10

LOMALLA KAJAANISSA. JUNAMATKA. VAPPU VIIPURISSA. MARSSI HAMINAAN. PARAATI HELSINGISSÄ 12.5.1918. SODAN JÄLKISELVITTELY JA KIRJEITÄ KOTOA JA KOTIIN.

Sodan merkittävimmät ratkaisutaistelut käytiin Hämeessä. Tampereen valloituksesta maalis-huhtikuun vaihteessa alkoi punaisten nopea perääntyminen. Mäntyharjun rintamalla ei tapahtunut varsinaista sotilaallista ratkaisua, mutta sodan käännyttyä punaisille tappiolliseksi oli heidän peräännyttävä myös Mäntyharjulta kohti Viipuria. Tästä seurasi meille kaivattu lepokausi, jota vietimme Kinnillä Kurkelan talossa. Huhtikuun 21. päivänä pääsi sitten koko joukkueemme runsaan viikon pituiselle lomalle Kajaaniin. Loman aikana suoritti valkoinen armeija Viipurin valloituksen. Vaikka emme varsinaisiin taisteluihin ehtineetkään, sattui lomallakin muistelemisen arvoista. Bertha von Suttnerin sodanvastainen romaani "Aseet pois!" on saanut lainata nimensä kertomukselle siitä miten ratkesi ärtyneen auktoriteetin ja joukon oikeustajun välinen ristiriita Kajaanin sissejä rintamalle kuljettavassa junassa:

Suonenjoen asemalla käytiin kahvia juomassa, ja vaikka leipäkortteja ei kellään ollut, niin saatiin ruisvettä kuitenkin. Asemalla sentään muuan mikkeliläinen komppaniapäällikkö, joka lienee ollut hitusen hutikassa, vaati poikia kunniantekoon hänelle. Se oli jokseenkin typerästi tehty poikien mielestä, sillä siihen aikaan ei paremmillekaan herroille tehty kunniaa. Asemalla ei sentään vakavampaa yhteentörmäystä sattunut, mutta kun juna taas oli liikkeellä ollut jonkun aikaa tuli ennenmainittu komppaniapäällikkö meidän vaunuosastoomme, kulki sen läpi ja katseli jokseenkin rumasti, kun pojat eivät kimmahtaneet perusasentoon hänet nähtyään. Kuljettuaan vaunun takaovelle seisahtui hän tarkastelemaan hetkeksi vaunussa olijoita, mutta pian karjasi likinnä ovea seisovalle, pienelle "tuplalahtarille", että ovi auki kun herrat kulkee.

Pieni viisitoistavuotias, mutta muuten pahasisuinen "tuplalahtari" taisi hiukan topertua, kun "setä", joka lisäksi oli komppaniapäällikkö, käski häntä oven aukasemiseen. Ennenkuin kukaan oli kerinnyt kieltää häntä siitä, oli hän, muistaen toverimme Anders Lehikoisen kultaisen säännön: Hieno käytös ennen kaikkea, riuhtaissut oven selkoselälleen. Tyytyväisenä kompuroi komppaniapäällikkö ulos, mutta jätti oven auki. Hänen tarkoituksensa vaunuumme tullessaan oli kai saada riita syntymään tavalla tai toisella ja sitä varten jäi hän vaunun eteiseen kuuntelemaan keskusteluamme, jotta siihen voisi tarrata kiinni ja alottaa riidan.

Ovea oli tähän asti pidetty kiinni, sillä lämmin ei riko luita. Jehu, joka istui penkin päässä ja hyräili "Porilaisten marssia" omatekoisella nuotilla, karjaisi yhtäkkiä oven luona olijoille:

--  Ovi kiinni!

Kun ensi kerta ei tehonnut, toisti hän käskynsä sillä tunnetulla ponnekkuudella, joka hänelle on ominaista.

Tätä oli komppaniapäällikkö odottanutkin, hän ei ollut niin humalassa, ettei hän olisi älynnyt tuossa huudossa olevan kylliksi riidan aihetta.

Hän ilmestyi takaisin vaununovelle ja rumasti muljottaen verestävillä silmillään kysyi:

--  Kuka käski panemaan oven kiinni? Kuka?

Ei vastausta. Kaikki tuijottivat häneen, kutka olivat aikansa kuluttaneet kortinpeluulla, lopettivat sen, syömämiehet panivat eväänsä pois ja kaikkien katseet kiintyivät häneen. Uudistettuun kysymykseenkään ei kukaan virkannut mitään. Poikien joukosta vain alkoi kuulua pahaenteistä mutinaa.

Jehu kai lienee näyttänyt syyllisemmältä, koska komppaniapäällikkö meni hänen eteensä karjumaan. Jehu kuunteli rauhallisesti, räpytti vaan silmiään, josta näki, että hänkin oli jo suutuksissaan. Herra ärjäsi hänelle:

--  Nouse ylös, kun upseeri sinua puhuttelee!

--  Eipä tässä tiedä hyppiä, vastasihe Jehu verkalleen ja istui paikallaan yhtä juurevasti kuin olisi jököttänyt lantakuorman kiireellä Polvilan pelloilla. Mutta komppaniapäällikkö suuttui yhä enemmän moisesta röyhkeydestä ja taltuttaakseen ynseän nuorukaisen, rupesi hän kopeloimaan mauserpistooliaan, joka riippui nahkahihnasta hänen sivullaan. Tällöin saapui Onni Artturi Aadaminpoika jalona ja ylevänä kuni pyhä, kirkas ilmestys korkeuksista, hyppäsi riitelevien väliin ja hihkasi jylhällä äänellä:

--  Tämä on hävytöntä!

Samassa rupesi vaunukin kihisemään, pojat hyppivät ylös paikoiltaan, jokainen poukkoili kuin köyhät jouluna.

--  Missä täällä on päällystöä? huusi komppaniapäällikkö huomaten hätänsä.

Rihtniemen Eero, joka seisoi penkillä nagan-revolveri kädessään ja ojenteli sitä uhkaavasti, vastasi että kyllähän vähin joka "faari" sen verran on kuin tässä näyttää tarvitsevan ja kysyi asiaa. Kuitenkaan ei hän saanut sanojaan hätäänjoutuneen kuuluville, sillä yleinen melu ja mellastus oli suuri. Jokainen huusi ja hihkui ja komppaniapäällikkö parka seisoi kuin uhrilammas villiintyneen väen keskellä.

Huvittavin oli tarkastella Rönnyn Hemmiä, joka oli parantunut jo Vääräniemellä saamastaan haavasta. Hän oli jytäkän alkaessa joutunut aivan takalistolle ja koetti nyt päästä piiritetyn luo, mutta vahva miesjoukko oli edessä. Pieneen kokoonsa luottaen koetti hän pujahtaa miesten säärien välitse, mutta havaittuaan sen turhaksi, otti hän vauhtia ja yritti puhkasta miesmuurin. Sekin oli turhaa ja kotvan hikipäässä riehuttuaan, heitti hän sikseen kaikki yritykset siihen suuntaan ja voimattomassa vihassaan rupesi huutamaan:

--  Hai, lyökää nenään! Hai lyökää p-a turpiin!

Lehikoinen rutilaiskana miehenä tyytyi päällekatsojaksi, nauraa hohotti näytelmän hauskuudelle ja huuteli, ettei hän kiellä eikä käske, mutta tapelkaa. Ja että melu oli suuri sen arvaa jokainen, sillä Unelias-Jonnekin, joka Kaanaasta lähtien oli vedellyt tavarahyllyllä, heräsi ja hieroen silmiään ölähti korkeuksistaan:

--  Mikä mäkättäjä se tuossa sakin keskellä?

Eikä Unelias-Jonnen tapa ole koskaan ollut pienestä sirkutuksesta herätä, siihen on tarvittu tavallinen öläkkä.

Komppaniapäällikkö seisoi avutonna miesjoukon keskellä. Hän kai huomasi joutuneensa liian pahasisuiseen sakkiin, koska pysytteli ääneti. Jouhkin Santeri ärjyikin hänen korvaansa, että nyt et olekaan mikkeliläisten keskellä vaan kajaanilaisten, joille ei ole hyvä tulla turisemaan. Hänen puheensa ei sentään vaikuttanut mitään, sillä komppaniapäällikön koko salamoiva viha oli suuntautunut Onni Artturi Aadaminpoikaan. He seisoivat vastatusten, rinta rinnassa ja tuijottivat toisiinsa ja katseet olivat kuin teräspuikot silmästä silmään. Melu ympärillä vähitellen vaikeni ja huomio kiintyi tähän äänettömään kaksintaisteluun. Siitä kai lie komppaniapäällikkö saanut tuulta siipiensä alle, koska yht`äkkiä peräytyi ja aikoi tarttua mauseriinsa nähtävästi murha-aikeissa, mutta Simo Hurtaksi kutsuttu Pietarisen Einari, jonka paljas puukko oli ollut valmiina hihassa koko ajan, vetäsi mauserin kannatushihnan poikki ja Onni Artturi Aadaminpoika otti aseen haltuunsa. Nyt huomasi komppaniapäällikkö turhaksi ruumiillisen vastarinnan, hän tyytyi vain julmentamaan katsettaan ja tunnustaa täytyy, ettei meistä kukaan taitanut hänestä edelle tai edes hänen rinnalleen käydä siinä taidossa.

Vihdoin hän päätti nolata meidät lopullisesti, ja asettaen käsivartensa niin, että hihansuussa olevat kolme keltaista nauhaa, komppaniapäällikön merkit, selvästi näkyivät kaikille kysäisi mahtavasti:

--  Tiedättekö, kenen kanssa olette tekemisissä?

--  Jo vain, vastasi Onni Artturi yksikantaan.

--  Jaa, olkaa hyvä ja katsokaa tuota!

Hän veti povestaan paperin, jonka ojensi Onnille. Tämä tarkasti hetken sitä, mutta vastoin jokaisen odotuksia, tyytyi vain puhkeamaan valtavaan raivonauruun, joka vavahutti koko vaunua ja komppaniapäällikön hämmästys moisesta röyhkeydestä oli kuvaamattoman suuri. Ja kun nauraja oli saanut takaisin kykynsä puhua, huomautti hän:

--  Tämä herra on reserviluutnantti Suomen armeijassa. Saako hän sen nojalla tulla räyhäämään humalassa suomalaiselle vapaaehtoiselle kajaanilaiselle sotilaalle?

--  Ei, kaikui vastaus kuin ukkosen jyrinä.

--  Olkaa hyvä ja säilyttäkää tätä, siksi kunnes selviätte, sanoi Onni Artturi ja ojensi upseerin valtakirjan takaisin omistajalleen.

Seurasi taas tuijotus ja täytyy tunnustaa, ettei ennen ollut monikaan nähnyt niin lopullista kylmää ja jäätävää katsetta kuin millä komppaniapäällikkö meitä tuijotti. Mutta eipä sillä, että sitä olisi liioin säikähdetty, eihän toki. Tilanne pysyi ennallaan Pieksämäelle asti. Upseeri oli meidän keskellemme suljettuna ja me piirittäjät loimme häneen erittäin vihaisia silmäyksiä.

Kun Pieksämäelle tultiin, valittiin tuomari Jyrhämä, II ryhmän vilkas päällikkö ja Onni Artturi Aadaminpoika johtamaan upseeri paikalliseen esikuntaan, jossa asia piti selvitellä. Ja niin lähetystö lähti, upseeri keskellä ja pojat sivulla Onnin riiputtaessa olallaan herran mauseria, retkemme ensimmäistä sotasaalista, kuten pojat tuumivat.

Hetken päästä saapuivat edustajamme pois. Asia oli kuitattu siten, että komppaniapäällikkö sai takaisin mauserinsa, mutta lupautui olemaan nostamatta mitään jälkijuttuja asiasta.

--  Taistelu ja voitto, hihkasi Jehu ja Unelias Jonne tunnusti, että rumasti se äijäläinen osasi katsella, vaikka muuten ei ollut paljo kenenkään näköinen.

Saavuimme Viipuriin Antrean kautta kaupungin kukistumisen jälkeen. Sattui olemaan Vapun päivä. Tuon "vapauden Vapun" tunnelmista kirjoitin lyhyen kirjeen Kajaanin Lehteen:

"Vapauden vappua Viipurissa valaisi kirkas päivänpaiste. Kirkas ja reipas oli mieli myös vapautuneiden viipurilaisten keskuudessa, kun kaupungin ottivat valtaansa valkoiset valloittajat.

Viipuri on verrattain hyvin säilynyt. Kolikkoinmäellä on 14 taloa palanut ja siellä tapahtuneen erittäin voimakkaan räjähdyksen vaikutuksesta olivat lasit särkyneet taloista laajalla alalla.

Varsinainen kaupunki ei ole kärsinyt tuhoja pommituksessa. Asemarakennukseen on vain jokunen granaatti sattunut.

Vankeja on kovasti joka paikassa. Kenraali Mannerheim saapui myös vapaaksi vallattuun Karjalan pääkaupunkiin. Samassa junassa tuli myös kenraali Toll, molemmat esikuntineen.

Kajaanin Sissi-Jääkärit kärsivät ankaran mieshukan hyökätessään Papulan sillan yli kaupunkiin. Heti kaatui luutnantti Paulig ja kohta vänrikki Lehto haavoittui jalkaan. Kaikista eniten kaatui juuri kajaanilaisia Viipurin valloituksessa.

Me lähdemme Säkkijärvelle ja sieltä Haminan kautta Kouvolaan punaisten hirmuvallan tähteitä puhdistamaan. Pian kai saamme viettää vapausjuhlaa Suomen puhdistamisen johdosta."

Vapun päivän iltana lähdimme marssimaan Viipurista Säkkijärven kautta kohti Haminaa. Tuo vajaat kolme vuorokautta kestänyt marssi koetteli meidän jalkojamme melkoisesti. Tuon marssin vaiheista kertoo seuraava kolme ja puoli kuukautta tapahtuman jälkeen Kajaanin lehdessä 21.8. julkaistu kirjoitus, jonka nimenä on "Kun pommi räjähti" ja aliotsikkona "Veretön sotamuistelma":

No niin! Kuljettiin Viipurista kohti Haminaa pitkin maantietä ja edellä painelivat punikit pinnistäen kaiken mahdollisen kulkunopeutensa, keventäen maallista olemustaan kivääreillä, patruunoilla ja patruunavöillä y.m.s. puhumattakaan tykeistä ja muista suuremmista sotakompeista, joita he eivät edes aikoneetkaan haalata paljon Viipuria kauemmas. Olivatpa tulevan tuomionsa pelossa viisaammat jättäneet punaisen kaartin jäsenkorttinsa tienvieriin, josta allekirjoittanut niitä hyppi hakemassa Onni Artturi Aataminpojan kanssa, joka hengen erik. johdon vaikut. alla vaeltaen löysi vanhan piikinlyövän revolverin, jonka löydön johdosta pian kajahti ilmoille valtainen raivonauru, kuten arvoisat asetoverit hyvin muistavat.

Kiirettä siinä tosin koetimme mekin pitää, jotta jäsenkorttien omistajat tapaisimme. Seisoimme uuraasti maantiellä päivin ja öin ja muuntelimme jalkojemme sijoja niin vihaisesti, että monen pojan jalkopohjat pian lainehtivat yhtenä vesirakkona. Osansa olivat tässä suhteessa käsittäneet ne, jotka jättäytyivät kuormastoon hevosten vedettäväksi, muka vatsatautisena (kovasta syönnistä Viipurissa) tai pääkipuisena (kohmelo!) ja useampi mies se halusi "kanuunaisen" (kenttäkeittiön) päälle. Me, jotka esivallalle uskollisina kävelimme, olimme sydämistyneet kuormain päällä istujille, eritoten Immosen Augustille ja Analle, jotka pieksivät vielä suutaan ja kyselivät onko se niin jalkojen päälle käypää tuo kävely kuin istuminen.

Saavuttiin vaivat kestäen Vilajoen kylään Säkkijärven pitäjässä ja siinä oli meillä aikomus pysähtyä. Eikä ohi olisi päästykään, sillä Pyklingin talonväki oli valmistanut iloisen yllätyksen. Kauheita sissiroistoja (K. Sissi-R) kestittiin näet niin maukkaalla riisiryynipuurollisuudella, ettei sakin kovin valehtelija Jehukaan sanonut koskaan sellaista syöneensä. Maitoa oli myös tarjolla ja koska me Viipurista olimme onnistuneet saamaan näkkileipää ja voita niin paljon, että kerraksi riitti yksikin annos ja saivathan Lehikoinen ja Lehdon Antero sekä Rihtniemen Eero "komppanian tunnetusti kovimmat syömärit" (emäntien lausunto) valehtelemalla ja muotonsa muuttaen toisen ja kolmannenkin "ransuunin", niin sanon minä, jukrameerattu, että olipa pingollaan kerrankin poikain vatsat.

Liiallisuuksiin meni kestitys vasta sitten kun ystävällinen emäntäväki rupesi kahvinkeitolle.

Salosen Aarne halusi valmistaa itselleen uutuuden. Hän oli Viipurista käsittänyt muutamia ryssäläisiä säilykepurkkeja, saanut ne tuta hyviksi ja juolahti hänen päähänsä yhtäkkiä lämmittää yksi purkki, maistuisiko se entisajan lihakeitolle. Niinpä tätä: hän asetti sen hellalle ja jätti kuumenemaan.

Syötiin, juotiin, mässättiin. Pari vaimoihmistä hääri kahvipannujen kimpussa hellan ääressä.

Silloin se pamahti. Kuulosti kuten hellan luona. Akkunat helisivät vielä kotvan pamauksen jälkeen, sakea höyry levisi hetkessä yli huoneen ja korvat menivät lukkoon kaikilta keittiössä olevilta. Hellan ääressä häärivät naiset parkaisivat sydäntäsärkevästi ja yhteinen ystävämme ja asetoverimme Ana, joka oli tullut keittiöön "katsomaan kahvinkeittoa", kuten sanoin, vaikka todellisuudessa olikin tullut "lipileeraamaan" neitosten kera, pudotti suuressa ahdistuksessaan puurovadin lattialle. Unelias Janne, joka noin vain ohimennen sanoen kerran nukkui 6 tuntia ketjussa, vaikka vahtivuoro oli vain puolet siitä, pilkisti juuri ovenraosta, mitä Ana hommailee, mutta räjähdyksen kuultuaan pinkaisi hän pirttiin, hihkaisi: "Käsipommi räjähti", ja kiisi viivana pihalle, jossa vaipui nurmelle luullen kohta kuolevansa. Kahvinkeittäjät pökertyivät niin kokonaan, etteivät osanneet paikoiltaan isosti liikuksia.

Kun vihdoin kukin pääsi hiukan selviämään räjähdyksen aiheuttamasta mielenhäiriintymisestä ja kun höyry hälveni, niin tuli selville, että Salosen säilykepurkki oli sisälle muodostuneen höyryn voimasta räjähtänyt ja syytänyt kuumat sisälmyksensä keittäjättärien silmille. Ana huomattuaan vahinkonsa, väitti kivenkovaan, että häneenkin oli sirpale sattunut, johon pojat arvelivat, että Ana taitaakin olla "lihamagneetti".

Kahville ei räjähdys ollut mitään voinut ja kaikkien mielestä se oli pääasia. Ana otti uutta puuroa, ja Unelias-Janne hetken kuolemaa odoteltuaan palasi miesten sakkiin.

Kahvi nautittiin taas rauhassa, levähdettiin syönnin perästä ja kaiholla erottiin vieraanvaraisesta talosta, jonka ystävällinen emäntä laittoi Säräisniemen poikien kautta tutuille terveisiä.

Matkalla Säkkijärven kirkolle oli varusmestari "hemmassa". Tuli näet mies miehen perästä hänen luokseen ja susahti korvaan, ettei muut kuulisi:

--  Alushousut!

Haminaan saavuttiin toukokuun neljännen päivän aamulla. Kaupungin valtaus tapahtui verettömästi, sillä suurin osa punaisista oli paennut jo edellisenä päivänä ja jäljelle jääneet antautuivat sovinnolla.

Haminan valloituksen jälkeen meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa Kouvolaan tai Kotkaan, mutta Kouvolasta perääntyvät punaiset antautuivat jo 3.5. Inkeroisissa ja Kotka antautui seuraavana päivänä.

13.5. lähdimme Haminasta voitonparaatiin Helsinkiin. Kajaanin Sissirykmentti majoittui Brändöhön. Itse paraatihan pidettiin 16. päivänä toukokuuta. Muistelmassa nimeltä "Helsingin suuressa paraadissa vuosi sitten" kirjoitin tunnelmista Kajaanin Lehteen 16.5.1919:

Oli kauniinpuoleinen kevätaamu toista viikkoa Haminan valtauksen jälkeen. Päivystävä aliupseeri oli juuri käynyt hihkumassa kirkkaalla äänellä ent. kadettikoululla majailevien I komppanian sisseille herätyshuudon ja nyt kähmivät he unia silmistään hieroen vaatekappaleita päälleen ja ne osittainkin oikeaan järjestykseen saatuaan työntäytyivät ulos nauttiakseen emäntien valmistamaa aamujuomaa, joka virkisti kovin. Heti kun alkutoimet oli hätimiten suoritettu tuli käsky lähteä ruoturintamaan ja säännönmukaisiin harjoituksiin. Säntillisimmätkään ja niitä ei ollut paljon koko komppaniassa, eivät rientäneet juoksujalassa riviin ja siitä saa päätellä miten suurella nopeudella harjotuksiin tympeytyneimmät kulkivat. Ja sellaisia oli tuiki paljon. Eikä heidän kulkunsa kovinkaan kiihtynyt, vaikka päälliköt olisivatkin kuinka liekkuneet ja huutaneet. Pienemmät "kihot", ryhmäpäälliköt ja muut sellaiset, olivat aivan sananvaltaa vailla, eikä joukkuepäälliköllekään aina myöten annettu, jos tämä "kenkuksi" rupesi. Siitä ylöspäin vasta omat "pomot" saivat rennosti käskeä, vieras ei milloinkaan. Vapaaehtoisen soltun sivulla ei joka "faaria" totellakaan.

Tosi tympeätähän olikin lähteä kivääri olalla marssimaan pariksi kolmeksi tunniksi pölyisille teille. Aurinko helotti niin tavattoman lämpimästi pilvettömältä taivaalta ja sen polttavassa paisteessa olisi täytynyt painavissa sarkatamineissa potaltaa minne vain määrättiin. Mielellään sellaisesta poiskin olisi ollut mutta ei sekään tahtonut käydä laatuun. Jos ei suostunut mukaan lähtemään hyvällä, niin hakivat väkisten ja jos valitti sairaaksi itseään niin ohjasivat lääkärin luo saamaan neuvoja paranemista varten. Ja se kehno ei uskonutkaan valitteluja, piti olla tosi sairas ennenkuin lomalipun sai. Ja noloahan oli saapua takaisin lääkärin luota, joka oli parannuskeinoksi määrännyt potilaalle puhtaan paidan, ei mitään muuta. Ja potilas oli ollut mielestään kuoleman kielissä. Seuraus tällaisesta lääkkeestä oli että mies seuraavana aamuna kykeni reippaasti harjoituksiin.

Komppania seisoi ruoturintamassa kadulla kadettikoulun edessä ja punakaartilaisvangit tarkastelivat ikkunoista. Kohta tehtiin ryhmäjaot, kaarto ja kivääri olalle vietyä lähdettiin marssimaan rauhantorille tavalliselle harjoituskentälle. Vasta täällä ilmoitettiin, että nyt valitaan komppaniastanne 5 ryhmää miehiä, jotka lähtevät Helsinkiin suureen paraadiin. Pohjois-Savon Rykmentti lähettää sinne kokonaisen komppanian, johon on määrätty joukkue kustakin pataljoonasta. Meidän komppaniamme sai kunnian keskuudestaan kerätä koko pataljoonan puolesta tuon valioväen ja pulskiahan tuohon tulikin, vaikka ma itse mukanaolleena sanon. Komeinta miestä taisi olla Keräsen Lauri ja ruminta allekirjoittanut adjutanttineen, muut olivat siltä väliltä.

Valituksi tulleet jäivät harjoittelemaan yhä, mutta ne, jotka eivät matkaan päässeet, saivat lähteä pois. Ja innokkaasti silloin harjoiteltiinkin, olihan nyt näytettävä mihin pystyimme ja halusimme tietenkin esiintyä mahdollisimman edullisesti. Vaikka ilma oli lämmin että tahtoi rasvaksi sulaa, heiluimme vallan hirveästi ja puoliväkisin piti lopulta syömään viedä.

Päivällä heti syötyä saapuivat torille toistenkin pataljoonain joukkueet ja nyt ryhdyimme komppaniaharjoituksiin. Jonkun verran synnytti kiistaa joukkuejärjestys. Ensimmäiseksi joukkueeksi näet asetettiin II pataljoonan joukkue, vasta toiseksi meidät I pataljoonan valitut ja kolmanneksi III pataljoonan. Me emme oikein tyytyneet sijaamme, mutta koska kuopiolaiset väittivät kykenevänsä paremmin tekemään temput ja muut, annoimme heille ensi sijan. Vaikka eivät he olisi sitä ansainneet, ei maarin.

Koko komppanian päälliköksi tuli jääkäriluutnantti Wichmann tavattoman reilu mies. Meidän joukkuettamme johti Aarne Salonen ja ryhmäpäällikkönä toimivat: Lauri Keränen, Eero Rihtniemi, Gunnar Enwald, Artturi Vepsäläinen ja allekirjoittanut. Lisäksi komppaniaan kuului Ilmari Jyrhämä vääpelinä.

Tuimasti harjotettiin Haminassa ne päivät ennen lähtöä. Aamulla aikaseen oltiin liikkeellä, päivät samoin ja vielä myöhään illallakaan ei maltettu levähtää. Ryhmittäin harjoteltiin aamuisin kivääriliikkeitä, kaartoja ja jonoja, joukkueittain päivisin ja koko komppania illalla. Se oli sähinää se. Kerran tulivat kuopiolaiset meidän joukkueemme luo ja pakkautuivat neuvomaan kivääritemppuja aikoen syrjäyttää omat päälliköt. Mutta eihän sellainen käynyt laatuun. Pojat tuumivat, että pärjätään tässä omillaankin ja neuvoivat tulokkaita väistymään hyvän sään aikana. Ja lähtiväthän he, jo vain.

Ja valkeni vihdoin se lähtöaamu ja olikin kolmastoista toukokuuta. Juna puhkui asemalla, miehet hyppelivät härkävaunuihin ja valmiit oltiin matkalle. Asemalla tosin tapahtui sievä välinäytös, jota en malta olla kertomatta.

Kuten tiettyä kannoimme käsivarressamme nauhaa, johon oli "K-Sissi-R" lyöty, mutta kuopiolaiset eivät erikoisesti pitäneet siitä. He olivat painattaneet nauhan, jossa seisoi: Pohjois-Savon Rykmentti. I.I. ja sellainen olisi meidän pitänyt muuttaa Sissi-nauhan sijalle. He toivatkin tukullisen niitä asemalle, antoivat Saloselle ja esittivät, mitä oli tehtävä. Pojat tuon huomatessaan päättivät, ettei yksikään mies lähde mukaan, elleivät he saa pitää entisiä nauhojaan. Salonen ilmoitti sangen pontevasti tämän komppaniapäällikölle ja vakuuttaakseen tosissaan puhuvansa tukki nauhat selkäreppuunsa, sanoen jakavansa niitä jalkaräteiksi pojille. Ja huomioon oli otettava vaatimuksemme, omissa nauhoissamme kuljimme sitten ilman mitään niin siitälähtien kuin siihenkin asti.

Vihdoin vihelsi juna ja kuljimme nyt kohti Helsinkiä, jonne saapuisi koko Suomen vapauttaja-armeija, jos ei vallan kokonaankaan, niin sangen edustava osa sentään. Juna kulki täyttä vauhtia jättäen pian Haminan jälkeensä. Härkävaunujen ovet selkoselällään ajoimme ja katselimme ihastuksella etelän hymyileviä maisemia. Metsäkylässä pysähdyttiin hetkeksi, siellä oli tykistöä, "tuomari" Jyrhämä etsi käsiinsä velipoikansa, jonka kanssa "resuneerasi" niin uuraasti, että oli junasta myöhästyä. Vihdoin Inkeroisiin saavuttua juoksi jokainen ken kynnelle kykeni meijerille ja kaatoi sieltä maitoa litra määrin. Eri hyvä asema se Inkeroinen, saa sieltä maitoa milloin vaan, ketä miellyttää sterilisoitu saa juoda sitä niin paljon kun mahaan sopii ja kukkaro kestää ja jolle tavallinen lehmänanne on parempaa ei hänenkään tarvitse kuivin suin jäädä. Kuopiolaiset tunnettuja piimän syöjiä, innostuivat maidonjuontiin niin, että jäi pari, kolme heitä junasta pois. Kouvolassa he sitten sentään saavuttivat sen.

Pitkin Kymijoen rantaa kiidimme sitten kohti Kouvolaa. Sinne saavuttua pysähdytettiin joksikin aikaa, mutta ei keritty liioin kaukana käydä kun uudelleen tuli lähtö. Täällä vilisi sotilaita joka paikassa ja junassa oli tuttujakin, muutamia Mikkelin rakuunoita, kuten esimerkiksi Lehkosen Eero, joka sissien seurassa oli ollut monet viikot ja meihin hyvin perehtynyt sillä ajalla.

Lahteen mennessä havaitsimme sodankin tuhoja jonkun verran radan varrella. Vasta kaupunkiin päästyämme saimme selvän kuvan sikäläisten taistelujen menosta. Siellä myöskin näimme ensimmäisen kerran saksalaista maaväkeä, joiden vihreitä univormuja vilahteli tämän tästä.

Aamulla aikaiseen olimme viimeksi syöneet ja nyt päivän kallistuessa iltaan, alkoi vaivata n.k. nälkä. Lahdessa vietiin syömään. Ensiksi jonkinlaista kaalisoppaa, sitten jumalaton juustovoileipä ja maitoa. Rohkeimmat söivät kerrankin maarunsa täyteen ja ottivatpa eräät evääkseenkin muutamia paloja. Kainot ja ujot jäivät nälkäänsä valittamaan syömästä päästyäänkin, olivat näet tyytyneet yhteen annokseen. Täytyy syödä kunnolla kun ruuan luo pääsee, ei kainous elätä.

Heti syötyämme marssimme asemalle ja matka rupesi taas jatkumaan. Pian sivuutettiin Riihimäki, Hyvinkää ja Kerava. Oli yö kun saavuttiin vihdoin Fredriksbergiin. Ilma oli tosi kylmä, filtteihin kääriytyneenä koetimme lämmityslaitteita vailla olevissa vaunuissamme karkottaa vilua, mutta se tahtoi jäytää koko olemuksen. Fredriksbergissä löysimme sitten turvapaikan, riensimme asemahuoneeseen ja peitimme koko lattian nukkuvilla miehillämme.

Päivän valjetessa odotellessa lähtökäskyä riensimme Helsinkiin. Kaunis, aurinkoinen päivä, ihmisiä parveili kadut täynnä ja sotilaita oli huomattavan runsaasti. Kiertelimme kaupunkia, katselimme sen nähtävyyksiä, kävimme Kansallisteatterissa n.k. mannerheimiläisten juhlassa y.m.s. Sissinauhamme herättivät heti ansaittua ihmettelyä, missä vain kuljimme, toistivat ihmiset: Sissi, Kajaanin Sissi. Moni tuli pakeille, kyseli kaikellaista ja me kerroimme vaiheistamme. Ainainen sihitys kuului, missä vain kävelimme sillä ihmiset tavailivat nauhojamme.

Samana päivänä oli meillä harjotukset Eläintarhan urheilukentällä.

Yöllä kuljetettiin meidät sitten Brändöhön. Siellä oli majapaikkanamme avara tennishalli. Seuraavana päivänä olimme taas harjottelemassa kovalle ja väliajat astelimme kaupungilla. Raitioteillä saivat sotilaat ajaa ilmaiseksi ja aina olivat vaunut heitä täynnänsä. Olipa kaupungissa Kajaanin Sissi-Jääkäreitäkin.

Seuraavana päivänä oli sitten se paraadi. Aikaisin aamulla jo herätettiin, haukkasimme hiukan aamuateriaksi ja järjestyimme pian rintamaan. Siinä lopullinen tarkastus, jokaisen piti olla täysin kunnossa.

Senjälkeen lähdimme kulkemaan kierrellen laitakatuja ja varoen menemästä väkirikkaille valtateille Fredriksbergin asemalle. Päivä oli sangen helteinen, kulku oli nopeaa ja hiki vuosi virtanaan poikien kasvoilta. Asemalle päästyämme tapasimme siellä ruotsalaisen brigaadin miehistön ja Etelä-Savon rykmentin y.m. joukkoja. Jonkun aikaa täällä oltuamme vietiin meidät maantien varrelle lähelle Eläintarhan kenttää, ja siinä asetuimme tien viereen rintamaan. Helsinkiin päin meistä oli Porin rykmentti, meidän jäljessämme oli taas Etelä-Savon rykmentti. Hetken seisottuamme siinä, kulki tietä pitkin kenraali Linder esikuntineen. Meille kurjille ei oltu opetettu kunnia-asentoa, joten otimme hänet vastaan vain kivääriä olalle pitäen ja tiukasti perusasennossa seisten. Hän lienee tästä huomauttanut komppaniapäälliköllemme, koska heti ryhdyimme koiran innolla harjottelemaan kiväärin viemistä kunnia-asentoon. Ja pianhan se opittiinkin.

Eläintarhan kentällä jo kuului hurraamista. Sieltä saapui vapauttajakenraali Mannerheim tarkastaen joukkojaan. Lopetimme harjotukset, rykmentimme päällikkö majuri Heiskanen ja luutnantti Wichmann jakoivat viimeiset ohjeet terottaen eritoten mieliin, että kenraaliin on katsottava kuin hohtimilla ja hänelle oli huudettava eri raikkaasti tervehdykset. Huudot lähenivät yhäti. Kohta saapui kookasvartaloinen ja komearyhtinen kenraalimme Etelä-Savon joukkojen luo, tervehti niitä ja ne vastasivat kohottaen eläköön lopuksi.

Kunnia-asento! Katse vasempaan päin! Komensi komppaniapäällikkömme.

Seisoimme kiväärin takana kuin tinasotilaat, katse oli kuin sarkanappi, kohdistettuna editsemme ratsastavaan kenraaliin, joka tarkastelevin silmäyksin ajoi pitkin rintamaa. Hän tervehti meitä lyhyesti. Hyvää päivää, herra kenraali! puhalsimme me pingolleen täytetyistä kauluksistamme, että läheiset vaarat kajahtelivat.

Kenraali jatkoi kulkuaan. Yhtäkkiä kohotti joku päälliköistämme eläköön-huudon, johon sydämemme pohjasta yhdyimme. Kenraali oli kulkenut ohi ja jatkoi matkaansa.

Katse eteenpäin. Kivääri olalle -- vie! Lepo!

Hetken varrottuamme ja tarkasteltuamme kaupungin yläpuolella hyrräävien lentokoneitten kulkua, joiden surina täytti ilman pääsimme vihdoin lähtemään kohti kaupunkia. Sentään saimme kotvan odottaa uudessa asemassamme ennenkuin varsinainen marssi alkoi. Lyöttäydyimme Porin rykmentin perään ja lähdimme kulkemaan. Edellämme liehui Pohjois-Savon rykmentin lippu, sen perässä ratsasti majuri Heiskanen ja luutnantti Wichmann ja sitten miehistö. Kajaanin Sissi-Rykmentillekin oli tuotu lippu Helsinkiin, mutta syystä tai toisesta sitä ei saatu paraadissa edellemme.

Saavuimme Töölööseen, kuljimme läntistä Viertotietä ja jatkoimme Heikinkatua pitkin matkaamme liputettuun, juhlivaan kaupunkiin. Sankat ihmisparvet olivat keräytyneet katujen varsille, ja he heiluttivat valkeita nenäliinojaan ja huusivat: Eläköön hurraa, bra, bra! Sissi-nimi taaskin herätti ansaittua huomiota. "Eläköön Sissit!" kuului vähäväliä ja vanhat rouvat tuntuivat keskenään puhuvan "kuuluisista Kajaanin Sissi-pojista". Kansanjoukot huusivat koko ajan sotajoukon ohi kulkiessa.

Arvaa sen, että hekahutti se sydäntä, kun kajaanilaisille huudettiin hurraata, mutta kielto oli ankara, ettei saanut katsettaan kääntää yleisöön päin, ei pyyhkäistä hikeä otsaltaan, vaikka kuinkakin olisi ollut palava. Ja totella täytyi, vaikkakin olisi mielellään tahtonut iskeä silmää jollekin helsinkiläis-kaunottarelle.

Heikinkadulta  käännyimme Pohjois-Esplanadille ja kuljimme Helsingin jääkäriprikaadin muodostamaa kunniakujaa pitkin. Sitten käännyimme jollekin poikkikadulle, kiersimme muutamia kortteleita ja saavuimme idästä kauppatorin laidalle, jossa levähdimme jonkun tunnin. Ja täällä sitten taas tapahtui pieni välinäytös.

Kuopiolaiset olivat meille kajaanilaisille sisuissaan. Heille ei ollut erikseen hurrattu kuin pari kolme kertaa, mutta hyvin oli heidänkin korviinsa kaikunut sissien osaksi tulleet hurraat. Ja olivat sen suuttumuksella kuulleet. Nyt lepohetken saavuttua, he asiatta ryhtyi meidän kuullen soimaamaan sissejä yleensä. Sanoivat rumia sanojakin joukkoon.

Kuka siellä puhui tuhmia? huusi Rönnyn Hemmi ja tuli kuulostamaan lähempää. Ja tappelu siinä olisi kesken juhlallisuuksia syntynytkin, elleivät kuopiolaiset olisi vaienneet.

Taas lähdimme liikkeelle. Nyt kuljimme Esplanadia ohi Runebergin patsaan, jonka juurella kenraali Mannerheim istui hevosen selässä ja otti vastaan ohikulkevat joukot. Kasvot käännettyinä häneen päin astuimme soittokunnan soittaessa hänen ohitsensa. Kuljimme sitten Heikinkadulle ja sieltä asemalle.

Täällä oli ilmotettu annettavan päivällinen kaikille sotilaille, mutta koska odotusaika sinne päästäksemme olisi mennyt kovin pitkäksi, lähdimme Brändöhön omille sapuskoillemme. Ja Paraadijuhlallisuudet olivat meidän kohdaltamme siten päättyneet. Syötyämme kiiruhdimme kaupungille, vaikka jalat olivatkin koko päivän ankarasta marssista kivikaduilla tavattoman hellät ja väsymys pakkasi vaivaamaan. Kaupungissa kävi usea meistä syömässä asemalla juhla-aterian, johon kuului mahtava juustovoileipä, kaljaa ja hernerokkaa. Sai sinäkin päivänä kyllikseen. Illalla oli kaikkialla juhlallisuuksia. Yleisöä kihisi kadut täynnänsä, sotilaat kaikkialla etusijalla. Ja silloin olivatkin sotapojat hyvässä kurssissa.

Yöksi kuljimme taas Brändöhön, minne viimeinen lautta kulki kymmenen tienoissa.

Maan valkoinen armeija oli saapunut pääkaupunkiinsa, ylipäällikkö edellään. Ja vastaanotto oli tosijuhlallinen, se täytyy myöntää. Jokaiselle osanottajalle se jätti lähtemättömän muiston. Pääkaupunki osasi kunnioittaa sitä armeijaa, joka maan oli pelastanut idän vahingollisesta myrkyllisestä saastasta, joka olisi tullut tallaamaan sivistyksemme kaikki tähänastiset saavutukset. Pääkaupunki käsitti valkoisen armeijansa uhraukset ja sen saavutukset. Varmaa on, että nämäkin muistot osaltaan tulevat vaikuttamaan sen, että siellä mukana olleet eivät koskaan tule väistymään silloin, kun vaara kohtaa maatamme. Idän tuhoavan kotkan tulee Suomen jalopeura aina karkottamaan, milloin se uhkaa kansamme olemassaoloa, sen vapautta ja itsenäisyyttä.

Kun sota oli päättynyt, sijoitettiin kainuulaisten porukka Haminaan. Palasimme sinne Helsingistä 22. toukokuuta. Vartiotehtävissä kesäiset päivät kuluivat mukavasti. Nälkä tietenkin vaivasi, mutta kyllä siihenkin turtuu.

Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. Kai siinä mainittiin teloitettavien nimet, mutta missä kuolemantuomio oli langetettu, sitä ei kuulutettu.

Kun valmistelut olivat päättyneet alkoi osuuteni. "Poskelle, laukaise", taisivat olla komentosanani.

Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni. Erikoista on ollut se, että milloin minulla on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen. Voin ehkä jo tässä vaiheessa sanoa, että moneen minun yleisestä mielipiteestä joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneeseen kannanottooni on ratkaisevassa määrin vaikuttanut tuo onneton päivä Haminassa.

Miehiä päästettiin siviiliin vähitellen heti sodan päättymisestä lähtien. Jotkut yhteiskoulun pojat ehtivät muutamiksi päiviksi kouluunkin. Perhe toivoi, että tulisin pian kotiin. Siihen oli erityinen syynsä. Sodan aikana lähti liikkeelle tietysti kaikenlaisia huhuja. Ja muuan Kajaaniin kiirinyt huhu tiesi minun kaatuneen rintamalla. Kotiväkeni järkyttyi. Tämä näkyy selvästi Siiri-sisareni ja äitini kirjoittamasta kirjeestä joka on päivätty Kajaanissa 9.4.1918:

Veli hyvä

Kiitän kirjeestäsi, jonka me olemme saaneet. Paketti tuli vasta tänä iltana. Minkä tähden sinä et ole kirjoittanut, vaikka me olemme sinulle kirjoittaneet. Oletko sinä saanut sen paketin? Täältä läksi rintamalle 8 pv:nä Sissi Jääkärit, ja muut Jääkärit. Oletko sinä kirjoittanut Kajaanin Esikuntaan, että pitäisi laittaa miehiä rintamalle, sillä me täällä ihan väsymme. Täällä on puhuttu että sinä olet jo kaatunut ja sitä puhuvat jo melkein kaikki.

Kirjoita paikalla!!

Siiri

Kirjoita rakas lapsi ihan paikalla miinä olen ihan vuoten omana siitä harmista kuin tulivat ja sanovat että sinä olet katuna jos olet vielä elävitten massa minkä täähten nitä ei ole niitä valo kuvija tullut miinä laitoi rinten matkassa ja suomisen matkassa voita ja postissa voita leipä ja liha koitahan pästä lomalle että virkistysit

hyvästi ja voihan oiken hyvin

rakkautella äiti

Luokkamme tytöt muistivat rintamalla olevia luokkatovereitaan kiitettävästi. Myös minä sain monia rohkaisevia ja kaipaaviakin kirjeitä Kajaanista eli Kaanaasta, niin kuin me nuoret kotikaupunkiamme nimitimme. Tässä pari luokkatoverini Aili Purasen kirjettä Känälle rintamalle:

Hei Urho!

No kuinkas se aika mennä huristaa? Tietystikin hauskasti, kun saa olla aina liikkeessä ja toiminnassa. Sillä sinähän kaipasit aina pois tästä pienestä Kaanaasta. Tahdoit päästä väljemmille vesille ja saada laajempia näköaloja. Oletko sen nyt saavuttanut, oletko nyt saanut sen, mitä aina olet toivonut? Elä suinkaan pidä minua tungettelevaisena, sillä sitä en tahtoisi olla. Minusta olisi vaan niin hauska saada tietää, miltä sinusta nyt tuntuu. Ja sitä paitsi tahtoisin muistuttaa sinua yhdestä asiasta, jota tietenkään et ole unohtanut, mutta jota et ehkä tahtoisi muistaa.

Kerran (muistanet kai, minkä tapauksen edellä) lupasit kirjoittaa minulle toisinaan, jos joutuisit muille maille. Enkä nyt voinut olla muistuttamatta sinua siitä lupauksesta.

Kerronpa sinulle nyt jotain Kaanaan tapahtumista.

Ensinnäkin yläluokat lopetettiin noin viikko sitten. Kuvittelehan vaan, miltä meidän luokkammekin mahtoi näyttää. 4 tyttöä ja joku pieni poijan napero kyyköttää nurkassa. Geometria tunti ei ollut ollenkaan hauska, sillä tiedäthän sinä, ettemme me tytöt erikoisesti harrasta sitä ainetta; onneksi toki ei ollut fysiikkaa, sillä siinä olisi voinut käydä ohrasesti.

Mutta mitäpä enempää kirjoitan näistä ikävistä kouluasioista, tiedänhän, ettet sinä ole niistä ollenkaan huvitettu. -- Muutenhan täällä Kaanaassa menee kaikki tavallista latuaan, ei ole mitään merkillisempää tapahtunut.

Onnea Varkauden matkalle

Tuhannet terveiset Aililta.

Kahteen suuntaan kirjeet kulkivat, minun lähettämäni ovat kadonneet, mutta tämä vastaus minun kirjeeseeni kertoo samanikäisten tyttöjen tunteista ja ajatuksista rintaman takana:

Urho hyvä!!

Sydämmelliset kiitokset kirjeestäsi!

Suureksi ilokseni huomasin siitä, ettet aivan kokonaan ole unohtanut koulussa saamaasi opetusta. Eikös siitä ole kulunut jo pitkä, pitkä kuukausi, kun sinä viimeksi istuit koulunpenkillä.

Oi, tätä Kaanaata, jossa ei tapahdu mitään. Tämä on hyvin pahoin, että minä ajattelen tällä tavalla. Olenhan kyllä kiitollinen, että täällä saamme olla rauhassa ja toivon kaikesta sydämmestäni, että aina pysyisi tällaisena.

Mutta kuitenkin -- kun kuulen teidän voitoistanne, tahtoisin olla mukana. Ja taas kun kuulen, että olette väsyneitä ja epätoivoisia, tahtoisin olla lohduttamassa teitä.

Kun luet tätä, ajattelet varmaankin, "mitä apua tuosta tytöstä voisi olla, hyvä kun voisi hoitaa omatkin asiansa".

Ehkäpä on niin kuin ajattelet, mitäpä hyötyä minusta olisi, mutta on kuitenkin niin hauska kuvitella, että voisin olla jonkinlaiseksi hyödyksi isänmaalleni.

Mutta mitäpä juttelen tässä itsestäni ja omista surullisista ajatuksistani. Olen ollut niin raskaalla mielellä koko päivän, etten oikein itsekään ymmärrä omaa mielentilaani. Ehkäpä johtuu tämä siitä, että olin eilen illalla asemalla, kun Eljas Wäyrysen ruumista tuotiin, ja ehken ymmärrät minkälaiset ajatukset väkisinkin tahtovat vallata mieleni. Missähän he nyt ovat? Ovatko taistelussa? Ovatko terveinä ja reippaina?

Muuten kuulin aivan äskettäin, että rovasti olisi sanonut, ettei Eljasta haudata ennen kuin se joukko, jota Eljas on johtanut pääsisi Kajaaniin. Ehkäpä jo ennen, kuin tämä kirje sinut kohtaa olet matkalla siihen luvattuun maahan, nimittäin Kaanaaseen. Sillä kyllä kai sinäkin kuulut Eljaksen joukkoon.

Minä päätin äsken lähteä junalle ja samalla viedä tämän kirjeen postiin, mutta asemalta ilmoitettiin, että juna on 2 tuntia myöhässä, ja kun minulla ei ole mitään tärkeämpää tehtävää, niin kirjoittelenpa tähän.

Minun mieleni alkaa jo vähitellen selvitä, sillä tässä kirjoittaessani olen näkevinäni hyvin hauskan näyn. Olen näkevinäni edessäni pitkän, vaalean pojan, jonka otsa on syvissä viisauden rypyissä, ja jonka katse tuijottaa etäisyyteen. Yhtäkkiä sanoo hän jonkun vitsin, ja vaikka toiset aivan kiemurtelevat naurusta, ei hänen kasvojensa ilme muutu vähääkään, aivan kuin hän olisi sanonut kaikkein jokapäiväisemmän asian. -- Etkös luule, että tämä näky voi saada kaikkein synkimmätkin ajatukset haihtumaan. Kuuleehan sieltä rintamaltakin toisinaan hauskoja tietoja.

Kerrankin (huhujen mukaan) oli kaksi väsynyttä "sissiä" paraimman taistelun ajan vetäneet vanhurskaan unta lumihangella. Ja kun erään "sissin" oli onnistunut ampua punaisen, hyppäsi hän suunnattomassa riemussaan ylös kaikkien maalitauluksi ja tanssi hurjan intiaani tanssin.

Kuten näet kulkeutuvat ne tiedot sotatapahtumista tänne kaukaiseen Kaanaaseen asti.

Tahdotko tehdä minulle erään palveluksen, joka ehkä tuntuu sinusta hyvin kummalliselta. -- Koetahan muistutella mitä tapahtui siellä tänä (keskiviikko) iltana 8:n ja 9:n välillä, ja kerro sitten minulle, jos se oli jotain.

   "Näin kansan kaikki koittavan

    edestä kunniansa:

    näin sotajoukon voittavan

    nälissään viluissansa."

Terveiset Aililta

Sanohan terveisiä meidän luokan pojille.

P.S. Viime aikoina olen lukenut ainoastaan "Vänrikki Stoolin tarinoita", sillä nyt vasta oikein ymmärrän sen runot.

Yhteisessä kirjeessään meille pojille tytöt kirjoittivat kuulleensa "että teillä on siellä hauskaa" ja kysyvät, olemmeko käyneet valokuvassa; jos emme, niin kehottavat käymään ja lähettämään kuvan heille jokaiselle, ja lupaavat olla meille siitä kiitollisia. Tytöt olivat kantaneet lippuakin rintamalla kaatuneen koulutoverin hautajaisissa, kun poikia ei ollut. "Onkin suuri ihme, jos nykyään pojan kadulla tapaa", he kirjoittavat minulle. Ja toukokuun lopulla on Kajaanista kouluasioita kerrottavana:

Urho hyvä!

Sydämmelliset kiitokset siitä, että vielä muistit minua, vaikka olet siellä kaukana etelän mailla.

Monta kertaa, kun olemme istuneet nyt niin ikävässä VII:ssä luokassa, olemme kaivanneet teitä ja varsinkin sinua. Sillä sinähän aina iloisuudellasi ja hyvällä tuulellasi ajoit kaikki uhkaavat synkät pilvet pois VII:nnen luokan päältä. Eivät pystyneet meihin silloin Henkan pauhut eikä rehtorin silmänrypistykset, ja ehkäpä voimme hyvällä omallatunnolla antaa teillekin (rintamapojille) hieman kunniaa siitä, että meidän luokan huolellisuus oli tänä kevännä kuudes (6) järjestyksessä.

Niin, nythän se on koulu loppunut ja me olemme saaneet jo 2 päivää nauttia vapaudesta.

Olihan se aika ikävää koulunkäynti viime aikoina. Olen aivan varma, että sinä tätä lukiessasi hyvin tyytyväisenä hymyilet partaasi ja ajattelet: "Vai niin!"

Mutta elä kuitenkaan tule kovin itserakkaaksi, jos sanon, että noloa se oli ja pitkältä tuntui viimeinen viikko.

Tutkintopäivänä rehtori piti mieltäliikuttavan ja ylentävän puheen, jossa hän mainitsi muun muassa, että hän on aina pitänyt meistä paljon, mutta että hän nyt pitää meistä äärettömästi. Eikö se ollut imartelevaa? Ja varsinkin siksi, kun ei minulla ainakaan ole ollut aavistustakaan, että hän meistä olisi erikoisemmin pitänyt. Meidän luokaltamme pääsivät kaikki suoraan ja ehtoja ei tullut kuin parille, kolmelle. Olisi niin paljon kirjoittamista, mutten jouda. Toisten enemmän.

Sydämelliset terveiset Känälle

Aili Inkeriltä

Kajaanissa 26.5.1918 päivätty kirje kertoo meille pojille seuraavaa:

Saanen onnitella teitä, entisiä VII:s luokkalaisia siitä että nyt onnellisesti olette päässeet kiipeämään VIII luokalle. Kolmelle tuli ehdot meidän luokalla, mutta en voi ollenkaan tietää kenelle.

Kirjoittakaa nyt piakkoin, jos teillä on aavistustakaan lomalle pääsystä, sillä Isi siitä aina hätäilee. Se olisi näet niin kovin hauskaa, kun saisimme yhdessä lukea sen saksan kesälukemisen (jos teitä nimittäin haluttaa).

Toukokuussa tulleessa kirjeessä sisareni Siiri kertoo ensin koulu-uutisia, sitten äiti jatkaa ruoka-uutisilla:

Kuulehan minä laitan lopulta viikon siitä leipää ja kala kukon ja kuin päset lomalle niin mäne kangasniemen sinne kututan joka kirjessä mitä tänne ovat laittaneet sielä on ruoka ja juoma että voimistut oletkos sinä sanunna isän kirjettä kuin se kirjoitti miikäs sinä mahta olla synä että siinä et päse lomalle onhan jussi serkkukiin pässy ja yrjö on jo kanssa ollu toista vikkova kotona.

Kajaanissa 26.5. päivätty kirje kertoo isän huolista ja yrityksistä hoidella perheen asioita vaikeana aikana ja vähällä rahalla. Mutta päällimmäisenä on tietysti sekä isällä että äidillä huoli pojasta ja se kotiinpaluun odotus:

Poikani Urho!

Terveisiä paljon täältä Kajaanista hyvin täällä on voitu kaikin puolin ei mitään hätää ole ollu Kiitos kirjeestäsi jonka saimme Eilen siinä näkyi että sinulla on nälkä sekä rahat on loppunna vaan minä en nyt osaa laittaa mitään kuin arvelit että pääset lomalle eli pois tykkänää niin jos tekisi kumman hyvään eli jos vaikka jo lienet lähtenytkin ennen kuin tämän kirjeen saat kyllähän ne minunkin palkkani menee tämmöissä aikana kuin en saa kuin 384:- markkaa kuulle siitä on elettävä ja vaatteet laitettavat.

Täällä loppui koulut ja sinäkin sait totistuksen muutettiin 8-luokalle keskiarvo oli 7,56. Venäjässä ja ruotsissa on 5. Saksa ja latina on 7. muut on paremmat. Kirjoita heti jos et pääse pois kuin osaisi niin vähän siitte laittasi rahaa me taijamme mennä asumaan kesäksi Jormasjoille siihen torppaan jossa Hedlbeg asui ei ole vielä varmaa vaan joinsuun matti sanoi että kyllä siihen saa tulla. Kysy josko pääset ja milloin pois tahi lomalle sehän oli määräys että alaikäiset päästetään kaikki lomalle

Voippa hyvin

Toivoo Isäsi ym.

Alkukesällä 1918 oli sijoituspaikkamme Viapori. Käytän tässä muistelmassa tuota vanhaa, totuttua nimeä. Minusta on Suomenlinna-nimi aina tuntunut jollakin tavalla liian makealta.

Olimme siellä vartioimassa punakaartilaisvankeja.

Kesällä 1917 olivat Kajaanin Kipinän pojat pelanneet monia jalkapallo-otteluja Kuopion Riennon joukkuetta vastaan. Oli ystävystytty toisiimme. Vuonna 1918 olivat nämä urheiluystävät olleet toisella puolella. Osa heistä oli kuljetettu Viaporiin. Muistan hyvin kuinka toverimme punavangit ja me vartiomiehet loikoilimme päivänpaisteessa ja juttelimme. Ainoana erottavana tekijänä oli piikkilanka-aita. Surkea muisto.

Kesäkuun 10. päivänä minut päästettiin siviiliin, koska olin alaikäinen. Kajaanin Sissi-Rykmentin miehistöluettelossa on kohdallani seuraavanlaiset merkinnät:

--  Oli rintamalla vapaaehtoisena 4.2.--10.6.1918.

--  Kunnostautui varsinkin Mouhulla.

--  Oli yksi Pohjois-Savon Rykmentin I pataljoonan 1. komppanian kunniamerkinsaajaehdokas.

--  Vapautettiin sotapalvelusta alaikäisyyden takia 10.6.1918.