|
UUSI SUHTAUTUMISTAPA INVESTOINTEIHIN. Investoimisesta ja sen merkityksestä on suurella yleisöllä joko ei mitään käsitystä tai sellainen laimea kuva, että teollisuuden laajentaminen olisi hyvä asia ja että siinä mahtaa tarvita pääomia. Mutta miten nämä pääomat syntyvät, ketkä niitä hallitsevat, mikä on säästämisen ja kulutuksen välinen suhde niiden syntymiseen, nämä ovat asioita, joista meillä on tavattu selvitä hyvin oikosella tavalla. Siitä on kuvaavana esimerkkinä esim. se, että milloin tahansa eduskunnassa esitetään miljardeja ja taas miljardeja vaativia uusia menoja valtiolle, on niiden varalta, jotka vaivautuvat kysymään, mistä saadaan varat näiden uusien jättiläismenojen peittämiseen, valmiina pysyväinen patenttiratkaisu: kapitalistien kukkarosta. Ja kun tällaisessa menettelyssä esille tulevaa suhtautumistapaa teollisuuden rakentamisen edellytykseen, pääoman syntymiseen ja hankkimiseen, joutuu ajattelemaan, niin samalla tulee mieleen epäilys, että tuskin tässä on mitään ulospääsyn tietä löydettävissä. Niin paljon kuin ns. valistustoimintaa vastaan voidaankin vastaväitteitä esittää ja niin epäkiitollinen tehtävä kuin onkin, jos propagandalla joudutaan ratkaisemaan kysymystä leipävartaasta, niin tässä asiassa sitä sittenkin olisi yritettävä. Huomio olisi kohdistettava juuri teollisuuden laajentamisen pääomantarpeeseen ja sitä olisi valaistava tosiasioilla ynnä oikeilla johtopäätöksillä. Valistustoiminnalla olisi kyettävä luomaan uusi suhtautumistapa kansantalouden suotuisan kehittymisen kannalta välttämätöntä investointitoimintaa kohtaan. Se ylimalkainen, ponneton harrastus teollisuuden kasvua kohtaan, jota kieltämättä kaikissa piireissä on olemassa, ei nyt riitä; nyt tarvitaan uusi positiivinen, aktiivinen suhtautumistapa teollisuuden nopeassa tahdissa tapahtuvaa laajentamista kohtaan. Tällainen uusi suhtautumistapa on luotava erityisesti teollisuustyöväestön sekä yleensä palkannauttijain keskuuteen. Jos näiden väestöpiirien ja niitä edustavien poliittisten ja ammatillisten yhteenliittymien keskuudessa omaksutaan tekoihin saakka ulottuva oikea käsitys investointitoiminnan ratkaisevan tärkeästä merkityksestä myös palkannauttijoiden taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteitten jatkuvan paranemisen kannalta katsoen, niin tämä vaikea ongelma on ratkaistavissa. Kirjasemme alkupuolella mainitsimme, että palkka- ja muiden työtulojen osuus kokonaiskansantulosta, joka v. 1938 oli 50 %, on nyttemmin jo noin 60 %. Nämä luvut osoittavat, että painopiste itse säästämistoiminnassa on muuttunut palkansaajien puolelle, ja että uuden tuotantopääoman syntyminen investointien suorittamista varten on yhä enemmän siirtymässä palkkatulojen saajista riippuvaksi. Sen vuoksi aktiivinen suhtautuminen näiden piirien taholta investointiprobleemaan on nykypäivien yhteiskunnassa huomattavasti tähdellisempi kuin mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Tämän perusteella lieneekin täysin oikeutettua kohdistaa huomio näihin kansalaispiireihin, kun uutta positiivista suhtautumistapaa investointeihin pyritään luomaan. Jos näissä piireissä ollaan valmiit ns. pitkän tähtäimen talouspolitiikkaa suunniteltaessa antamaan terveelle investointiohjelmalle sille kuuluva arvosija, tulee myös olla valmiit siihen, että tällainen teollisuustoiminnan laajentamisrynnistys, sillä juuri siitä on kysymys, saattaa merkitä, että tilapäisesti on pakko luopua kulutuksen lisäämisen linjalta. Toisin sanoen, kansakunnalle on tehtävä selväksi, että parempi tulevaisuus on saavutettavissa ainoastaan hetkellisillä uhrauksilla. Että teollisuus on valmis omakohtaisiin uhrauksiin maan teollistamiseksi, sen pitäisi olla epäilysten ulkopuolella. Maatalousväestöllekään tämä kysymys ei ole vähäarvoinen. Meidän tulee pyrkiä siihen, että maatalous kykenee tuottamaan elintarvikkeet koko kansaa varten omasta maasta. Elintarvikeomavaraisuus on kohotettava 100 %:seksi. Mutta kuta vauraampi on se väestö, joka maataloustuotteitamme käyttää, sitä parempi menekki niillä on. Kuta vauraampi yhteiskunta on, sitä oikeudenmukaisemman osan maatalousväestö voi kansantulosta itselleen vaatia. Sen vuoksi on paikallaan, että myös maatalousväestö ottaa osaa kansakunnan uhrauksiin maan teollistamiseksi. Tähän on syytä vielä lisätä, että niin tärkeää kuin omavaraisuuteen pyrkiminen maatalouden tuottamien elintarvikkeiden osalta onkin, kansan laajojen piirien elintason kohottaminen edellyttää maan voimakasta teollistamista. Tämä on ollut "luonnollisenkin" kehityksen tulos kaikissa maissa, joissa väestön elintaso on kohonnut korkeaksi, ja tämä välttämättömyys on heti havaittu myös niissä maissa, missä valtiovalta on ottanut tehtäväkseen kiinteästi ohjata talouselämää tuotannon kohottamiseksi ja kansan elintason nostamiseksi. Ottakaamme esimerkiksi Ruotsissa kuluvan vuosisadan alkupuolella tapahtunut kehitys. V. 1910 Ruotsissa maatalous sivuelinkeinoineen tuotti kansantuotteesta 23,5 %, teollisuus ja käsityö 30,4 %. Tällöin nettokansantulo asukasta kohti oli 540 kr. Sen jälkeen on teollisuuden ja käsityön tuottama osa kansantuotteesta voimakkaasti kasvanut, niin että v. 1950 teollisuuden osuus oli 40,0 %, mutta maatalouden osuus oli vähentynyt 8-9 %:iin. V. 1950 nettokansantulo asukasta kohti oli jo 3.600 kr. Aivan ilmeisesti kansantulon nousuun on Ruotsissa ratkaisevalla tavalla vaikuttanut maan nopea teollistuminen. Samaan aikaan on maatalouttakin siellä siinä määrin rationalisoitu, ettei maan omavaraisuus elintarvikehuollossa ole heikentynyt, vaikka maatalouden suhteellinen osuus tuotannosta onkin alentunut. On muuten hyvin mielenkiintoista ja meille varsin opettavaista, millä tavalla Ruotsissa näitä asioita käsitellään, kuinka siellä laajoilla tutkimuksilla selvitetään lähivuosien investointitarve sekä sen syyt ja kuinka siellä avoimesti julistetaan, että kulutukseen on sallittava käyttää lisääntyvästä kansantulosta pienempi prosenttimäärä kuin investointeihin. Vuonna 1951 valmistuneessa Ruotsin pitkän tähtäimen talouspoliittisessa ohjelmassa esiintyy ikäänkuin päätoteamuksena se, että investoinneilla tulee olemaan perustavaa laatua oleva merkitys Ruotsin taloudelliselle politiikalle lähimmän viiden vuoden aikana. Lienee paikallaan lyhyesti selostaa Ruotsin pitkän tähtäimen ohjelmaan sisältyviä perusajatuksia. Työkykyisen väestön kasvun pysähtyminen aiheuttaa sen, että tuotannon lisäys riippuu tuotannon asteen noususta. Sen aikaansaamiseksi vaaditaan rationalisointia, nykyaikaistamista ja mekanisointia ei vain maataloudessa ja teollisuudessa, vaan myös kaupassa ja liikenteessä. Mikäli varoja voidaan varata investointeja varten, on tämä toteutettava. Suuri investointien tarve esiintyy myös asuntorakennuksen ja valtion hallintotoiminnan alalla. Mietinnössä lähdetään siitä, että bruttokansantuote vuosina 1951-55 tulisi kohoamaan noin 3 prosentilla vuodessa. Tätä vastaavaksi bruttoinvestointien lisääntymismääräksi esitetään 4 1/2 prosenttia vuodessa. Yksityinen kulutus ehdotetaan tällöin nostettavaksi 1 1/2 % vuodessa. Tätä suhdetta perustellaan mietinnössä seuraavasti. Ratkaiseva merkitys talouselämän terveelle kehitykselle tulee olemaan kysymyksellä investointien ja yksityisen kulutuksen suhteellisesta lisäystahdista. Yksityisen kulutuksen lisäystä 1 1/2 %:lla vuotta ja asukasta kohti vastaa bruttoinvestointien nousu 4 1/2 %:lla vuotta kohti. Suhde investointien ja yksityisen kulutuksen välillä muuttuu täten investointien eduksi. Sellainen muutos on kuitenkin välttämätön, jotta tulevan viisivuotiskauden aikana voitaisiin yhteiskunnan taloudelle luoda tasainen ja tasapainoinen kehitys niiden poikkeamisten jälkeen, joita sodan ja sodanjälkeisten vuosien kehitys sisälsi. Jatkuvaa taloudellista edistymistä samassa tahdissa kuin viime aikoina on tapahtunut ei itse asiassa pitemmän päälle voida ylläpitää, jollei niitä puutteita, joita esiintyy eräissä kansantalouden perustavaa merkitystä omaavissa kohdissa, voida poistaa, ja se vaatii investoimistoiminnan lisäämistä. Ruotsin olosuhteet huomioon ottaen mietinnössä suositellaan investointivolyymin lisäys käytettäväksi valtion ja kuntien investointeihin (tiet ja muu liikenne, koulut, terveydenhoito, palotoimi, sosiaaliset laitokset yms.) sekä asuntojen rakentamiseen, kun sen sijaan teollisuuden investoimistoiminta tulisi pysyttää suunnilleen nykyisessä tasossa. Kuten sanottu, meille on varmaan mielenkiintoista perehtyä Ruotsin ns. pitkän tähtäimen talouspolitiikkaan sisältyviin suunnitelmiin, koska niissä juuri investointien lisäämiselle kulutuksen kustannuksella on annettu niin keskeinen asema. Ei ole suinkaan vaikeaa tehdä sellaista johtopäätöstä, että jos taloudellisesti meitä huomattavasti vauraammassa Ruotsissa on pakko turvautua kulutuksen rajoittamiseen investointien hyväksi, niin meidän oloissamme tällainen ohjelma on tietysti sitäkin välttämättömämpää. Lisäksi on otettava huomioon, että Ruotsissa tuskin on vastaavassa määrässä käyttämättömiä tai kehittämättömiä kannattavia luontaisia raaka-ainelähteitä kuin meillä, joten meillä investointien tarve Ruotsiin verrattuna on sitäkin perustellumpi. Objektiivisessa valistustyössä voidaan hyvällä syyllä käyttää todistuskappaleena myös Neuvostoliiton 1920-luvulla alkanutta ja yhä jatkuvaa suurisuuntaista rakennustoimintaa. Sen toteuttamiseksi on ollut tarpeen suorittaa "varojen kasaamista", kuten Stalin on sanonut. Viittaamme muuten tässä suhteessa aikaisemmin esittämäämme lyhyeen Neuvostoliittoa koskevaan katsaukseen. Kansandemokraattisissa maissa toteutetaan myöskin erittäin nopeassa tahdissa teollistamisohjelmia. Tiedot näistä maista ovat yleensä vaikeita saada ja julkisuuteen saatettujen tietojen kontrolloiminen on mahdotonta. Mutta kieltämätöntä on, että esim. Puola elää ennennäkemättömän teollisuusprosessin alaisena. V. 1951 syyskuussa oli "Uusi Puola"-nimisessä lehdessä seuraava selonteko: "On menossa 6-vuotissuunnitelman toinen vuosi, jolloin par`aikaa luodaan raskaan teollisuuden perustaa. Samanaikaisesti, jolloin rakennetaan 100 000 asukasta käsittävää Nova Hutan kaupunkia, rakennetaan erästä Euroopan suurinta terästehdasta, rakennustyöt ovat juuri päättyneet suurella valimotyömaalla, rakennetaan 4 raskaan teollisuuden keskusta, kahta autotehdasta, neljää valtavaa sähkövoimalaitosta, erästä Euroopan suurimpiin kuuluvaa sementtitehdasta jne. Nämä työt tulevat sitäpaitsi kaikki päättymään ennen määräaikaa. Rakennustyön nopeus ilmenee siitä, että 6-vuotissuunnitelman aikana tullaan rakentamaan yhteensä 296 suurta teollisuuslaitosta, 727 keskisuurta ja niin lukuisa määrä erilaisia pienempiä teollisuuslaitoksia, että Puolassa rakennetaan suunnitelman aikana tehdas joka 3 päivää kohti. Tämä merkitsee myös valtavaa rakennustyövoiman käyttöä uusilla seuduilla. Tämä työvoima, jonka työvauhti ja saavutukset kasvavat alituisesti ja joka suorittaa yleensä työnsä ennen määräaikaa, tarvitsee sellaisia elintarvikemääriä, että niiden kuljettaminen rasittaa suuresti kuljetuskoneistoa. On selvää, että koko maan ollessa tällaisten jättiläistöiden kenttänä, saattaa sattua lyhytaikainen jakeluhäiriö jonkun tuoreen lihan suhteen, jonka kulutus on moninkertaistunut sotaa edeltäneeseen aikaan verraten." Tähän on vielä lisättävä, että viime syksynä oli puolalaisissa lehdissä tieto uuden selluloosatehtaan rakentamisesta Oderin lisäjoen Wartan varrelle. Tehtaasta tulee - sanottiin uutisessa - Euroopan suurimpia ja sen tuotanto tulee ylittämään selluloosan kokonaistuotannon Puolassa ennen sotaa. Toinen yhtä suuri selluloosatehdas on rakennuksenalaisena Ostrolenkan lähellä Narva-joen varrella. Kun puhutaan eri maiden suorittamasta rakennustoiminnasta, on syytä palauttaa mieliin kirjasemme alussa mainitut luvut investointien reaalisesta suuruudesta eri maissa. Näihin lukuihin eivät sisältyneet Itä-Euroopan maiden saavutukset, jonka vuoksi niistä on ollut paikallaan mainita tässä yhteydessä, samalla kuin mieliin palautamme, että Suomen sodan jälkeen investointeihin käyttämä rahamäärä asukasta kohti oli alhaisempi kuin missään toisessa valtiossa Italiaa ja Itävaltaa lukuunottamatta. Kun otamme varteen sen seikan, että Suomessa teollisuuden hyväksi investoitiin vain 25 % investointien kokonaismäärästä, vastaavan luvun esim. Puolassa ja Unkarissa ollessa 42 ja 45 %, niin ei puutu tosiasioihin perustuvaa materiaalia niiltä, jotka joutuvat tekemään valistustyötä investointikysymyksessä uuden positiivisen suhtautumistavan puolesta. Luonnollista on, että pelkällä valistustyöllä, oli se kuinka rehellistä ja tehokasta tahansa, ei tätä ongelmaa ratkaista. Uhrautuminen jälkipolvien hyväksi on aina ollut tosin oiva juhlapuheiden aihe, mutta yrityksen käytännölliset vaikutukset saattavat osoittautua suhteellisen vähäisiksi. Sen vuoksi lienee syytä tässäkin lähteä noudattelemaan erästä toista polkua. Tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee taisteluasenne teollisuuden ja työntekijäin, yleensä työnantajain ja työntekijäin välillä, periaatteessa samanlainen taisteluasenne kuin aina siitä lähtien, kun työntekijäin ammatillinen yhteenliittyminen alkoi. Tälle taisteluasenteelle on luonteenomaista, että silloin kun teollisuudenharjoittaja on ollut vahvemmalla puolella, hän on järjestänyt sellaiset palkka- ja työolosuhteet, että yrityksen kannattavuus on ollut turvattu ja sitä seuraten tarpeelliset investoinnit on voitu tehdä. Milloin taas työntekijäpuoli on päässyt määräävään asemaan, sen päämääränä on ollut palkkojen korottaminen, mikä on saattanut johtaa siihen, että yrityksen on ollut pakko toimia tappiolla ja tarpeelliset investoinnit on pitänyt jättää suorittamatta, sillä lainaakin on vaikea saada sen, jonka liiketoiminta ei tuota voittoa. Tässä yhteydessä lienee kuitenkin paikallaan todeta, että sodan jälkeisinä vuosina läpiajetut suuret palkankorotukset tuskin ovat koituneet teollisuudellemme tappioksi, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sen lopputuloksen, että teollisuus on kestänyt palkankorotukset, vieläpä niistä tavallaan hyötynytkin, on kuitenkin aiheuttanut viime vuosien inflaatio, joka monella muotoa on korvannut teollisuudelle palkkamenojen lisääntymisen. Mutta normaalisina aikoina, jolloin rahan arvo on vakava ja joihin aikoihin toivottavasti on päästy tai ollaan pääsemässä, palkankorotukset saattavat johtaa siihen, että teollisuus ei voi suorittaa toimintansa jatkamisen kannalta välttämättömien uudistusten vaatimia investointeja ainakaan siltä osalta, mikä säännöllisissä oloissa olisi omarahoituksella peitettävä. On asian luonnosta johtuvaa, että meikäläisessä yhteiskunnassa vastakohtaisuus teollisuudenharjoittajan ja työntekijän välillä säilyy. Mutta olot ovat kehittyneet siihen suuntaan, että työnantajan toimintamahdollisuudet palkkataistelussa ovat pienemmät kuin sanokaamme 1930-luvulla. Vaikka vastaavanlainen lamakausi kuin 1930-luvun alussa taas tulisi, valtiovalta ei voisi sallia sellaista finanssipolitiikkaa, mitä silloin noudatettiin. Me olemme sellaisessa kehitysvaiheessa, että teollisuus viime kädessä vetää lyhyemmän korren, jos palkkapolitiikassa vallitsee tähänastinen säälimätön taisteluasenne. Teollisuuden mukana joutuu koko maan kansantalous tästä kärsimään. Jos lyhyellä tähtäimellä asioita tarkastellen halutaan jokaisen edullisen hetken tilannetta hyväksikäyttäen ottaa palkkojenkorotuksen muodossa kulutukseen niin suuri osa tulosta kuin suinkin mahdollista, johtaa se välttämättömyyden pakosta siihen, että teollisuuden laajentamiseen tai edes teollisuuden ajanmukaistamiseen ei ole olemassa varoja. Tämä taas merkitsee maan taloudellisen pohjan heikentämistä ja tulee johtamaan kehityksen siihen, että keinotekoisillakaan järjestelyillä ei elintasoa voida jatkuvasti kohottaa, pikemminkin aleneva tendenssi voi tulla vallitsevaksi. Malliesimerkin kahdesta erilaisesta suhtautumistavasta investointeihin ja kulutukseen tarjoaa suunnitteluneuvoston edellä selostettu kanta investointien supistamisesta yhdellä seitsemäsosalla. Ken tämän ohjelman hyväksyy finanssipoliittisista syistä keinona inflaation estämiseksi, hän on tietyin edellytyksin oikeassa. Mutta jos investointien rajoittaminen on yhteydessä pyrkimyksen kanssa siten lisätä kulutukseen käytettävää osuutta, niin peruste on ehdottomasti väärä ja kansantaloutemme terveen kehityksen vastainen. Olisi siis löydettävä täydellä objektiivisuudella toimiva menettelytapa määrätä, miten suuri osa kansantulosta on tiettynä ajanjaksona käytettävä kulutukseen ja kuinka suuri osa investointeihin sekä tämän johdatuksella ratkaista palkkapoliittiset kysymykset. Edellinen osa tästä ohjelmasta voidaan tutkimusten avulla selvittää, kuten esim. Ruotsin pitkän tähtäimen ohjelmassa on tehty, mutta jälkimmäinen osa, oikean ja kohtuullisen palkkatason määrääminen kansantalouden kokonaiskehityksen vaatimusten mukaiseksi kuuluu nykyisessä yhteiskunnassamme toteutumattomien suunnitelmien piiriin. Jos ohjelman jälkimmäiselle osalle haluttaisiin Suomen nykyisissä olosuhteissa ja Suomen edessä olevien taloudellisten tehtävien merkeissä antaa tietty sisältö, tulisi se kuulumaan: kulutuksen osuutta on supistettava, jotta taloudellisen kehityksen edellyttämät investoinnit voitaisiin suorittaa. Se on kova ohjelma. Onko olemassa mitään mahdollisuuksia sen toteuttamiselle? Ja huomioon on otettava, että se on toteutettava periaatteessa vapaaehtoisuuden tietä, so. siten, että ainakin pääosa työväestön ja virkamiehistön poliittisesta ja ammatillisesta edustuksesta sen hyväksyy. Muuten se ei taida onnistua. Tosinhan meillä on esikuva siitäkin, miten tavallaan pakkosäästämisen avulla on suoritettu suuria investointeja. Tarkoitamme tällöin sotakorvausten aiheuttamia pakollisia investointeja, jotka on pääasiallisesti maksettu valtion, so. veronmaksajien varoilla. Kun sotakorvauksia koskevat määräykset tavarain ryhmittelyssä tulivat tunnetuiksi, oli Suomen taholta kiireellisesti ryhdyttävä muuttamaan tuotantokoneiston rakennetta sellaiseksi, että vaadittavat tavaratoimitukset teknillisesti kävivät mahdollisiksi. Sen takia oli pakko kiinnittää pääomaa tuotantolaitosten laajentamiseen sekä uusien perustamiseen. Varsinkin on sekä teräs- että rautavalimoteollisuutta, raskasta konepaja- ja laivanrakennusteollisuutta sekä sähkökoneteollisuutta kehitetty. Etenkin valimoteollisuuden laajentuminen on ollut valtava. Useat teollisuuslaitokset ovat uusineet valimoitaan taikka perustaneet uusia suurvalimoita. Myös useita konepajoja on laajennettu huomattavasti, jolloin etenkin varsinaista raskasta metalliteollisuutta on kehitetty. Konepajateollisuuden on katsottu kokonaisuudessaan lisääntyneen noin kaksinkertaiseksi siitä, mitä se oli vuonna 1938, mitä myöskin osoittaa työläismäärän kaksinkertaistuminen. Laivanrakennusalalla on taas huomattavasti lisätty tuotantokykyä vanhoilla teräslaivatelakoilla, mutta koska sotakorvaukseen kuuluu hyvin suuret määrät puulaivoja, nimittäin 200 kpl. puukomposiittiproomuja, 90 kpl puukuunareita, minkä lisäksi tulee 66 troolaria saksalaissaatavien suorittamiseksi, on niiden rakentamista varten ollut perustettava aivan uusi laivanrakennusteollisuuden haara, sillä vain muutamilla nykyisin toimivilla puulaivarakennustelakoilla oli vähäinen alku sotakorvaustoimituksiin ryhdyttäessä. Näillä telakoilla voidaan kuitenkin myös rakentaa teräsaluksia. Puulaivatelakkoihin voidaan katsoa sijoitetun n. 2 mrd mk, SOTEVAn päähankkijoina toimiviin konepaja- ja valimouudisrakennuksiin ja laajennuksiin n. 6 mrd. ja koneistohankintoihin n. 2 mrd. Ottaen huomioon arviolta alihankkijatoiminimissäkin tapahtuneet ja muut pienemmät laajennukset, lienee 12 mrd. markan sijoituksia (vuosien 1945-49 raha-arvon mukaan) pidettävä suunnilleen paikalleen osuvana, pikemminkin minimiarviona. Kun edellämainitut 12 mrd. mk on arvioitu vuosien 1945-49 raha-arvon mukaan, on paikallaan selvyyden vuoksi laskea, mitä se vastaa nykymarkoissa. Jos yksinkertaisuuden vuoksi käytämme kotimarkkinatavarain yleisindeksin kehitystä osoittamaan rahanarvon muutosta ja oletamme, että kaikista sijoituksista on tehty vuonna 1945 10 %, v. 1946 20 %, v. 1947 40 %, v. 1948 20 % ja 1949 10 %, mikä melko tarkkaan vastaa todellisuutta, ja muutamme arvot vuoden 1951 keskiarvoindeksiä vastaavaksi, saamme tulokseksi, että sijoitukset vuoden 1951 arvoina vastaisivat n. 28 mrd. markkaa. Se erikoislaatuinen luonne, joka sotakorvauksilla oli, teki mahdolliseksi varojen hankkimisen kulutusta rasittamalla näiden pakkoinvestointien suorittamista varten. Mutta teollisuuden laajentamisrynnäkkö ei ole sellainen toimenpide, joka tekisi mahdolliseksi samanlaisen toimenpiteen varojen hankkimiseksi ja siksi veronmaksajien edustajien suostumus on tarpeen, jos erikoiskeinoilla pyritään hankkimaan varat teollisuuden vaatimia investointeja varten. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, lienee sallittua - ehkä hieman karkeasti mutta suoraan - esittää seuraava tiedustelu: mikä hyvitys on annettava palkkatyöväestölle ja muille palkannauttijoille siitä, että he kuluttaisivat sanokaamme 2-3 % vähemmän kuin mihin asiat muuten johtaisivat ja tavallaan luovuttaisivat tämän säästetyn osan maan tuotantokoneiston kehittämiseksi? Ehkäpä tätä tietä pääsemme tarkastelemaan käytännöllisiä mahdollisuuksia uusien pääomalähteiden avautumiselle teollisuustoiminnan laajentamista varten. Kuuluu inhimilliseen luontoon enemmänkin kuin paljon puhuttuun ajan henkeen, että palkkatulojen saajat eivät ota innostuneesti vastaan suunnitelmaa jokapäiväisen kulutuksen rajoittamisesta, vaikka syntynyt säästö käytettäisiin teollisuuden rakentamiseen ja sitä tietä kansan kulutustason nousun edistämiseksi ja turvaamiseksi. Varsin haluttomia palkannauttijapiirit varmaankin ovat tähän tunnustetusti hyvässä tarkoituksessa tapahtuvaan kulutuksen rajoittamiseen, jos he näkevät, että teollisuuden harjoittajat, ns. teollisuuskapitalistit, nuo paljon puhutut "20 perhettä" kulutuksen rajoittamisen ansiosta lisäävät omaisuuttaan. Näin suoritettu tulojen ja omaisuuden siirto olisi varsin vaikeasti perusteltavissa silloin, kun yksityisen kulutuksen rajoittaminen tapahtuu palkannauttijapiireihin tapahtuneen vetoomuksen nojalla määrätietoisen teollistamispolitiikan harjoittamiseksi. Toisin on ollut asianlaita, kun omaisuuksien siirto laajenevalle teollisuudelle nimenomaan säästäjiltä on tapahtunut inflaation vaikutuksesta. Kaikki puheet rahanarvon huononemiseen johtavia palkankorotusvaatimuksia vastaanhan ovat yleensä kaikuneet kuuroille korville, vaikka kuinka vakuuttavasti on voitu todistaa, että lopputulos vaatimusten läpiviemisestä ei tule olemaan palkansaajien todellisen tulotason paraneminen, mutta kylläkin teollisuuden aseman paraneminen kiinteän omaisuuden arvon noustessa rahan arvon alenemista vastaavassa mitassa ja velkojen reaalisen arvon pienentyessä samassa määrin. Tällainen "salattu" omaisuuden siirtyminen, sikäli salattu kuin sitä on epämieluisa julkinen tosiasia, on saanut kernaasti tapahtua, mutta nyt olisi kyseessä säästöpääomien saaminen teollisuuden investointien suorittamiseksi palkansaajia edustavien järjestöjen tieten ja suostumuksella rehellisen pelin merkeissä eikä inflaation tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tällaisen ajatuksen vastaanottamisen voidaan kuvitella aiheuttavan, ei voitane katsoa vääräksi sitä käsitystä, että ilman muuta on pidettävä toivottomana yrityksenä suunnitella palkansaajien taivuttamista edellä esitetyillä edellytyksillä suostumaan sellaiseen pitkän tähtäimen ohjelmaan, joka merkitsee kulutukseen käytettävissä olevan kansantulon osuuden supistamista teollisuuden investointien hyväksi. Jos sitävastoin otetaan todesta vasemmistopuolueiden yhteinen pyrkimys valtion vaikutusvallan laajentamiseen taloudellisessa elämässä, niin edellä käsitelty kysymys muuttuu ilmeisesti toiseksi - tai sen pitäisi muuttua toiseksi - siinä tapauksessa, että yhteiskunta saisi käytettäväkseen sen osan kansantulosta, joka on syntynyt kulutuksen rajoittamisen muodossa ja joka voidaan siirtää tuotantokoneiston kehittämiseen. Kun tämä on tullut sanotuksi, havaitaan helposti, että ollaan lähestymässä erästä nykyhetken arimmista asioista: sosialisoimista. Se on monille kansalaispiireille muodostunut vähintään uskonasiaksi: toisaalta vannotaan sen puolesta, vaikka käytännölliset tulokset puhuisivat kuinka selvästi sitä vastaan; toiselta puolen taas nähdään punaista, milloin jokin suunnitelma - syystä tai syyttä - leimataan sosialisoimisen merkillä. Mutta heikkohermoisten rauhoittamiseksi on syytä mainita, että tässä ei ole kysymys sosialisoimisesta, sillä sen aikaansaamiseksi, mitä edelläoleva tarkoittaa, ei ole tarvis ottaa valtion omistukseen yhtäkään toimivaa teollisuusyritystä, puhumattakaan kokonaisesta tuotantoelämän alasta. Sosialisoiminen - niin paljon kuin siitä Suomessakin puhutaan - on muutenkin meidän oloissamme enemmänkin akateeminen kysymys, mikäli se aiotaan toteuttaa vähänkään laajemmassa mittakaavassa. Jos sosialisointi nimittäin toteutetaan laillisessa järjestyksessä - ja muuta emme voi kuvitella - on lainsäädännössämme varattu varsin pienelle vähemmistölle tehokas mahdollisuus sen siirtämiseen, voipa eduskunnan vähemmistö estää vastoin enemmistönkin tahtoa sosialisointia tarkoittavan lain hyväksytyksi tulemisen. Sitä paitsi vähänkin merkittävämpi omaisuuden siirto aiheuttaa valtiolle niin suuret taloudelliset kustannukset, että valtion jatkuvasti kireä finanssiasema ei sitä tule sallimaan. Mutta - kuten sanottu - siinä tarkastelussa, joka on tässä suoritettavanamme, ei ole kysymys sosialisoimisesta, vaan valtion omistaman tuotannollisen toiminnan laajentamisesta sellaisille tuotannon aloille, joilla yksityinen yritteliäisyys ei kykene tyydyttämään maan talouselämän kehittämisen kannalta katsoen välttämättömiä tarpeita. Valtion sektorin laajentaminen tulee siis tässä kysymykseen sen takia, että se paljon puhuttu ja ylenmäärin ylistetty yksityinen yritteliäisyys ei katso voivansa ottaa riskiä sellaisen teollisuuden aloittamisesta, joka taas kansantaloutemme monipuolistamisen vuoksi olisi saatava aikaan. Tuskinpa pinttyneimmälläkään valtion teollisuustoiminnan vastustajalla voi tässä tapauksessa olla aiheellisia vastaväitteitä esitettävänä. Lienee lyhyesti tarkasteltava, miten suuri valtion omistaman teollisuuden osuus, valtion sektori on tätä nykyä yksityiseen sektoriin verrattuna. Tämä tarkastelu on paikallaan sen vuoksi, että voitaisiin ratkaista, onko valtion sektorin lisäämisellä sellainen vaikutus, että se muuttaisi nyt vallallaolevan suhteen yksityisen ja valtion sektorin välillä. Julkaisemme seuraavassa taulukon valtion teollisuuslaitosten ja valtionenemmistöisten osakeyhtiöiden osuudesta koko teollisuudessa v. 1938 ja v. 1949. Valtion teollisuuslaitosten ja valtioenemmistöisten osakeyhtiöiden osuus koko teollisuudesta vv. 1938 ja 1949. 1938 1939 Teollisuus- ryhmä Malminlouhinta 2 50,0 558 91,0 112,5 98,6 8 80,0 1023 94,5 1861 97,8 Sulatot ja metallien jalostuslaitokset 1 0,4 147 1,7 116,4 10,0 6 2,2 873 7,9 7831 39,8 Konepajat 41 6,5 4552 15,5 204,6 8,9 123 10,9 16138 23,1 8756 19,1 Hienompi koneteoll. 1 3,3 6 0,8 0,2 0,2 1 2,1 11 1,8 3 0,8 Kivi- yms. teollisuus 2 0,5 26 0,2 0,3 0,03 5 1,0 320 20 99 0,9 Kemiallinen teollisuus 11 7,2 287 9,1 77,4 15,0 19 10,2 917 15,7 2271 25,3 Nahka-, kumi- yms. teollisuus - - - - - - 1 0,3 20 0,2 3 0,03 Kutoma- ja vaatetusteollisuus 1 0,3 178 0,5 40,0 1,7 1 0,2 151 0,4 116 0,4 Paperiteollisuus 15 7,0 2793 12,6 785,3 15,8 14 6,0 3069 14,7 5965 14,3 Puuteollisuus 21 2,1 3411 6,4 364,4 10,5 29 2,2 4815 10,3 5472 14,1 Ravintoaineteollisuus 4 0,6 252 1,6 252,4 7,0 7 0,8 329 1,7 2128 5,3 Valaistus- yms. teoll. 14 4,8 347 10,1 91,6 18,4 25 7,9 828 17,4 2096 31,6 Graafinen teollisuus 4 2,0 381 5,8 19,4 5,0 4 1,6 527 6,3 343 7,4 ----------------------------------------------------------------- Yhteensä 117 2,6 12938 6,0 2064,5 9,82 243 4,1 29021 11,2 36944 14,2 Liikenteen osalta käy valtion osuus esille seuraavista luvuista, jotka kuvaavat valtion prosentuaalista osuutta kunkin elinkeinonhaaran nettokansantulosta: % 1938 1948 1949 1950 Rautatieliikenne 1 ....... 97,0 97,3 97,3 98,3 Merenkulku 2 ............... 4,5 2,9 3,2 3,4 Autoliikenne 3 ................ 4,5 7,4 7,3 7,2 Raitiotieliikenne ........... -- -- -- -- Lentoliikenne 4 ............... -- 100 100 100 Tietoliikenne 5 ............... 81,6 86,1 85,9 85,8 ---------------------------------------------------- Yht. liikenne 46,6 60,3 57,7 57,3 Edellä oleva selvitys osoittaa, että valtion sektori Suomen teollisuudessa on niin pieni, että sen voimakaskaan lisääminen ei muuta maamme tuotantoelämän yleistä luonnetta. Sen valtion sektorin laajentamisen jälkeen, johon edellä on viitattu, Suomen tuotantotoiminta rakentuu ylivoimaisesti yksityisen omistusoikeuden ja yksityisen yrittäjätoiminnan pohjalle. Mitään vaaraakaan valtion osuuden kehittymisestä niin suureksi, että sillä tulisi olemaan hallitseva vaikutus maan tuotantoelämässä, ei ole näköpiirissä. --------------- 1 Valtion Rautatiet. 2. V. 1938 6 satamaa, mm. Liinahamari, sodan jälkeen vain Hanko, lisäksi Neste Oy:n rahdit. 3. Posti- ja lennätinlaitoksen sekä VR:n autoliikenne. 4. Aero Oy. 5. Posti-, lennätin- ja puhelinliikenne sekä Oy. Yleisradio. Ulkopuolelle jää yksityinen puhelinliikenne. |