Valtionhallinnon rationalisointi ja virkamiehet

Puhe syksyllä 1943

Se mielenkiinto, joka meillä on viime aikoina kohdistunut valtionhallinnon rationalisoimiseen, ei suinkaan ole mikään uusi ilmiö maassamme. Päinvastoin voidaan todeta, että valtion virasto-olojen uudistaminen on koko itsenäisyyden ajan ollut aika ajoittain päiväjärjestyksessä. Milloin aiheena ovat olleet poliittisten näkökohtien sanelemat ylimalkaiset ja monta kertaa paljon yli maalin ammutut vaatimukset virkamiesmenojen vähentämisestä, milloin jonkin yksityistapauksen aiheuttamat toimenpiteet virasto-oloissa havaittujen puutteellisuuksien poistamiseksi, milloin taas hallinto-olojemme tuntijain parissa esiintynyt käsitys muutosten tarpeellisuudesta hallitus-organisaatiossamme. Näiden seikkojen lisäksi on erikseen mainittava virkamiesjärjestöjemme osoittama mielenkiinto ja harrastus työtehoa parantavien uudistusten aikaansaamiseen virasto-oloissamme.

Se harrastus hallintokoneistomme rationalisointiin, jota meillä on nimenomaan viime aikoina osoitettu, on syntynyt etupäässä taloudellisten näkökohtien pohjalla. Valtion menot ovat sodan ja poikkeuksellisten olojen johdosta kohonneet niin paljon, että valtiontalouden säilyttäminen tasapainossa on osoittautunut erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Valtion menojen lisääntymisestä saamme havainnollisen kuvan, kun vertaamme olosuhteita ennen sotaa nykyisiin olosuhteisiin. V. 1939 menoarvion mukaan oli valtion menojen loppusumma 5.2 miljaardia mk, vuodelle 1943 vahvistetussa menoarvioissa ne ovat 18.4 miljaardia. Mutta tosiasialliset menot tänä vuonna tulevat olemaan huomattavasti suuremmat. Asianlaita oli edellisenäkin vuonna vastaavalla tavalla. 1942, vuonna jolloin menojen kokonaismäärä menoarvion mukaan oli 11 miljaardia mk, olivat valtion menot tilinpäätöksen mukaan 27.7 miljaardia mk, todellisten menojen ollessa kenties 29 miljaardin paikkeilla. Kun sotamenot arvioidaan tänä vuonna nousevan n. 18.5 miljaardiin markkaan, on oletettavissa, että valtion kokonaismenot vuoden 1943 aikana nousevat lähelle 30 miljaardia markkaa. Näistä luvuista havaitaan, että valtion menot ovat viidessä vuodessa kohonneet lähes kuusinkertaisiksi.

Valtiolla on hankkiessaan varoja näin huimaavasti nouseviin menoihin ollut kaksi keinoa käytettävissään: verotusta on lisätty ja lainaustoimintaa on tehostettu. Verotuksen alalla tapahtunut kehitys tunnetaan suurenkin yleisön parissa hyvin. Valtion lainanoton valaisemiseksi on syytä mainita, että kun valtion lainat nousivat viimeisen rauhan vuoden, 1938, lopussa 34 miljaardiin markkaan, on valtion lainojen yhteissumma tätä nykyä yli 45 miljaardia markkaa. Ennen kuin vuosi on lopussa on valtion lainojen yläraja arvatenkin lähellä 50 miljaardia.

Ne valtion viranomaiset, joiden tehtävänä on vastata valtion taloudesta, ovat voineet nähdä, että valtion menojen peittäminen vastaisuudessa tulee kohtaamaan yhä suurempia vaikeuksia, sillä, meillä täytyy katsoa jo tullun verotuksen ylärajan äärelle. Lainaustoiminta on myös käytetty varsin pitkälle, mitä todistaa pakkolainaukseen turvautuminen. Kolmas tie, jota noudattamalla voidaan pyrkiä saattamaan valtion menot ja tulot tasapainoon, on valtion menojen supistaminen, säästäväisyys. Ne rationalisoimistoimenpiteet, joihin nyt on ryhdytty, ovat lähteneet tältä pohjalta. Niitä ei siis ole sanellut jokin poliittinen hyötylaskelma, ei liioin teoreettinen pohdiskelu jonkinlaisten organisaatiomuutosten tarpeellisuudesta eikä yksityistapauksen nostattama reformivaatimus, vaan niiden takana on taloudellinen välttämättömyys. Ja juuri tämä seikka saattaa osaltaan selittää, että rationalisoimistyö on nyt pantu alulle entistä tehostetummassa muodossa. Mutta varmaa on myöskin, että tavallaan jo vuodesta 1919 lähtien vireillä ollut virasto-olojen uudistamista koskeva harrastus on luonut vakaan mielipiteen virastoreformien tarpeellisuudesta.

Se valtion menojen lisääntyminen, josta edellä oli puhe, ei tietenkään kokonaan eikä edes pääasiassakaan ole ollut laajentuneen virastotoiminnan aiheuttamaa. Pääasiallinen tekijä on tietenkin ollut sota ja sen myös siviilihallinnolle tuomat lisääntyneet tehtävät. Mutta huomattavaa on, että sota-aikana on valtion peruspalkkaisten virkojen ja toimien lukumäärä noussut niin voimakkaasti, että se on nyt 25 % suurempi kuin neljä vuotta sitten. Suurin osa uusien peruspalkkaisten virkojen ja toimien perustamisista on tapahtunut siten, että aikaisemmin olleet ylimääräiset toimet on muutettu peruspalkkaisiksi viroiksi tai toimiksi. Mutta sodan vuosille on ollut ominaista, että niiden aikana on voitu saada toteutetuksi monia hallinnollisia reformeja, joita oli menestyksettä yritetty saada läpi aikaisemmin rauhan vuosina. Mainitsemme tässä kauppa- ja teollisuusministeriön uudelleenjärjestelyn, jossa yhteydessä mm. perustettiin patentti- ja rekisterihallitus, valtion teknillisen tutkimuslaitoksen, valtion hankintakeskuksen, sisäasiainministeriön kansantalousosaston perustamisen, veroasiainhallinnon ja vakuutusoikeuden uudelleenjärjestelyn jne. Kukaan ei halunne väittää näitä sellaisinaan tarpeettomiksi, mutta ne on esitettykin vain osoituksena siitä, että sota-aikana on monet kauan toteutumistaan odottaneet hallinnolliset uudistukset päässeet läpi. Samantapaista ilmiötä on havaittavissa myös lainsäädännön alalla.

Mutta virastomenojen nousu ei pysähdy suinkaan siihen, mitä uusien vakinaisten virkojen ja toimien perustaminen on aiheuttanut. Sota-aika on tuonut valtiolle runsaasti uusia tehtäviä, joiden suorittamista varten on täytynyt perustaa uusia suuria virastoja sekä laajentaa monia entisiä. Tehtävät ovat luonteeltaan tilapäisiä ja niiden hoito suoritetaan ylimääräisillä toimenhaltijoilla, joiden lukumäärästä tällä hetkellä ei ole käytettävissä tarkkoja numerotietoja. V. 1941 siviilihallinnon palveluksessa olevien ylim. ja tilapäisten toimien haltijoiden lukumäärä oli 13.374. Siitä lähtien ovat poikkeusajan aiheuttamat hallintotehtävät entisestään lisääntyneet, joten tätä lukua on nykyisissä olosuhteissa pidettävä huomattavasti liian alhaisena.

On luonnollista, että valtion palveluksessa olevien lukumäärän nousu on kohottanut valtion palkkausmenoja. Valtion virkakunnan palkat, jotka v. 1939 olivat n. 1 1/2 miljaardia mk, ovat v. 1943 arviolta 3 miljaardia mk. Tämä 100 % nousu ei kuitenkaan aiheudu virkakunnan lisääntymisestä vaan palkkojen kohoaminen on lisännyt menoja tuntuvasti.

Edellä oleva katsaus valtion virkamiesmenojen lisääntymiseen pyrkii osoittamaan, missä mittasuhteissa liikutaan, kun on kysymys valtion hallinto-olojen rationalisoimisesta ja supistusten aikaansaamisesta valtion menoissa.

Kuten alussa mainittiin, on virastotyön rationalisointi ollut eri muodoissa esillä tavallaan koko itsenäisyyden ajan. Tällöin on nimenomaan mainittava monet valtionkomiteat, joiden tehtävänä on ollut joko virasto-olojen uudelleenjärjestely yleensä taikka muutosten suunnittelu jollakin erityisellä hallinnonalalla. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien komiteain työ on yleensä johtanut tulokseen, mutta sitä vastoin ne suunnitelmat jotka ovat kohdistuneet valtionhallinnon yleiseen organisaatioon, ovat tärkeiltä osilta jääneet toteutumatta.

Aivan erikoislaatuinen ilmiö on oloissamme ollut se valpas mielenkiinto ja harrastus, jolla valtion virkamiesten ammatilliset yhteenliittymät ovat suhtautuneet virasto-olojen rationalisointiin. Valitettavasti meillä ei suuren yleisön parissa juuri lainkaan tunneta virkamiesjärjestöjen työtä tässä suhteessa ja minun täytyy henkilökohtaisesti myöntää, että tutustuminen Virkamiesliiton eri aikoina tekemiin aloitteisiin on antanut minulle entistä myönteisemmän käsityksen rationalisoimistoimenpiteiden mahdollisuuksista maassamme.

Kun Virkamiesliiton toimenpiteitä tarkastellaan nyt aloitetun rationalisoimistyön näkökulmasta, on syytä erityisesti tutustua, mihin seikkoihin Virkamiesliiton taholla on eri aikoina kiinnitetty huomiota. Helmikuussa 1919 lähetti Keskusliitto jäsenyhdistyksilleen kiertokirjeen, jossa tiedusteltiin "mitkä seikat haittaavat virkamiesten työtehoa ja mitä keinoja voidaan ehdottaa virkamiesten työtehon lisäämiseksi". Tähän tiedusteluun tulleista vastauksista ansaitsee poimia seuraavat ehdotukset:

1) esimiesten tulisi huolellisemmin valvoa alaistensa työtä;

2) virkamieskasvatusta olisi tehostettava;

3) töiden mutkattomampi järjestys kuin minkä vanhentuneet säännökset sallivat on saatava aikaan; sekä

4) virkamiehet on vapautettava mahdollisuuksien mukaan koneellisesta työstä apukeinoja ja työvoimaa hankkimalla.

1920-luvulla käsitteli Virkamiesliitto myöhemminkin nimenomaan virkamiesten työtehon parantamista. V. 1930-luvun alussa Virkamiesliitto kohdisti erityistä huomiota ammattiopetuksen parantamiseen. Liiton vuosikokouksessa v. 1932 esitti liiton sihteeri, kamreeri Y. Tamminen alustuksen virasto-olojen korjaamisesta.

Lopuksi mainittakoon, että 1941 keskusliitto lähetti jäsenjärjestöilleen kiertokirjeen, jossa kehoitettiin järjestöjen jäsenten keskuudessa herättämään harrastusta virastoteknillisiin parannuksiin ja muihinkin uudistuksiin työalallaan.

Olen viipynyt näin kauan Virkamiesliiton ehdotuksissa ja aloitteissa, jotta voitaisiin havaita, kuinka virastojen työn kannalta tärkeitä ja keskeisiä kysymyksiä niissä on kosketeltu. Erityistä mielenkiintoa herättää se, että niissä rationalisointitutkimuksissa, joita esim. Ruotsissa on viime vuosien aikana tieteellisesti koulutetun johdon tekemien suunnitelmien mukaan suoritettu, on tutkimustyön avainkysymyksinä olleet pääasiassa samat asiat, joihin virkamiesjärjestöjemme kokouksessa on useaan eri otteeseen kiinnitetty huomiota. Niille, jotka olivat seuraamassa prof. C. T. Sällforsin rationalisoimistyössä noudatettavia työmenetelmiä käsittelevää luentoa, käy sen perusteella, mitä edellä Virkamiesliiton aloitteista on kerrottu, selväksi, kuinka pitkälle yhdenmukaisuus systemaattisen tutkimustyön vaatimusten ja meikäläisten virkamiesten taholta tehtyjen käytäntöön perustuvien ehdotusten välillä todella ulottuu.

Kokemuksen perusteella voidaan todeta, että Suomessa suoritetuille tai suositelluille rationalisoimistoimenpiteille on ollut ominaista, että ne ovat olleet hajanaisia, niistä on puuttunut määrätietoisuus, ja ne ovat kantaneet keskeneräisyyden leimaa. Sitä vapaaehtoista harrastusta, joka nimenomaan virkamiestaholla on ilmennyt, ei valtion toimesta ole kyetty muuttamaan teoiksi. Tämä kaikki on johtunut siitä, että ei ole ollut mitään elintä, joka olisi virkatehtävänään huolehtinut rationalisoimissuunnitelmien valmistamisesta ja ko`ordinoinut sillä alalla tehtävää työtä sekä joka olisi myös valvonut, että tehdyt uudistussuunnitelmat toteutetaan. Meillä saavutetut kokemukset antavat saman kuvan kuin Ruotsissa vuosien 1940-42 aikana suoritettu ns. besparingsberedningenin työ. Kaiken valtionhallinnon rationalisoimistyön tulee tapahtua keskitetyn johdon alaisena, jolla on myös sellainen asema ja sellaiset valtuudet, että laaditut suunnitelmat voidaan tällaisissa asioissa alituisesti esiintyvästä vastustuksesta huolimatta ajaa läpi. Jos asia jätetään komiteasysteemin varaan, käy reformien kanssa tästä lähtien kuten tähänkin saakka. Kun komitea on näet saanut mietinnön pois käsistään, ei kenelläkään ole enää velvollisuutta eikä - poikkeustapauksia lukuun ottamatta - intressiä huolehtia siitä, että ehdotukset toteutetaan. Kerron tästä pienen, mutta nähdäkseni valaisevan esimerkin. Muuan lautakunta teki tammikuussa 1929 valtioneuvostolle ehdotuksen, että eräät ministeriöissä laadittavat luettelot jätettäisiin valmistamatta, koska se viranomainen, jota varten ne laadittiin, ei niitä tarvitse. Asianomainen ministeri, jolle ehdotus joutui, näyttää merkinneen asiakirjavihon päälle: "Tärkeä asia. Pantava käytäntöön mahdollisilta osiltaan." (Kahden viimeisen sanan selvittämiseksi mainitsen, että asiakirjoihin sisältyi myös eräitä vähäisempiä muutosehdotuksia, joista osa oli käytännön kannalta vähemmän tarpeellisia). Kun asiakirja joutui pois ministeriltä, jaettiin se asianomaiselle esittelijälle ja jäi hänelle. Kun ministeri pian vaihtui ja ehdotuksen tehnyt lautakunta lakkautti toimintansa, ei maassa ollut mitään voimaa, joka olisi nykäissyt asian liikkeelle. Ja niin ehdotus onnellisesti hautautui. Kunnes eräässä toisessa yhteydessä asia taas sukelsi esille. Luettelojen lopettamisesta tehtiin 1943 keväällä taas esitys, mutta asia ei ruvennut vieläkään menemään eteenpäin. Virastoasiain valtuutetun toimesta päätettiin tällöin suorittaa tutkimus, kuinka paljon tuohon tarpeettoman luettelon laatimiseen valtio oikeastaan käyttää työvoimaa ja mitä se tulee valtiolle maksamaan. Ja mitä silloin havaittiin? Ministeriöissä on tarvittu 9 työntekijän aika kokonaan luetteloiden tekemiseen, jota paitsi osatyönä on käytetty kuukausittain 81 työtuntia samaan tarkoitukseen. Kaiken kaikkiaan tarvittiin luetteloiden tekemiseen siis 13 henkilön aika. Valtiolle tämä luettelo maksoi kuluvan vuoden palkkojen mukaan ainakin 33.000 mk kuukaudessa elikkä siis vajaat 400.000 mk vuodessa! Neljäntoista vuoden ajan tämä oli saanut jatkua ilman että kukaan oli vaivautunut ottamaan selkoa, mitä v. 1929 tehty ehdotus taloudellisesti merkitsi.

Valtionhallinnon rationalisoimistoiminnassa on näin ollen tavallaan yhtä tärkeää kuin itse ehdotusten tekeminen huolehtiminen siitä, että ne saadaan läpi. Kun olen keskustellut Ruotsin besparingsberedningenin johtohenkilöiden kanssa, ovat he ilmaisseet saman käsityksen. Heidän toimikuntansa sai aikaan varsin laajasuuntaisen säästämisohjelman, jonka nettotulos olisi valtiolle tiennyt säästöissä ja tulonlisäyksissä 200 miljoonaa kruunua. Mutta nyt jokin vuosi ehdotusten tekemisen jälkeen voidaan todeta, että ainoastaan vähäinen murto-osa tästä ohjelmasta on toteutettu. Besparingsberedningen onkin loppumietinnössään koko lailla resigneeratusti todennut: "Radikaalisemmat talousarvion supistukset eivät sitä vastoin ole olleet käsittelyn alaisina, sillä me olemme jo varhain saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että sellaisiin ei ole edellytyksiä. Jotta tämäntapaista työtä voitaisiin menestyksellä suorittaa on välttämätöntä, että hallitus, valtiopäivät ja yleisö ovat vakuuttuneita säästäväisyyden välttämättömyydestä. Tällaisia edellytyksiä ei riittävässä määrin ole ollut esillä. Säästämisehdotuksiamme ei ole yleensä otettu hyväksyen vastaan."

Tämän tapaiset havainnot ja kokemukset osoittavat, että rationalisoimistyö kaipaa keskitettyä, jatkuvaa johtoa.

Kun valtionhallinnon rationalisoiminen tuli Suomessa ratkaisevasti päiväjärjestykseen, haluttiin ottaa oppia saaduista kokemuksista. Sen vuoksi ei turvauduttu enää komiteatiehen, vaan valtiovarainministeriöön päätettiin perustaa erityinen toimi, jonka haltija, virastoasiain valtuutettu, tulisi huolehtimaan rationalisoimistyön johtamisesta valtionhallinnon piirissä. Valtuutetun tehtävänä tulee olemaan mm.:

1) tehdä suunnitelmia valtion virasto-olojen rationalisoimiseksi;

2) valvoa, että valtion hallinnossa noudatetaan tarpeellista säästäväisyyttä;

3) käsitellä valtion viran ja toimen haltijoiden yleistä ammattikoulutusta koskevat asiat;

4) ylläpitää yhteyttä valtion viran ja toimen haltijain ammatillisiin järjestöihin virastoasiain uudistuksia koskevissa kysymyksissä;

5) valvoa, että virastojen töiden järjestelyssä on otettu huomioon myös virastoja käyttävän yleisön mukavuus ja ajan säästö; sekä

6) antaa valtion viranomaisille lausuntoja toimialaansa kuuluvista kysymyksistä.

Kun on mitä tärkeintä, että virastoasiainvaltuutetulla on läheinen kosketus virastoihin ja virkamiehiin, tullaan ensi vuoden alusta valtiovarainministeriöön asettamaan virastoasiain neuvottelukunta, jonka tehtävänä on periaatteellista laatua olevien asiain käsittely sekä virastojen rationalisoimistyön seuraaminen. Tähän neuvottelukuntaan tullaan myös määräämään valtion viran ja toimen haltijain järjestöitä edustavat jäsenet.

Virastoasiain valtuutetun työ tulee tapahtumaan kahta päälinjaa noudattaen. 1) yleiset organisaatiotutkimukset, 2) työtutkimukset.

Yleiset organisaatiotutkimukset kohdistuvat virastojen sisäiseen ja keskinäiseen organisaatioon sekä yleistä luonnetta oleviin hallintokysymyksiin. Tämäntapaisista asioista voidaan mainita mm. vanha kiistakysymys: keskusvirastotko vai ministeriöiden osastot, edelleen kolleeginen käsittely hallintoviranomaisissa, ratkaisuvallan siirtäminen alemmille viran ja toimen haltijoille, lausuntojen hankkimismenettelyn yksinkertaistaminen, puhelimen käytön yleistäminen, diaarinpidon yhtenäistäminen, valtion julkaisut jne. Edelleen voidaan ajankohtaisista organisaatiokysymyksistä mainita lääninhallituksen aseman selvittely valtion piiri- tai aluehallinnon keskeisenä elimenä, eräiden lääninhallinnon virkojen uudelleenjärjestely jne.

Työtutkimuksien avulla pyritään virastojen työmenetelmien yksinkertaistamiseen ja sellaiseen työn teknilliseen järjestelyyn, että ensiksikin tarpeeton työ poistetaan ja tarpeellinen työ suoritetaan mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla, s.o. että kaikki tarpeettomat kustannukset poistetaan. Tässä yhteydessä ei ole syytä syventyä yksityiskohtaisesti työtutkimuksissa noudatettavaan metodiikkaan, sillä asiasta on tämän lehden lukijoille esitetty Ruotsin besparingsberedningenin työtä koskeva selostus, jossa oli juuri tähän puoleen kiinnitetty suurta huomiota. Lienee kuitenkin paikallaan lyhyesti todeta, että virastoissa suoritettavissa työtutkimuksissa joudutaan turvautumaan virastoissa palvelevien antamiin tietoihin, joiden perusteella valmistetaan yhtenäinen selvitys siitä, miten viraston työ suoritetaan, kuinka kauan kukin työsuoritus ottaa aikaa, mitä menetelmiä siinä käytetään, missä yhteydessä eri suoritukset ovat toisiinsa ja miten ne ovat toisistaan riippuvaiset, mitkä tekijät hidastavat työtä, miten tällaiset tekijät olisi poistettava, jotta työ voitaisiin järjestää mahdollisimman tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi jne.

Juuri työtutkimukset muodostavat sen työalan, jolla valtion hallintoelinten henkilökunta joutuu välittömään kosketukseen rationalisoimisen kanssa. Sen takia on erittäin tärkeää, että työtutkimuksista on valtion viran ja toimen haltijoilla oikea käsitys. Ensiksikin työtutkimuksen suorittaminen jossakin virastossa ei mitenkään merkitse tämän viraston leimaamista takapajulla olevaksi tms, sillä tutkimus on tarkoitus suorittaa läpi linjan. Toiseksi: tutkimusten tarkoituksena ei ole viran ja toimen haltijoilta vaadittavan työmäärän kohottaminen suorituskyvyn yläpuolelle eikä edes ylärajalle eikä millään tavoin huonontaa työntekijäin työehtoja, vaan tarkoituksena on tarpeettoman työn poistaminen, työn yksinkertaistaminen ja työmäärän saattaminen kohtuulliseksi sekä ennen kaikkea tasaiseksi viraston henkilökunnan kesken. On näet pidettävä mielessä, että vanhoilta ajoilta lähtien on monessakin paikassa vielä säilytetty vanhoja työmenetelmiä, jotka voidaan nykyaikoina tekniikan avulla yksinkertaistaa ja siten saavuttaa työnsäästöä. Kolmanneksi on syytä muistaa, että työtutkimukset pyrkivät aikaansaamaan viran ja toimenhaltijain työoloissa parannuksia esim. huoneisto-, kalusto-, valaistus- ym. olojen korjaamisella, parempien konttorivälineiden käytäntöönottamisella jne. Vihdoin on otettava huomioon, että vaikka rationalisoimistoiminta meillä onkin lähtenyt alulle suoranaisten säästäväisyyspäämäärien merkeissä, rationalisoimiseen kuuluu hallinnon tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden edistäminen. Tästä johtuu, että työtutkimuksissa on esitettävä myös sellaisia ehdotuksia, jotka voivat suorastaan lisätä valtion menoja, jos ilman sitä ei voida saavuttaa hallinnon tarkoituksenmukaista järjestelyä. Tällä tavoin voidaan juuri työtutkimusten avulla aikaansaada muutoksia, jotka kenties kauan aikaa ovat olleet viraston sisällä suunnittelun alaisina, mutta joita ei ole voitu syystä tai toisesta toteuttaa.

Eräs rationalisoimistyön keskeinen idea on siinä, että palkka ja työsuoritus pyritään saamaan oikeaan suhteeseen keskenään. Tämä merkitsee siis sitä, että palkkaa ei ole olemassa ilman vastaavaa työtä, mutta samalla myös sitä, että työstä suoritetaan sitä vastaava palkka. Työtutkimusten avulla kyetään yleensä löytämään ne tapaukset, joissa tehty työ ei vastaa siitä suoritettua palkkaa, esim. sen vuoksi, että työmäärä on liian vähäinen tai sen vuoksi, että työ ei laadullisesti ole sellaista, joka suoritetaan karkean kvalifikaation omaavalla henkilökunnalla. Kummassakaan tapauksessa ei vika yleensä ole asianomaisen henkilön vaan työn järjestelyn, johon on saatava muutos. Mutta vaikeampi on nimenomaan valtion hallinnossa aikaansaada sellainen järjestely, että palkat maksettaisiin suoritetun työmäärän perusteella siis että huomattavasti keskimäärän ylittävästä työstä suoritettaisiin lisäkorvausta. Tämäntapaiset palkkaperusteet eivät yleensä sovellu valtion palkkausjärjestelmään. Kuitenkin on työtutkimuksia suoritettaessa tämä mahdollisuus otettava huomioon. Lienee syytä mainita, että Ruotsissa on eläkehallituksessa suoritetun työtutkimuksen yhteydessä tehty ehdotus lisäpalkkiojärjetelmän käytäntöönottamisesta.

Rationalisoimistyö nykyisenä ajankohtana ulottuu myös mahdollisuuksien selvittämiseen, olisiko jossakin kohti säästöjen aikaansaamiseksi alennettava standardia. Valtion rahataloudellinen asema on nyt ja pitkät ajat eteenpäin niin vaikea, että valtion tarjoamien työsuoritusten tason alentaminen saattaa olla välttämätöntä. Tällä ei tarkoiteta suinkaan valtion palveluksessa olevien palkka- ym. ehtojen huonontamista, vaan niitä palveluksia, joita valtio tehtäväänsä täyttäessään tekee yksityisille. Kuvaava on tässä suhteessa Ruotsissa besparingsberedningenin aloitteesta toteutettu arvopostin kotiinkannon lopettaminen kolmessa suurimmassa kaupungissa. Se alensi postin standardia, mutta se aiheutti valtiolle arviolta 700.000 kruunun vuotuisen säästön.

*

Olen pyrkinyt edelläolevassa tuomaan esille erinäisiä näkökohtia, joita rationalisoimistyössä on noudatettava sekä tekemään selkoa työn suunnitellusta järjestelystä meillä. Haluan lopuksi erityisesti korostaa, että rationalisoimistyö voi menestyä ainoastaan sillä edellytyksellä, että sen päämääriä kohtaan tunnetaan riittävää ymmärtämystä maan virkamieskunnan keskuudessa. Kun yksityisissä virastoissa suoritettavat työtutkimukset on jätetty viraston oman henkilökunnan keskuudesta määrättyjen miesten tehtäväksi, voidaankin odottaa, että itse käytännöllinen tutkimustyö saa osakseen viran ja toimen haltijain täyden luottamuksen.

Kuten aikaisemmin mainitsin, näkisin omasta puolestani Virkamiesliiton tähänastisissa virasto-olojen uudistusta koskevissa aloitteissa osoituksen siitä, että maan virkamieskunnan keskuudessa on vallalla oikea käsitys rationalisoimistyön merkityksestä ja varmana voidaan pitää, että virkamiesten omat järjestöt pyrkivät tällaista käsitystä jatkuvasti syventämään. Myönteinen suhtautuminen valtiovallan taholta suoritettavaan rationalisoimistyöhön on virkamiesten itsensä kannalta tärkeää, koska ainoastaan täysin positiivinen kannanotto virastotyön tehostamista tarkoittaviin toimenpiteisiin antaa virkamiesjärjestöille lujan pohjan esittäessään valtiovallalle toivomuksia esim. palkkausolojen kohentamiseksi.

Lienee paikoillaan lopuksi kiinnittää huomiota siihen, että eduskunnan ja sen eri ryhmien keskuudessa on viime vuosien aikana suhtautuminen valtion virkamieskuntaan ollut entistä myönteisempi, voidaanpa eräissä ryhmissä puhua suoranaisesta asenteen muutoksesta. Tämä onnellinen kehityssuunta on säilytettävä, sitä vaatii ei vain valtion palveluksessa olevien etu vaan koko valtakunnan menestys. Positiivisella suhtautumisella suoritettaviin rationalisoimistutkimuksiin edistetään sitä prosessia, jonka lopputuloksena saadaan tälläkin alalla työnantajan sekä sen edustajien ja toiselta puolen työntekijäin välille hyvät, luottamukselliset suhteet.