Pahalta näyttää

LIIMATAINEN

30/3 1973

Kun tätä kirjoitetaan enkelinvalkoisen lumen heijastaessa kimaltavia auringonsäteitä takaisin kirkkauteen, vallitsee Suomen poliittisessa ja taloudellisessa elämässä sumea hämäryys taikka suorastaan läpinäkymätön, hämmentävä pimeys. Voitaisiin ehkä sanoa, että pimeys kelluu syvyyden päällä, mikä tässä yhteydessä merkitsisi, että miltei kaikki tärkeät asiat odottavat ratkaisuaan ja kelluvat kukin erillään vartomassa sitä valkeuden päivää, jolloin ne on niputettu vietäväksi yhdessä rysäyksessä päätökseen.

  Työehtosopimukset, jotka ovat auttamattomasti jumissa, päättyvät 1.4.1973. Jos palkkojen kokonaisjärjestelyä ei kyetä toteuttamaan, estää oppositio taloudellisen valtalain voimaantulon. Ja jos taloudellista valtalakia ei saada aikaan, työehtosopimuksia ei tulla solmimaan. Siis kuin harakka tervatulla katolla.

  Mutta tässä ei suinkaan ole ainoa pulmamme. Verot köyhälistön verta juo, laulettiin ennen vanhaan. Mutta ei se silloinen juominen ollut mitään nykyisen ryystämisen rinnalla. Verorasitus nimenomaan alapäässä ja keskipaikkeilla alkaa vanhojen verotaulukkojen vuoksi, joita ei ole inflaation jatkuessa korjattu, painaa varsin vaatimatontakin verovelvollista kohtuuttoman raskaana. Ei ole vallan harvinaista, että odotettu palkan korotus menee lisääntyneisiin veroihin. Tällöin on syntynyt vaatimus, että työehtosopimuksen yhteydessä on valtion ja kuntien veroja alennettava. Karkeasti sanottuna se merkitsee samaa kuin takavuosien vitsi verojen maksamisesta valtion pussista ja toimesta. Oli miten oli, mutta työehtosopimusta ei tänä vuonna tehdä ilman verojen alentamista.

  Sitten on hintakysymys avoimena haavana.

  Kotimaiset hinnat ovat nousussa monestakin syystä. Rohkeanpuoleiset palkankorotukset ja yllättävän monet ns. kuoppatarkistukset tietenkin nostavat hintoja, puhuttiin mitä puhuttiin. Kohonneet hinnat syövät palkanlisäyksiä, puhuttiin mitä puhuttiin. Ulkomaan valuuttamuutokset nostavat tuontihintoja, ja milloin ne hintoja laskevat, sitä ei vähittäiskaupassa näy. Kaikesta voidaan jo nyt päätellä, että ilman valtalakia hinnat ryöstäytyvät irralleen. Valtalakikaan ei pysty muuhun kuin hidastamaan hintojen nousua.

  Maataloushintapäätös on vielä leipomapöydällä. Vaikka näkymät eivät tähän asti ole olleet varsin pahoja, niin pian on toinen sävel soittopelissä. Nimittäin väkilannoitteiden ulkolaisten raaka-aineiden hinnoissa on odotettavissa epätavallisen voimakasta nousua, puhutaan jopa 40 prosentista. Ja väkirehujen osalla on suunta sama. Tämän täytyy merkitä maataloustuotteiden hintojen melkoista kohoamista. Siihen on vakavasti varauduttava. Ulkolaisten raaka-aineiden kohottaessa tuotantokustannuksia ei asialle voida mitään. Se tulee pakostakin näkyville vähittäishinnoissa. Väitetäänpä, että maataloushintojen osalla kaivataan tuntuvia kuoppakorotuksia. Perunapula, jonka aiheutti hintasäännöstely, on puhuvana esimerkkinä siitä, kuinka hyvä tarkoitus voi johtaa noloon lopputulokseen.

  Yllättävästi syntynyt väkilannoitteiden ja väkirehujen hinnannousu tekee oletettua vaikeammaksi hintatason kurissapitämisen. Sitten tulee vielä raakaöljyjen maailmanmarkkinahintojen ripeä nousu. Se lisää kustannuksia koko talouselämän piirissä. Ja milloin hintojen korotuksia on pakko hyväksyä tärkeimpien tuotannon kustannustekijöiden kohdalla, niin se tahtoo riipaista mukaansa sellaisetkin hinnat, joiden nousulle ei olisi pakottavaa syytä. Niin että, vaikka kuinka optimistisesti yrittäisi tarkastella maamme nykyistä palkka- ja hintatilannetta, niin paha maku nousee suuhun. Luonnollinen johtopäätös olisi, että olemme niin hyvin oman intomme vuoksi kuin meistä riippumattomista syistä suistumassa voimakkaaseen inflaatioon. Sitä seuraa aikanaan devalvaatio. Taas ovat palkansaajat auttamassa velkaisia kapitalisteja. Heidän suuret velkansa maksetaan takaisin huonommalla rahalla ja ulkolaisen kilpailukyvyn heikkeneminen korjataan sillä, että esimerkiksi palkat maksetaan huonommalla rahalla. Juuri tällaiseen surulliseen päätökseen ollaan tämän kevättalven tulopoliittisissa ratkaisuissa ilmeisesti jouduttu. Jollei ihmettä tapahdu.

  Tietenkin tämä kehitys olisi vieläkin estettävissä. Mutta se vaatisi monia ripeästi suoritettavia toimenpiteitä. Ensiksikin: valtion tulisi alentaa verraten rohkeasti veroja eikä vain alemmissa vaan kaikissa tuloluokissa. Toiseksi, valtion tulisi ottaa huolehtiakseen edes osittain väkilannoitteiden ja -rehujen hinnannousujen takia aiheutuneista lisäkustannuksista, niin väärin kuin moinen menettely periaatteessa tämänkaltaisissa yhteyksissä onkin. Tämä olisi tarpeen sen vuoksi, että maataloustuotteiden hintoja ei tarvitsisi nostaa. Kolmanneksi: palkkaneuvotteluissa olisi työntekijäpuolen osoitettava sellaista pidättyvyyttä, että olisi tyydyttävä suunnilleen työn tuottavuuden lisääntymistä vastaaviin korotuksiin, jotka kilpailutilanteemme perusteella ovat oikeutettuja ynnä perusteltuja.

  Mutta havaitsemme oitis, että tässä mainitut toimenpiteet eivät ole toteutettavissa. Ne ovat ns. hurskaita tai hurskastelevia toivomuksia.

  Pahin este kuvatulla tiellä on valtion vähäiset taloudelliset edellytykset. Nykyisen hallituksen aikana ovat valtion raha-asiat jo tähän mennessä saavuttaneet kehitysvaiheen, että uusia suuria valtion menoja ei uskalla ajatellakaan. Eikä tuloista luopumista. Eläkepaketista lähtien rahoja on sullottu hyviin ja vielä parempiin tarkoituksiin kuin vedenpaisumus olisi odottamassa. Tuskinpa monesti aikaisemmin valtion taloudenpito olisi ollut niin ihmisystävällistä kuin viime kuukausina. Lujemmin tätä avokätistä ja omalla tavallaan kevytmielistä valtion talouden hoitoa arvosteli valtionpankin pääjohtaja Koivisto sanoessaan, että "millään ei ole mitään väliä". Ja kun näin on, niin valtion varoihin ei voida turvautua elinkustannusten nousun kurissapitämiseksi. Tätä kykyä olisi nyt tarvittu, kun edes siedettävien tulopoliittisten ratkaisujen vuoksi valtion väliintulo olisi ollut tähdellinen.

  Muuan Niukkanen, joka oli pitkäaikainen rahaministeri, tuli tunnetuksi siitä, että hän vastusti henkeen ja vereen uusien virkojen perustamista. Niukkasen seuraajien joukossa on myös niitä, joille uusien virkojen perustaminen on kuin paratiisin harppujen suloinen soitto.

                                                       *

Ei mikään olisi sen mieluisampaa kuin kertoa, miten hyvin valtion ja yksityisten raha-asiat ovat.

  Ei mikään ole raskaampaa kuin kuvata edessä olevaa inflaatiota ja devalvaatiota, jolla inflaatio käännetään velkaisten suurrikkaiden hyväksi.

  Parasta on kuitenkin se, jos kertoo huonoista näkymistä ynnä myöhemmin joutuu toteamaan, että hei, se menikin paremmin.