Berliinin kriisi ja Kauko-itä

Berliinin kriisin laukeaminen kuin tyhjää vain oli jos jonkinmoinen yllätys, sillä idän suunnalta kaikuneet uhkaukset ja vakavilta näyttäviksi tarkoitetut valmistelut pahankin selkkauksen varalta eivät olleet ennustaneet hyvää. Sitä paitsi länsi tiesi, että Neuvostoliitolla oli käytettävissään mahdollisuuksia, joita mitkään sopimukset eivät sitoneet, Länsi-Berliinin aseman ja elämän merkittäväksi vaikeuttamiseksi.

    Ja sitten tuon Länsi-Berliinissä suoritetun Liittotasavallan presidentin vaalin jälkeen kaikki palasi hyvässä järjestyksessä ennalleen. Synkkä pilvi oli purjehtinut auringon eteen, se hävisi omien lakiensa mukaan ja aurinko hymyili jälleen täydeltä terää.

    Nyt etsitään vastausta kysymykseen, miten asiat saivat tämän käänteen. Jos vastaus olisi kiirehditty antamaan kohta vaalipäivän jälkeen, ei asetelma vielä olisi ollut niin selvä -  mikäli se selvä on nytkään - kuin viikko pari myöhemmin. Nimittäin maailmantilanne on Neuvostoliitonkin osalta muuttunut niin paljon uhkaavammaksi, että uusien kriisialueiden syntyminen ei ollut toivottavaa. Päinvastoin, sellainen oli ehkäistävä vaikkapa arvovaltamenetysten uhallakin.

    Yleisesti on ollut tiedossa, että olosuhteet Neuvostoliiton ja Kiinan välisellä maarajalla Kauko-idässä ovat olleet jännittyneet aina 1950-luvun loppupuolelta saakka, siis siitä lähtien, kun näiden kahden kommunistijättiläisen keskinäiset suhteet alkoivat merkittävästi huonontua. Rajaväilikohtaukset olivat 1960-luvun loppupuoliskolla olleet miltei jokapäiväistä leipää, mutta vuodesta 1967 lähtien oli useissa tapauksissa annettu aseiden puhua. Samaan aikaan olivat Kiinan ja Neuvostoliiton poliittiset suhteet lähentyneet katkeamispistettä.

    Kun puhutaan rajavälikohtauksista Kauko-idässä, on niillä sellaisenaan erittäin vakavasti otettava tausta. Kysymyksessä eivät ole enempää eikä vähempää kuin aluevaatimukset. Riita ei koske jotakin asumatonta Damanskin saarta rajajoessa, vaan satojatuhansia neliökilometrejä neuvostoliittolaista Siperiaa aina Tyyneltä Valtamereltä Keski-Aasiaan saakka. Neuvostoliitto voi tietenkin esittää tsaarien Venäjän ja Mantshu-Kiinan väliset sopimukset rajoista sellaisina kuin ne nyt ovat (merkillistä kyllä, Damanskin saaren osalta ei ole olemassa riidatonta sopimusta siitä, mille valtiolle se kuuluu), mutta Kiina voi väittää, että Venäjä oli käyttänyt hyväkseen Kiinan heikkouden tilaa vallaten viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla Kiinalta alueet, jotka yhteenlasketulta pinta-alaltaan nousevat yli miljoonan neliökilometrin.

    Ulkomaiden huomio kohdistui Neuvostoliiton ja Kiinan rajakiistoihin Hrushtshevin avosuisuuden ansiosta. Kun kiinalaiset olivat syyttäneet Hrushtshevia Kuuban välikohtauksen johdosta seikkailijaksi ja antautujaksi, Hrushtshev kiukustuneena ilvehti vuoden 1962 lopulla kiinalaisten kustannuksella, koska nämä sallivat lännen imperialistien omistaa alueita Kiinan maaperällä, Hongkongissa ja Macaossa. Tähän vastasi pekingiläinen "Kansan Päivälehti" ja luetteli joukon sopimuksia, joiden nojalla Kiina oli ollut 1800-luvulla pakotettu luovuttamaan alueitaan, niiden joukossa kolme tsaari-Venäjän kanssa tehtyä. Lehti kysyi Neuvostoliitolta, onko todella tarkoitus, että Kiinan tulisi Hongkongin lisäksi ottaa käsiteltäviksi kaikki yksipuoliset sopimukset yleisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

    Nyttemmin tiedetään, että Kommunisti-Kiina oli vuosina 1954 ja 1957 yrittänyt ottaa rajakysymykset keskusteltavaksi Neuvostoliiton kanssa pääsemättä alkuunkaan. Asia oli kuitenkin pidetty salaisena. Hrushtshevin härnäävä repliikki saattoi riidan julkiseksi. Jatkoa tuli, kun Mao Tse-tung vuonna 1964 antoi haastattelun eräälle japanilaiselle lehdelle. Siinä hän ensiksikin kannatti vaatimuksia eräiden Kurilien saariryhmään kuuluvien venäläisten miehittämien saarien palauttamisesta Japanille. Mutta hän jatkoi: "Neuvostoliiton Kiinalta valtaamia alueita on liian paljon". Tällaisina alueina hän mainitsi Baikal-järven itäpuolella olevat raja-alueet sekä Vladivostokin, Habarovskin ja Kamtshatkan piirit, toisin sanoen Aigunin rauhansopimuksella vuonna 1858 ja Pekingin rauhansopimuksella vuonna 1860 Kiinan Venäjälle luovuttamat alueet. On selvää, että Moskova torjui Maon vaatimukset.

    Tämän taustatarkastelun jälkeen voimmekin palata Berliinin kriisin hiljaiseen laukeamiseen.

    Neuvostoliiton hallitus on tietenkin ollut selvillä siitä piilevästä vaarasta, joka sitä on uhkaamassa Kauko-idässä. Todennäköisenä on kuitenkin pidettävä, että se on katsonut kulttuurivallankumouksen aiheuttamien sisäisten vaikeuksien ynnä Vietnamin sodan estävän Kiinaa juuri tällä hetkellä ottamasta rajakysymyksiä esille. Mutta kansainvälisessä politiikassa tapahtuu usein, että vastapuoli menettelee tavalla, joka on toisen osapuolen mielestä käsittämätöntä. Tällaisesta yllätyksestä voidaan puhua Ussuri-joen aseellisen välikohtauksen yhteydessä.

    Moskovan käsitys tulee julki Pravda-lehden artikkelissa 8.3.1969. Siinä väitetään, että rajavälikohtaus oli suunniteltu ajankohdaksi, jolloin "Bonn järjesti provokatorisen vaalisirkuksen Länsi-Berliinissä". On tärkeää panna merkille tämä väittämä, sillä se käy myös perustelusta sille, että Neuvostoliitto luopui jatkotoimenpiteistä Länsi-Berliinin eristämiseksi. Täyden kuvan saamiseksi on tarpeellista kertoa, että Kiina puolestaan on väittänyt Neuvostoliiton aloittaneen Ussurijoen aseellisen välikohtauksen siten hankkien itselleen syyn luopua vastatoimenpiteistä Länsi-Berliinissä suoritetun vaalin johdosta.

    Lännessä ajatellaan nyt, että kuta kireämmälle Neuvostoliiton ja Kiinan väliset suhteet kehittyvät Kauko-idässä, sitä rauhallisemmiksi olosuhteet muodostuvat Euroopassa. Tälle päätelmälle antaa tukea mm. Budapestin kommunistikokouksen vetoomus. Mutta on muistettava, että niiden asiakysymysten osalta, jotka ovat itäblokin Euroopan politiikan peruskivinä, ei ole tapahtunut muutoksia.

    Vuoden 1954 joulukuussa pidettiin kommunistimaiden ensimmäinen konferenssi Moskovassa. Silloinen puolustusministeri marsalkka Bulganin kohotti maljan yhtyneille sotavoimille ja mainitsi tässä yhteydessä Uuden Kiinan 20 miljoonaisen armeijan.

    Paljon ovat ajat siitä muuttuneet.