjaanpanolla on muistiinpalauttamisen kannalta merkitystä, ehkäpä se, mitä tämänpäiväisen tilanteen johdosta on sanottavaa, voi olla todistuskappaleena kulloisenkin tapahtuman aiheuttamasta reaktiosta mielialoissamme ja ajatuksissamme. Siinä mielessä - niinkuin entinen tervehdyspuheen pitäjä lausui - käymme härkää sarvista kiinni.

Kun Ison-Britannian kuninkaallinen hallitus 6.12. antoi samana päivänä 24-vuotista itsenäisyyttään juhlivalle Suomen tasavallalle sodanjulistuksen, oli se tiettävästi ensimmäinen sodanjulistus, joka koskaan on itsenäiselle Suomelle annettu. Sodassa me - herra paratkoon - olemme saaneet olla, mutta ensimmäisen kerran meitä on kunnioitettu oikealla sodanjulistuksella. Ei meillä ollut v. 1918 vaiheissa yhtään tällaista ylellisyyttä, vaikka rauhoja sitten lähivuosina tehtiin oikein monta. V. 1939-40 sota ei liioin alkanut sodanjulistuksella; itse asiassa vasta rauhansopimuksessa Venäjä tunnustikin olleensa Suomen kanssa sodassa. Siihen saakkahan se oli koettanut auttaa `kansanhallitusta` Helsinkiin. Eikä Venäjällä ole ollut nykyisessäkään sodassa varaa sodanjulistukseen, mutta kaipa Suomen Karjalassa ja Itä-Karjalassa sekä Hangossa olleet ryssäläiset divisioonat ovat sittenkin saaneet tietää ja tuta, että sota siellä on ollut. Iso-Britannian, sen siis aluksi merkitsemme, on ollut reilulla kannalla ryssään verrattuna, kun ilmaisi sotaisat mielipiteensä virallisella kirjoituksella. Kun me suomalaiset emme tätä sotaa ole tahtoneet, koska meillä ei ole tiettävästi mitään Iso-Britannian imperiumiin kohdistuvia alueellisia ym. vaatimuksia millään maailman kulmalla rohkenemme toivoa, että käytyämme monta sotaa ilman sodanjulistusta meille nyt kerran tulisi sodanjulistus ilman sotaa. Se on huomattavan miellyttävä muoto, jos nyt kerran riitaisat välit ovat välttämättömät.

Millä silmillä me katsomme Englannin sodanjulistusta? Me aluksi valitamme sitä, sillä me emme voi huomata Englannilla olleen siihen mitään todellista syytä. Englannin esittämä väite, että sotatoimien jatkaminen Venäjää vastaan Itä-Karjalassa ja liittyminen antikomintern-sopimukseen muka olisi vienyt meidät mukaan suurvaltasotaan, ei pidä paikkaansa. Kuten Suomen vastausnootissa Englannin ultimatumiin lausuttiin, Suomi haluaa saavuttaa Venäjää vastaan strateegisesti turvatun linjan, jonka jälkeen se katsoo loppuneen sen tehtävän, mihin Venäjän kesäkuussa aloittama hyökkäys sen pakotti ryhtymään. Antikomintern-sopimus taas on asia sinänsä, kannanilmaisu, joka on täydessä sopusoinnussa Suomen perinteelliseksi tulleen kommunisminvastaisen politiikan kanssa.

Nämä seikat on Englannin täytynyt oivaltaa. Miksi se on ottanut Suomea vastaan askeleen, joka ikäänkuin ajamalla ajaa Suomen Saksan johtamaan poliittiseen rintamaan? Psykoloogisesti ja propagandamielessä ei Englannille liioin ole ollut edullista ahdistaa kansaa, jonka ylistykseksi se ei ole aikoinaan säästänyt sanoja ja jonka vankkaa demokraattisuutta se ei tässäkään vaiheessa ole voinut kieltää. Kun sodanjulistuksella Englanti ei saavuta mitään omakohtaisia taloudellisia etuja, eikä ole ilmeistä, että se avaisi Englannille uusia operatioalueita, täytynee tässäkin yhtyä yleiseen käsitykseen, että sodanjulistus on tapahtunut sekä Venäjän painostuksesta että Venäjän hyvittämiseksi. Tiedossa on, että Neuvostoliiton Lontoossa oleva suurlähettiläs Maiski on jo kesästä lähtien vaatinut Englantia julistamaan sodan sekä Romanialle ja Unkarille että Suomelle, mutta että Englanti on torjunut nämä vaatimukset. Ehkäpä se on saattanut näin vedota suuriin materiaalilupauksiinsa. Kun niitä ilmeisestikään ei ole voitu täyttää, on Venäjän asenne käynyt vaativammaksi ja sen poliittinen asema vahvemmaksi, joten Englannin on täytynyt käyttää yksi valttinsa puuttuvia materiaalilähetyksiä korvaamaan. Niin julisti se sitten Suomelle sodan. Ja luuli, että nyt on taas pitkäksi aikaa lopetettu puhe lähettämättä jääneistä lentokoneista ja tankeista.

Tähän kaikkeen on kuitenkin lisättävä, että Englannin sodanjulistusta edeltänyt ultimatumi paljastaa erään asian, joka näyttää vakavasti huolestuttavan sekä Moskovan että Lontoon herroja. Vaatimus, että Suomen on pysähdyttävä nyt saavuttamiinsa asemiin, ei tietenkään tarkoita muuta kuin Muurmannin radan suojaamista. Talven tullen ja Arkangelin sataman jäädyttyä muodostaa rautatie Muurmansk-Sorokka-Arkangel-Vologda ainoan käytettävissä olevan lyhyen ja suhteellisen käyttökelpoisen tien Englannista Venäjälle. Sen sulkeminen merkitsee kuljetusmahdollisuuksien ratkaisevaa huononemista, jonka vuoksi Englannin ja Venäjän kannalta tämän tien avoinna pitäminen on erittäin tärkeä ja sodan jatkamiseksi tarpeellinen. Jos Venäjä olisi saanut varmuuden siitä, että suomalaiset joukot eivät puolestaan uhkaa Muurmannin-Sorokan rataosaa, oletti se varmaan voivansa suojella rataa Suomesta operoivia saksalaisia joukkoja vastaan, koskapa Englannin ultimatumiin ei sisältynyt viittaustakaan saksalaisten joukkojen sotatoimien estämisestä suomalaiselta maaperältä pitäen.

Diplomaattinen toiminta Muurmannin-Sorokan radan suojelemiseksi siis on epäonnistunut. Miten pitkälle sitten suomalaiset joukot taistelevat Itä-Karjalassa? Syvärillä lienee lopullinen linja jo saavutettu, mutta Äänisjärven pohjoispuolella on etenemisemme epäilemättä jatkuva. Miten pitkälle, se on ylimmän sotilasjohdon salaisuus. Tavoitteemme ei ole kaukana, on sen taholta lausuttu ennen Karhumäen ja Poventsan valloitusta.

Tuoko Englannin sodanjulistus meidät lähemmäksi sotaa, jonka olemme viikko viikolta tunteneet loittonevan maastamme? Tämä on siviiliväestön parissa tavallinen keskustelunaihe, mihin lisäaineksia antoi Rovaniemen ja Puolangan (!) pommitus sekä viime aikoina harvinainen lentohälytys Helsingissä. Tuskin luultavaa. Maavoimiaan Englanti ei nykyisissä olosuhteissa lähetä Kuolaan niemimaalle, eikä se lentovoimillaan pysty Suomea pommittamaan. Ja vaikka se teoreettisesti katsoen tänne yltäisikin, niin täältä saatavat mahdolliset laakerit eivät vastaisi uhrauksia. Pohjois-Suomi saattaisi olla Englannin ilmasotatoimien kohteena, mutta menestyminen siellä vaatisi suhteellisen vahvoja muodostelmia, ja niitä Englannilta tuskin nyttemmin liikenee tälle hiljaiselle perälle.

On sanottu - eikä turhaan - että Englanti myöhästyy kaikissa niinhyvin diplomaattisissa kuin sotilaallisissakin toimenpiteissään. Suomelle annettu sodanjulistus tuli kuitenkin liian aikaisin. Päivää myöhemmin tapahtui sotainen pelinavaus Tyynellä Valtamerellä. Jos Englanti olisi jaksanut jatkaa sille kaikessa ominaista viivyttelyään vielä päivän, se tuskin olisi julistanut Suomelle sotaa, sillä niinhyvin Venäjällä kuin sillä itsellään ja Yhdysvalloilla on ollut 7.12. lähtien työtä päät ja kädet niin täynnä, että sellaisiin pikkuasioihin kuin sodanjulistus Suomelle ei varmaankaan olisi riittänyt aikaa. Ja jos - niinkuin kaikesta huolimatta rohkenemme odottaa - demokratian esitaistelijaksi julistautuneelle Englannille sodanjulistus demokraattista Suomea vastaan neuvostodiktatuurin hyväksi ja puolesta ei ole psykoloogisistakaan syistä ollut mieluisaa, olisi unohdus suurten tapausten varjossa langennut osaksemme. Emmekä me olisi varmaankaan pahastuneet, vaikka meidät tässä yhteydessä olisikin unohdettu.

Kun Englanti harvoin jotakin toimii, se silloinkin hätäilee, kuten Suomen sodanjulistus osoittaa.

On ollut merkillepantavaa, että Ruotsi on Englannin ja Yhdysvaltojen hallituksille koettanut selostaa Suomen kantaa ja kehoittanut luopumaan sodanjulistuksesta. Noteerataan sekin mielihyvällä, mutta emme malta olla toteamatta, että tämä Suomen puolustaminen - sitähän sekin siis on ollut - ei ole maksanut Ruotsille mitään, ei verta eikä edes kruunuja, mustetta vain.

Sotatoimien yhtenäisyys.

Kun sitten siirrymme tarkastelemaan sotatoimia Euroopassa, on meidän aluksi laajennettava tarkastelualuettamme toteamalla, että Petsamosta Krimille ulottuva rintama ei sotatoimien yhtenäisyyden kannalta vielä pääty Mustaan mereen, vaan ulottuu Välimeren eteläpuolelle, Libyaan. Vaikkakaan Neuvostoliitolla ja Englannilla ei ole yhtenäistä sodanjohtoa, voidaan havaita, että jonkinlaista yhtenäisyyttä on sotatoimilla tämän rintaman niilläkin osilla, jotka eivät siis sellaisenaan kuulu yhteen.

Muurmannin rintama.

Pohjoisimmalla rintamanosalla eivät saksalaiset joukot ole saavuttaneet Muurmannia ja Muurmannin rataa. Syynä on ilmeisesti ollut joukkojen vähälukuisuus, vaikea maasto ja muut vaikeat olosuhteet sekä venäläisten yleensä hyvät, etupäässä rajavartiojoukot, lujat varustukset sekä edulliset huoltokuljetukset. Niin tärkeää kuin kuljetustien tukkiminen Muurmannin kautta Arkangeliin olisikin, tuntuu siltä, että aikainen ja kova talvi estää suuremmat sotatoimet tällä rintamanosalla lähitulevaisuudessa. Mitään ratkaisevaa merkitystä ei sotatoimilla tällä suunnalla voisi ollakaan, mutta Suomea sodan jatkuminen siellä pitää yhä kiinni tässä erikoislaatuisessa `savotassa`.

Pietari.

Pietari on ollut piiritettynä miltei päivälleen kolme kuukautta. Sen jälkeen kuin saksalaiset pääsivät Pähkinänlinnan tienoilla Laatokan rantaan, on venäläisillä ollut käytettävänään ainoana yhdystienä aluksi vesitie yli Laatokan UuteenLaatokkaan ja siitä rautateitse Arkangelin-Vologdan radalle. Kun saksalaiset valloittivat Tihvinän, katkesi venäläisten rautatiekuljetus, ja jäljelle jäi maayhteys Uudesta Laatokasta pitkin asumattomia korpia ja soita Tihvinän pohjoispuolella. Laatokan jäädyttyä ovat ryssät saaneet yhtenäisen tien Pietarista ulos Uuden Laatokan kautta, mutta alkuaikoina voitiin Laatokalla kulkea vain hevosilla. Voidaan siis sanoa, että Pietarin suuruisen kaupungin ollessa kyseessä on moinen kulkuyhteys niin merkityksetön, että Pietarin mottia voidaan pitää tosiasiallisesti olemassaolevana.

Aluksi näytti siltä, että saksalaiset ottavat Pietarin väkirynnäköllä. Hyökkäys oli edistynyt näkömatkan päähän Pietarista. Kuitenkin osoittautui venäläisten vastarinta Pietarin suunnalla niin voimakkaaksi, että suora hyökkäys olisi vaatinut tarpeettoman suuria uhreja. Samanaikaisesti tarvittiin joukkoja keskirintamalla suoritettaviin suuriin operatioihin. Niinpä jätettiinkin Pietarin motti kypsymään. Kypsyttämistä on kestänyt tähän asti, tykistö tuhoaa tulellaan korttelin toisensa jälkeen, ja ilmavoimat pommittavat tehdaslaitoksia ja muita sodankäynnille tärkeitä rakennuksia. Venäläiset ovat tehneet harva se päivä ulosmurtautumisyrityksiä, mutta ne ovat säännöllisesti epäonnistuneet. Viime aikoina näyttää venäläisten huomio kohdistuneen joidenkin joukko-osastojen siirtämiseen ainoaa kulkutietä pitkin pois Pietarista. Samanaikaisesti ovat hyökkäykset Tihvinän tienoille edennyttä saksalaista kiilaa vastaan voimistuneet. Saattaa tapahtua sekin, että kun Pietari joko valloitetaan tai miehitetään, suurin osa venäläisistä joukko-osastoista on sieltä viety pois.

Miten Kronstadtin ja venäläisen Itämeren laivaston silloin käy? Kun otetaan huomioon Venäjän sodankäynnin sitkeys ja välinpitämättömyys `mushikan` hengestä, ei ole mahdotonta sekään, että Stalin jättää Kronstadtiin sen verran sotaväkeä, että se pystyy puolustamaan saaria tykistönsä turvin. Tarkoituksena tällöin tietenkin on merikuljetusten estäminen Pietariin sen jouduttua saksalaisten käsiin. Kronstadt on kyllä puolustuksesta huolimatta valloitettavissa, varsinkin kun se on tykistötulen ulottuvilla, mutta mikään helppo tehtävä se ei ole, jos puolustajilla riittää ammukset ja ruoka. Siinä taitaa sittenkin olla kysymyksen ydin.

Pietarin ja Moskovan välisellä laajalla alueella ei ole huomattavampia sotatoimia sattunut sen jälkeen kuin saksalaiset pääsivät Ilmajärvelle ja Valdain ylängölle. Tällä suunnalla ei olekaan muuta strateegisesti tärkeää tavoitetta kuin Vologda, mutta sinne on lähimmältä saksalaisten rintamalinjalta noin 500 km matka, jonka kulkeminen taistellen olisi soisen maaston vuoksi ollut vaikea tehtävä. On lisäksi pidettävä mielessä, että kun on kyseessä eteneminen noin pitkän matkan päässä olevaan tavoitteeseen, on se tapahtuva suhteellisen leveällä rintamalla, jotta yllätysten vaara olisi poistettu. Sellainen operatio olisi ilmeisesti vaatinut huonossa maastossa liian paljon voimia, joten se on jätetty, niin tärkeää kuin olisikin ollut yhteyksien katkaiseminen Arkangelin ja Moskovan väliltä.

Moskova.

Päähuomio itärintaman taisteluissa on kohdistunut Moskovaan. Sen valloittaminen merkitsisi Saksalle monia tärkeitä etuja. 1) Moskova on koko keskisen Venäjän rautateiden keskuspaikka. Sen valloittaminen antaisi lähtöaseman hyökkäykselle mihin suuntaan tahansa. 2) Moskova on huomattava teollisuuskaupunki, ja sen menettäminen tietäisi venäläisen aseteollisuuden kapasiteetin melkoista vähenemistä. 3) Se tarjoaisi hävitettynäkin saksalaiselle armeijalle talvimajoituspaikan. 4) Sen menettäminen tietäisi venäläisille yhtenäisen rintaman loppumista, kun suorat yhteydet katkeaisivat pohjoisen ja eteläisen armeijan väliltä. 5) Moraalisesti olisi sen menettäminen ankara isku Neuvostoliiton kansoille. Kun lisäksi Moskovan ympäristön vahva linnoitusvyöhyke on kerran kukistettava, oli luonnollista, että Saksan sodanjohto asetti tavoitteekseen Moskovan valloittamisen. Hyökkäys Moskovaa vastaan alkoi lokakuun 2. päivänä. Se edistyi aluksi erittäin menestyksellisesti, suuret Brjanskin ja Vjasman mottitaistelut jättivät saksalaisille valtavan sotasaaliin ja yli puoli miljoonaa vankia. Lokakuun puolivälissä tuntui Moskovan kohtalo jo olevan sinetöity, neuvostohallitus ja ulkomaiset diplomaatit muuttivat Samaraan, Timoshenko siirrettiin etelärintamalle jne. Mutta kuta lähemmäs saksalaiset pääsivät Moskovaa, sitä sitkeämmäksi kehittyi ryssien vastustus, ja viikko viikolta sen jälkeen ovat raporteissa esiintyneet samat nimet raivokkaista taisteluista kerrottaessa: Moshaisk, Volokolamsk, Klin, Malojaroslavets, Tula, Serpuhov ym. Saksalaisten hyökkäys ei ole edistynyt meidän odotustemme mukaisesti, sitä ei auttane kieltää. Suora hyökkäys lännestä Moskovaa vastaan on tosin vienyt eteenpäin, mutta ratkaisevaa läpimurtoa ei ole tapahtunut. Eikä Moskovan saartaminen sivuiltakaan ole päässyt lopulliseen päätökseensä, niin paljon kuin saksalaisten onkin onnistunut katkaista Moskovan yhteyksiä. Saksalaisten suunnitelmia vastassa on ollut tavattoman huonot ilmat, kuljetusten pituus, rintamalle tuodut tuoreet länsisiperialaiset joukot eikä vähimmin venäläisten uhreja karttamaton vastarinta.

Saksalaisen sodanjohdon taholta - mikäli lehtiuutiset eivät ole hämäämistarkoituksessa liikkeellelaskettuja - on juuri annettu tietää, että tarkoituksena ei ole enää talven kuluessa suorittaa suurempia sotatoimia. Sen estävät yksin pakkasetkin, jotka lienevät viime päivinä olleet Keski-Venäjälläkin erittäin kovat. Tästä huolimatta jatketaan taistelua, niin että aikomuksena ei ole jäädyttää rintamaa siihen, mihin se nyt on jäänyt. Tämä tieto *saattaa* pitää paikkansa, sillä Venäjän pakkasen kynsissä on konearmeijalla omat vaikeutensa, sen sai ryssä tuta Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella talvella 39-40. Mutta varmaa on, että ryssä ei saa talvitauonkaan aikana olla rauhassa, siitä on varmaan Die Luftwaffe pitävä huolen. Venäläisten kuljetusten häiritseminen onkin lentovoimien tärkeä osuus talvisodan aikana.

Rostov.

Etelärintamalla etenivät saksalaiset nopeasti Donetsin laakiolle ja Asovan meren rantaa pitkin aina Rostovin tärkeään kaupunkiin saakka. Täällä kohtasi heitä myös vastoinkäyminen, kun Timoshenko aloitti vastahyökkäyksensä ja pakotti saksalaiset luopumaan Rostovista. Timoshenkon hyökkäys, jota ryssät ovat yrittäneet propagandatarkoituksessa paisutella, on kuitenkin pysähtynyt. Itse Venäjän sotaretken kululle ei Timoshenkon paikallista laatua olevilla menestyksillä ole mitään merkitystä. Hyökkäyksen tarkoitus on ollut loitontaa Kaukasiaan kohdistunutta uhkaa, mutta ensi sijassa se on kuitenkin ollut kevennysoffensiivi Moskovan puolustuksen merkeissä. Saattaa olla, että sillä on ollut siinä suhteessa se merkitys, että saksalaisten on täytynyt irroittaa Tulan tienoilta tärkeää rautatieyhteyttä kohti eteneviä joukkoja ja suunnata ne etelään Timoshenkon armeijaa vastaan.

Saksalainen Venäjän sotaretki on tuhonnut voimakkaan venäläisen armeijan suurimman ja parhaimman osan, niin että tästä lähtien ei puna-armeija enää ole uhka naapureilleen. Sotaretken tuloksena Saksan hallintaan on joutuneet valtavat maa-alueet ja luonnonrikkaudet. Kevättä varten on luotu edulliset lähtökohdat uutta etenemistä ja Venäjän armeijan jäännösten tuhoamista varten.

Libya.

Miltei samana päivänä, jolloin saksalaiset aloittivat toisen päähyökkäyksensä Moskovaa vastaan ja samoihin aikoihin kuin Timoshenkon vastahyökkäys Donetsin laakiolla aloittelihe, panivat englantilaiset Libyassa käyntiin kauan ja huolellisesti valmistellun hyökkäyksen saksalais-italialaista armeijaa vastaan. Lokakuun 18. päivänä lähetti Cunningham viiden kuukauden aikana varustetut hyökkäysvoimansa liikkeelle, ja lähimpien päivien aikana olivatkin tulokset lupaavia. Mm. saavutettiin maan puolelta yhteys Tobrukin varuskunnan kanssa, joka oli ollut piiritettynä jo yli 7 kuukautta. Tobrukin itäpuolella olevat akselivaltojen divisioonat joutuivat eristetyiksi lännessä olevista yhteyksistään. Mutta pian osoittautui, että vastustaja oli liian voimakas, se avasi tien läpi brittiläisten joukkojen ja erittäin vaikeissa olosuhteissa tuotti hyökkääjille huomattavia tappioita, mm. noin 10 000 vankia otettiin, joukossa kolme kenraaliakin. Pari viikkoa kesti raivokkaita taisteluja, joita on verrattu merisotaan, kun taisteluja on käyty hiekka-aavikoilla ja pääasiallisin aselaji ovat olleet hyökkäysvaunujoukot. Kohtaamansa vastuksen ja kärsimiensä tappioiden vuoksi täytyi Cunninghamin keskeyttää hyökkäys ja jäädä puolustamaan sieltä täältä saavuttamiaan tukikohtia. Samanaikaisesti hän on ryhmittänyt joukkonsa uudelleen ja tuonut tukialueeltaan uusia osastoja, joina lienee etupäässä tykistöä ja jalkaväkeä.

Libyassa ovat britit kohdanneet Saksan armeijan ehkä parhaimmat joukot, kenraali Rommelin johtamat tropiikkitaisteluja varten vuosien kuluessa koulutetut panssaridivisioonat. Niiden taistelukyky on ollut niiden maineen mukainen, ja kaikesta voi päätellä, että englantilaiset ovat tavanneet ylivoimastaan huolimatta vastarinnan, jota eivät olleet odottaneet, niin varomattoman optimistisia olivat heidän ensimmäisten voittojensa aiheuttamat ilonilmaukset. Mutta kieltää ei sovi, eikö englantilaisilla olisi puolellaan monia etuja: rautatiekuljetukset lähelle hyökkäyksen lähtöasemia, laivaston tuki rannikolta käsin, ilmaherruus (tosin kiistanalainen) sekä riittävästi reserviä ja materiaalia. Rommelilla sitä vastoin on pitkät huoltokuljetukset ja rajoitetut reservit, mutta hänen etunaan ovat hyvin varustetut asemat ja erinomaiset valiojoukot. On mahdoton sanoa vielä nyt, mihin taistelu johtaa, mutta sen verran voidaan todeta, että jolleivät englantilaiset osaa käyttää sitä etumatkaa hyväkseen, joka heillä Libyan taistelussa on puolellaan, niin kuinka he luulevat voittavansa sodan, jota ei heidän osaltaan käydä useinkaan niin suotuisten edellytysten vallitessa kuin Libyassa. Kun toiselta puolen tuntee englantilaisten sitkeyden ja ne tavattoman tärkeät edut, joita Libyan taistelun suotuisa lopputulos Englannille merkitsee, on uskottavaa, että Cunningham ei jätä hyvin aloittamaansa yritystä vielä tähän. Mutta kävi miten kävi, Rommelin joukkojen tuhoaminen näyttää epäonnistuneen, ne ovat säilyttäneet taistelukykynsä, vaikka niiden on ehkä pakko siirtyäkin lännemmäs.

Libyan taistelulla on - kuten edellä lausuttiin - oma yhteytensä sotatoimiin Euroopassa. Se oli Stalinin toivoma kevennyshyökkäys, ja vaikka sen merkitys sellaisena ei suinkaan ole sama kuin uuden rintaman muodostuminen lännessä, on sillä sentään ollut jotakin vaikutusta. On näet oletettavissa, että saksalaiset ovat siirtäneet joukon lentokoneita Libyan taisteluihin Etelä-Venäjältä, sehän ei ole monenkymmenen tunnin asia, ja sillä tavoin on jonkinlainen helpotus valmistettu itäiselle ystävälle. Mainittavaa merkitystä ei Libyan offensiivilla ole idän sotaretkeen ollut, sen tarkoitus siinä suhteessa on ollut suurempi kuin saavutus. Voidaan kuitenkin havaita, että mikään sotatoimi yli maailman ulottuvilla rintamilla ei ole erillinen, vaan liittyy yhteen kokonaisuuteen.

Sota Tyynellä Valtamerellä.

Joulukuun 7. päivänä aloitti Japani yllättävästi ja lujasti sotatoimet Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan, julistipa sitten sodankin, kun oli päässyt hyvään alkuun. Näin oli päättynyt pitkäaikainen epätietoisuus ja epävarmuus kaukaisessa idässä.

Kolmenvallan sopimuksen luoma solidariteetti on sen kaikkein alkuperäisten allekirjoittajavaltojen kesken nyt toteutunut. Japanin mukaantulo on ollut samanlaisen vuoroaan odottelun ja laskelmoinnin tulos kuin Italian sotaan liittyminen. Syksystä 1939 kevääseen 1940 oli Italia `ei-sotaakäypä` valtio. Saksa selviytyi yksikseen sen ajan, ja jotta Italiaa ei sekotettaisi peliin liian aikaiseen, vältettiin koko talvi huolellisesti puhumasta kolmenvallan sopimuksesta. Italialaisissa lehdissä ei talven mittaan mainittu akselista muussa yhteydessä kuin kerran junaonnettomuudesta kerrottaessa, jonka oli aiheuttanut akselin kuumeneminen. Italia varustautui ja hankki sotatarveteollisuuden raaka-aineita, ja kun Ranska alkoi olla kypsä, julisti liittoutuneille sodan.

Japani on odotellut yli kaksi vuotta. Tällä ajalla se ei tietenkään ole unohtanut sotavarusteluja, mutta se on samalla Kiinan rannikolla ja Ranskan Indo-Kiinasta hankkinut itselleen hyödyllisiä tukikohtia. Sen jälkeen kuin ABCD-vallat (Yhdysvallat, Iso-Britannia, Kiina ja Alankomaiden Intia) aloittivat taloudellisen saarron Japania vastaan, joka olisi tukahduttanut sen sotavalmistelut, aloitti Japani pitkäaikaiset neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa. Puolivälissä marraskuuta saapui suurlähettiläs Kurusu niitä hoitamaan Washingtoniin. Yhdysvallat vaativat japanilaisten joukkojen poistamista Ranskan Indo-Kiinasta eivätkä suostuneet lakkauttamaan apuaan Tshiangkaishekille. Neuvottelut päättyivät 7.12. avoimeen sotaan.

Yllättävän hyökkäyksensä ansiosta Japani on tuottanut Yhdysvaltojen tukikohdille Tyynellä Valtamerellä huomattavaa vahinkoa ja tuntuvia tappioita sekä Englannin että Yhdysvaltojen laivastolle ja ilmavoimille. Maihinnousuja on tehty Filippiineille, Borneoon ja useassa kohti Malakan niemimaalle aina Singaporen porteilta lähtien, Thaimaa eli Siam on pantu suojeluun ja sallimaan japanilaisten joukkojen läpikulun, Shanghain kansainvälinen toimilupa-alue on miehitetty ja Hongkongia vastaan hyökätään. Singaporen luja tukikohta on samoin joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Aloite on kokonaan ollut japanilaisten käsissä, tuntuupa siltä, että Yhdysvaltojen laivasto ja ilma-ase olisivat olleet vallan tyrmistyneitä ja joutuneet neuvottomiksi. Amerikan kansa lienee suunnilleen saman tunnelman vallassa kuin silloin, kun radiossa esitettiin fantasiakuulokuva Marsin asukkaiden hyökkäyksestä Yhdysvaltoihin: sadat ihmiset lopettivat kauhuissaan itsensä.

Kaukaisen Idän sota on vasta niin alussa, ja se sisältää niin monia tuntemattomia tekijöitä, että jätämme sen tarkemman käsittelyn tuonnemmaksi. Siihen on aikaa, sillä sota ei pääty nyt pian.

Euroopassa kestävälle sodalle Japanin mukaantulo aiheuttaa monia voimasuhteiden muutoksia. Englanti joutuu entistä lujemmalle taistelussa Atlantista ja saa turvautua varustelussaan yksin omaan apuunsa, Venäjä jää tarvitsemaansa materiaalista apua vaille eikä voi tuoda itäsiperialaisia joukkojaan Euroopan sotanäyttämölle, Englanti ei kykene siirtämään lisää joukkojaan Egyptin suojaksi eikä Kaukaasiaan, Englannin laivaston ylivoimainen asema Välimerellä alkaa horjua jne. Tulevat tapahtumat idässä selvittävät, tuleeko muita suuria muutoksia Euroopan sodassa tapahtumaan.

Sodan liekit roihuavat käytännöllisesti katsoen koko maailmassa. Minkä näköisenä maailma selviytyy uuteen rauhaan, siinä kysymys, joka on nyt jäänyt kiihkeää vauhtia etenevien sotatapahtumien varjoon.

10.12.1941.