Euroopan linnoitus.

Ensimmäisessä maailmansodassa voidaan sen päärintamalla lännessä erottaa varsinaisesti kolme eri kautta. Sodan ensimmäisille kuukausille olivat liikkuvat taistelut luonteenomaisia, lokakuusta 1914 aina maaliskuuhun 1918, eritoten vuoden ajan tämän kauden lopusta, vallitsi taas jäykkä asemasota. Sodan viimeisinä kuukausina pääsivät maahan kaivautuneet rintamat sitten uudelleen liikkeelle.

Sodan kuluttavin ja samalla hyödyttömin kausi oli asemasota. Se vaihtui saksalaisten suuren maaliskuun hyökkäyksen jälkeen v. 1918 liikuntasodaksi. Muutoksen tekijöinä olivat saksalaisten omaksuma uusi hyökkäys- ja puolustustaktiikka sekä taisteluvaunut. Tämä uusi taistelutaktiikka oli sama, joka nykyisen sodan aikana uudistuneena on tullut hyvin tunnetuksi joustavan puolustuksen nimellä ja saksalaisena kiilataktiikkana offensiivissa.

Ranskalaiset luulivat maailmansodan päätyttyä, että asemasota voidaan palauttaa henkiin lujasti varustettujen maalinnoitusten turvin. Sen vuoksi he rakensivat Maginot-linjansa. Mutta sodassa on sääntönä, että puolustus ja hyökkäys seuraavat toisiaan niin että tehostettua puolustusta vastaan kehitetään vahvistetut hyökkäysaseet. Ja niin oli Saksalla kevätkesällä 1940 käytettävänään sellainen raskas tykistö, lentokoneet, panssariase ja jalkaväen tulivoima, että nämä yhdessä kykenivät hyvin koulutettujen saksalaisten armeijain käyttämänä odottamattoman helposti murskaamaan Maginot-linjan. Sen jälkeen on samoja menetelmiä noudattaen murrettu, pienemmistä Metaxas- ym. linjoista puhumatta, Stalin-linja Venäjällä sekä edelleen Perekopin kannaksen, Sevastopolin ja Kertshin niemen puolustukset. (Onko lukija muuten tullut ajatelleeksi, että puna-armeija on tätä nykyä lähes 500 kilometrin matkalla pääsemässä takaisin Stalinlinjalleen Vitebskin ja Kievin välillä?) tämä toinen maailmansota on tähän mennessä osoittanut, että mitkään puolustuslaitteet eivät ole voineet kestää uudenaikaisten hyökkäysaseiden voimaa. Kokonaan toinen asia on se, että hyökkääjä ei aina ole kyennyt valloittamaan puolustusaluetta, kuten on käynyt mm. Leningradissa ja Stalingradissa, mutta tällöin ei syynä ole ollut puolustuslaitteiden voittamattomuus.

Tämä kehityskulku asemasodasta ja linnoitettuihin linjoihin turvautuvasta puolustuksesta liikuntasotaan, on pidettävä lähtökohtana, kun seuraavassa käymme tarkastelemaan kysymystä ns. Euroopan linnoituksesta. Tavan takaa on näet esiintynyt rinnan asiallisia selontekoja ja propagandakirjoituksia, joissa on esitetty sellainen käsitys, että Eurooppa on ympäröity tai kyetään ympäröimään sellaisella varustusten suojamuurilla, jota ei voida murtaa. Siitä seuraisi siis, että meillä on edessämme uusi kausi, jolloin sota jäykistyy taisteluiksi linnoitettujen linjojen edessä.

Euroopan linnoituksen ympärysrajat kulkevat nyt, kun ainakin toistaiseksi rauhallinen Espanjan maaraja jätetään huomioonottamatta, Kalastajasaarennon kannasta aina Napoliin saakka rannikkoa pitkin. Sen jälkeen seuraa lyhyt maarintama Italian mantereen poikki, ja Adrianmeren puolella on rajana taas rannikko, joka Balkanin niemimaan kiertäen kulkee Turkin rajalle saakka. Sieltä lähtien on toistaiseksi rauhallinen lyhyt maaraja Turkkia vastaan. Mustanmeren rannikon kautta tullaan sitten Krimille ja Asovan merelle, jonka luoteiselta rannikolta alkaa aina hamaan Litsajoelle ja Kalastajasaarennon kantaan ulottuva itärintama. Tämä on ns. Euroopan linnoituksen nykyinen asu. Kysymys on nyt siitä, onko tällä linnoituksella sellaiset varustukset, että sen yli 15 000 kilometriä pitkän ympärysrajan takaa voidaan torjua kaikki hyökkäykset. Onko tälle linnoitukselle rakennettavissa niin tehokkaat ja ennen kaikkea niin syvät puolustuslinjat, että sodan seuraava kausi voidaan puolustautua näiden linjojen takana?

Euroopan linnoitus on pääosiltaan merien suojelema. Ja merta vastaan on rakennettu yleensä voimakkaat, tekisi mieli sanoa hirvittävän voimakkaat linnoitukset. Yhtämittainen ja syvään porrastettu linnoituslinja juoksee aina pohjois-Norjasta Espanjan rajalle ja Pyreneiltä pitkin Välimeren rannikkoa Italiaan saakka. Italian rannikko sitä vastoin lienee heikommin varustettu ja Adrianmeren itäpuoli Balkanilla lienee suurelta osalta suorastaan riittämättömästi linnoitettu. Sen lisäksi se on tätä nykyä sissijoukkojen toimesta osittain auki. Mustan meren rantaa varustetaan Balkanin puolella parhaillaan ja Krimin rannikko on vahvasti linnoitettu. Tämäntapainen kuva saadaan Euroopan linnoituksesta meren puolelta.

Entä maarajat? Italiassa on nykyinen rintamalinja tilapäinen. Vakiintuuko se ja mihin se vakiintuu, riippuu sotatointen yleiskehityksestä. Jos liittoutuneet tekevät lähimmässä tulevaisuudessa maihinnousun Balkanille, silloin voidaan olettaa, että he eivät sido voimiaan saksalaisten tunkemiseksi pois Italiasta. Tällaisessa tapauksessa rintama voisi vakiintua jonnekin Rooman pohjoispuolelle. Mutta jos liittoutuneet todella haluavat saada Italian haltuunsa, eivät saksalaiset voine sitä estää. Apenniinit enempää kuin Po-joenkaan linja eivät voi sulkea liittoutuneiden tietä; sillä Montgomery on osoittanut El Alameinissa, Tunisiassa ja Sisialiassa, että liittoutuneet kykenevät ajan kanssa tunkemaan läpi huonossakin, vieläpä vahvastikin varustetussa maastossa. Saksalaisilla on lisäksi sivustoillaan liittoutuneiden hallitsema meri, joka tekee elämän syvällä saappaanvarressa turvattomaksi. Sitä paitsi on otettava huomioon, että Saksan on Italiassa taisteltava kuin vihollismaassa ainakin, sillä Mussolini ei ole kyennyt maata rauhoittamaan. Mutta jos Saksa menettääkin Po-joen linjan, on sillä turvanaan Alpit, jolloin Euroopan linnoitus on saanut tälle vallinsarvelle valloittamattomat varustukset.

Jäljellä on maaraja idässä. Se on viime kesän aikana siirtynyt huomattavasti länteen, mutta on vieläkin syvällä Venäjällä. Jos jätämme Kannaksen ja Syvärin pohjoispuolisen rintamanosan sivuun, on rintaman pituus Venäjällä Suomenlahdesta Mustalle merelle yli 2 000 kilometriä eikä sitä Baltian maat säilyttäen saadakaan juuri 2 000 kilometriä lyhyemmäksi. Tätä rintamaa ei kyetä turvaamaan sellaisin linnoituksin, että se olisi valloittamaton. Stalingradin taistelujen jälkeen puhuttiin paljon Saksan ns. itävallista, jonka piti olla suojana bolshevikkien offensiivia vastaan. Tämä linja on leningradin eteläpuolta lukuunottamatta nyt kaikkialla menetetty. Parhaillaan jatkuvan saksalaisten perääntymisliikkeen aikana on useaan otteeseen puhuttu uudesta puolustuslinjasta, jonka taakse saksalaiset vetäytyvät. Mutta yhtä vähän kuin ne puolustusasemat, jotka oli varustettu Smolenskin, Brjanskin, Orelin tai Taganrogin eteen, ovat kestäneet, eivät mitkään muutkaan linjat sellaisinaan ole puolustuslaitteittensa perusteella kukistumattomia. Käsityksemme on, että idässä ei voida rakentaa mitään linnoitusvyötä taikka linjaa, joka olisi ylipääsemätön este nykyaikaisesti varustetulle armeijalle. Euroopan linnoituksella ei toisin sanoen ole idässä sellaista betoonimuuria, jonka eteen kaikki hyökkäykset murskaantuisivat ja jonka avulla sota muuttuisi idässä asemasodaksi vuosien 1914-1918 malliin.

Tämä ei merkitse suinkaan sitä, että linnoitetuilla linjoilla ei olisi arvoa. Päinvastoin, ne ovat erittäin hyödylliset ja välttämättömätkin. Mutta ne eivät kykene muuttamaan sodankäyntiä asemasodaksi. Hyökkääjä kykenee ilmaylivoiman, raskaan tykistön ja pommituslentokoneiden avulla murskaamaan vahvimmatkin linnoituslaitteet. Tuliylivoimansa turvin se kykenee saamaan tällaisella kohtaa sisäänmurron. Ylivoimaiset hyökkäysvaunumuodostelmat tunkeutuvat murtoaukosta sisään, ne levittäytyvät, tuhoavat puolustajien yhteydet, esikunnat, varastot jne. Läpimurto on syntynyt. Jos puolustajalla on tällöin käytettävänään riittävän paljon liikkuvia reservejä, voidaan kiila katkaista, murtoaukot nopeasti tukkia ja läpipäässeet joukot tuhota, mutta jollei reservejä ole, silloin on rintama helposti lähtemässä liikkeelle. Ja sama pitää paikkansa suurin piirtein rannikollakin. Maihinnousulla, jos se tehdään riittävän suurin ja vahvoin voimin, on teoreettisesti katsoen onnistumisen edellytykset, mutta sen menestyksellinen jatkuminen riippuu reserveistä. Siinä suhteessa on Salernon invasio opettavainen. Saksalaiset joko tiesivät liittoutuneiden maihinnousun ennakolta tai saivat sinne nopeasti vahvat reservit. He olivatkin heittää maihinnousseet divisioonat mereen, kunnes 5. armeija sai avukseen voimakkaat lisäjoukot. Se ratkaisi taistelun. Mutta kaikki riippuu siitä, onko aselajien yhteistoiminta hyvä ja onko joukkoja ja tokeita riittävästi. Amerikkalaisten kerrotaankin sanovan: "Jos ylivoima on tarpeeksi suuri, ei tarvita muuta strategiaa." Se muistuttaa hieman Karjalaan palanneen ukon vastausta, kun häneltä kysyttiin, että tarvitaanko täällä henkistä huoltoa. "Eihän myö muuta henkist huoltoo tarvita, ko saatais vaa heinii lissää."

Meidän ei siis, se on edellä olevalla pyritty sanomaan, ole kuviteltava, että sota voidaan pakottaa palaamaan asemasodan kauteen. Jos hyökkääjällä on miehiä ja hyvät vehkeet, se kykenee vaikkapa vain tilapäisen ylivoimansa turvin aikaansaamaan rintaman tai rintamanosan keinahtelun. Istumasotaa ei enää synny, jollei kumpikin puoli jollakin osalla sitä halua.

Tämän tarkastelun ulkopuolelle jää, mistä käsin Euroopan linnoitukseen lähiaikoina aletaan pyrkiä sisälle. Senhän kuulemme, kuinka idässä kolkutellaan ovelle, tuntuupa joskus, kuin huopatossun kärki olisi jo saatu ovenrakoon. Liittoutuneet pelaavat korkeaa peliä Neuvostoliiton kustannuksella, jolleivat he pian muodosta toista rintamaa länsi-Eurooppaan. Venäjän voittojen hedelmät korjataan näet lännessä, jos onnistuneita maihinnousuja tapahtuu, ja hedelmät tulevat silloin kaikkien hyväksi. Jos maihinnousua ei tapahdu, ja Venäjä taipuu erillisrauhaan, lankeaa puna-armeijan voitoista menestys vain bolshevikeille. Siinä on voimien säästämiseen tähtäävän angloamerikkalaisen viivyttelyn raja.

Lukija varmaan muistaa, kuinka näissä katsauksissa on aikaisemmin esitetty se käsitys, että Churchill ei hyökkää lännessä, vaan haluaa operoida periferiassa, koska sieltä käsin on suurin hyöty saatavissa vähimmin kustannuksin. Miksi siis nyt viittaus, että offensiivi alkaisi sittenkin lännessä? Vastaus on tämä: saattaahan olla, että Venäjä ei halua angloamerikkalaisten saapumista Balkanille. Se selittäisi senkin merkillisen nuhjaamisen, mitä siellä päin on harrastettu. Mainiot sotasatamat Taranto, Bari ja Brindisi ovat jo kohta kolmisen viikkoa olleet englantilaisten käsissä, joilla on myös Adrianmeri hallussaan. Tällä ajalla he eivät ole menneet yli meren Jugoslaviaan, jonka rannikot ovat 200 km:n päässä ja olleet tärkeältä osalta sissien valvonnassa. Onko viivyttely ollut sotilaallista saamattomuutta vaiko Venäjän poliittisten vaatimusten aiheuttamaa? Ei tunnu oikein lupaavalta liittoutuneiden yhteistä konferenssia ajatellen, jos Stalinilla on niin suuret suunnitelmat ja suuri vaikutusvalta, että hän voi estää liittoutuneiden maihinnousun Balkanille.

Mutta Adrianmeren pohjukka ei ole Balkania. Ehkäpä liittoutuneet ovatkin suorittaneet valmistelunsa sinne suuntautuvaa maihinnousua varten.

30.9.1943.