Muuttuvatko sodat inhimillisemmiksi?

Kun usein näkee väitettävän, että kulttuurin kehitys ja kaikille aloille ulottuva laaja kansainvälinen yhteistyö, erityisesti sen avulla sodan inhimillistämiseksi suoritettu sodankäynnin sääntöjen vahvistaminen ovat viime aikojen sodista tehneet vähemmän hävittäviä kuin menneiden vuosisatojen sodat ovat olleet, ei tämä - valitettavasti - pidä paikkaansa. Totta on tosin, että vanhan ajan sodissa ei sääliä tunnettu. Ei tarvitse muuta kuin lukea Vanhaa Testamenttia tai Caesarin Gallian sotaa, niin saa todella järkyttävän kuvan totaalisen tuhoamisen kauhistuttavuudesta. Taikka seurata Timur Lenkin veristä retkeä 24 vuoden aikana: tarumaisia voittoja seurasivat pöyristyttävät julmuudet pääkallopyramideineen.

Englantilainen historioitsija Arnold J. Toynbee on suomeksikin äskettäin ilmestyneessä teoksessaan "Historia uudessa valossa" tutkinut monen muun mielenkiintoisen asian ohessa sotien raakuuden historiaa. Hän tekee sen johtopäätöksen, että industrialismi, koneiden aikakausi, ja demokratia ovat lisänneet sodan kauhuja. 150 viime vuoden kuluessa ovat sodat aiheuttaneet enemmän hävitystä kuin sitä ennen. Pääasiallisimpana syynä Toynbee ei kuitenkaan pidä industrialismia, vaikka se on yhä enemmän tehnyt sodasta koneiden sodan, vaan demokratiaa. Ranskan suuren vallankumouksen aikaansaama sotien jakso, jolle on ominaista yleisen asevelvollisuuden pohjalla luodut armeijat, aloitti entistä suuremman hävityksen kauden sodankäynnissä ja se jatkuu vieläkin. Alkusyynä tähän muutokseen ei Toynbeen mielestä ollut Napoleon, vaan Ranskan uusien armeijojen "demokraattinen raivo".

Toynbeen todistelu, että 1800-luvun alussa tapahtunut sodan kauhujen lisääntyminen liittyy kansanvallan läpimurtoon, ei tunnu sellaisenaan vakuuttavalta, mutta sotien luonteen muuttuminen tuolloin on kyllä tosiasia. Kun tarkastelemme eurooppalaisia sotia keskiajan lopulla ja uudella ajalla, voimme todeta niiden monen vuosisadan aikana kehittyneen inhimillisempään suuntaan. Missä oli enemmän sotia kuin 14. ja 15. satalukujen Italiassa, mutta ne olivat osanottajien maallisen kohtalon kannalta varsin sävyisiä. Machiavelli, joka tunsi niemimaansa valtiollisten olojen hyvät ja pahat puolet, kertoo Ruhtinas-kirjassaan, että sotien jälkeen voitettujen henki säilytettiin miltei aina. Kaupunki voi tehdä kapinan kerran toisensa jälkeen, mutta sitä ei hävitetty eikä asukkaita tapettu, vaan he pääsivät rahasakoilla.

Samantapaisena säilyi sota yleisesti, yhtä suurta poikkeusta lukuunottamatta, 16. ja 17. sataluvuilla. Sodat olivat noina vuosisatoina kuninkaiden eikä kansojen välisiä. Joku ruhtinasöykkäri oli loukannut naapurikuninkaan herkkää kunniaa. Herrasmiesten kesken se oli sovitettava verisellä sodalla. Joku pahansuova ruhtinas ei antanut kaunista tytärtään suurkuninkaan puoli-idioottiselle pojalle. Häväistys oli ratkaistavissa vain sodalla. Mutta tämä kuninkaitten urheilu sujui tietynlaisten sääntöjen mukaan. Sotilaina käytettiin pääasiallisesti palkkasotureita, joilla oli keskinäistä yhteistuntoa niin paljon, että he eivät vastapuolelle tehneet enemmän pahaa kuin palkka vaati. Sekä ruhtinaat keskenään että palkkasoturit rintamien molemmilla puolilla muodostivat ikäänkuin yhteisen ammattijärjestön, jonka etujen mukaista ei ollut nujertaa vastapuolta kokonaan. Ei liioin vallattuja maita ja kansoja hävitetty. On kuvaavaa, että kun Marlboroughin herttua 1704 poltti kyliä ja sadon Baierissa pakottaakseen kuninkaan rauhaan, se herätti syvää paheksumista Englannin liittolaistenkin parissa.

Oli yksi suuri poikkeus: 30-vuotinen sota. Sille taas on olemassa järkeenmenevä selitys. Se oli uskonsota.

Nyt tulemmekin itse asian ytimeen. Kansalaissodat ja uskonsodat ovat aina olleet raaimpia ja verisimpiä. Samalla tavoin kuin palkkasoturit ovat yleisesti katsoen osoittautuneet inhimillisemmiksi vastustajaa kohtaan kuin siviilielämästä aseisiin kutsutut sotilaat, jotka on helpommin saatu yllytetyiksi sotaisan kiihkon valtaan, samaten ovat uskon puolesta käydyt sodat yleensä tapahtuneet kiihkomielen aiheuttaman raa`an tuhoamisen merkeissä. Kansalaissodat ovat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olleet luonteeltaan samanlaisia kuin uskonsodat.

Mitä on sanottava toisesta maailmansodasta? Sen tuhoamisvoima ja -halu on suurempi kuin yleensä aikaisempien sotien. Timur Lenkin pääkallopyramidit kalpenevat sen rinnalla, jolla Hitler hävitti keski-Euroopan juutalaiset. Saksan suurkaupungit kartalta pyyhkinyt ilmavoimien "hehtaaripommitus", rajoittamaton siviiliväestön surmaaminen, on ollut laadussaan tuhoisampaa kuin mikään vanhan ajan sodankäyntitapa. Entäs atomipommi Hiroshimaan ja Nagasakiin? Se täydensi kuvan nykyaikaisen sodan hirvittävästä hävittämisvoimasta.

Toynbeen alussa mainittu väite, että sotien kehittyminen entistä tuhoavimmiksi on enemmän demokratian kuin industrialismin syy, pitää ilmeisesti osittain paikkansa, mutta vain osittain. Demokratiat ovat kenties raskaammin liikuteltavissa sodan aloittamiseen, mutta sodan puhjettua on demokratioissa vaikea hillitä kansan intohimoja. Sama tulee esille myös rauhanehtojen asettamisessa: demokratian on vaikea voiton hetkellä luopua sodan aikana propagandistisista syistä asetetuista ankarista sodanpäämääristä ja tehdä rauha tulevaisuuden kannalta katsoen järkevillä ehdoilla. Poikkeuksia on suuriakin, puolin ja toisin, mutta kun valtiollisten johtajien demokratioissa on seurattava, tahtoen tai tahtomatta, ainakin kansan ylivoimaista mielipidettä, niin ei ole helppoa ohjata sodan voittamisen takia valloilleen päästettyjä intohimoja järjen ahtaisiin uomiin sodan päätyttyä.

Tässä kaikessa lienee varmaan eräs perussyy siihen, että "demokratiasta on tullut sodan lietsoja sen vastustajan asemesta", kuten Toynbee sanoo. Nykyaikainen tekniikka taas on luonut ne kammottavat keinot, joilla sotien hävitysteho on entisestään satakertaistunut. Tuntuu tosin luonnonvastaiselta, että juuri demokratia, jonka tulisi perustua humaanisuuden ja suvaitsevaisuuden opeille, johtaa sotien tuhovaikutuksen lisääntymiseen, mutta tosiasialle ei mahda mitään. Jo Kreikan historiasta tavataan todistuksia siitä, että mikään poliittinen systeemi ei ole niin altis yleistä vahinkoa aiheuttaville intohimoille kuin demokratia.

Maailma tuntee tällä hetkellä seisovansa uuden sodan kynnyksellä. Maapallon kaikki maat vakuuttavat olevansa demokraattisia maita onnetonta Espanjaa lukuunottamatta, joka on luopunut kilpailusta. Senkin perusteella, mitä edellä on esitetty, ei sodan tuhojen rajoittaminen tämän vuoksi tunnu olevan mahdollista. Teknillinen nerous rakentaa yhä hirvittävimpiä tuhoamiskoneita. Ei mikään voima voi estää niiden rajatonta käyttämistä, jos sota puhkeaa. Tällä kertaa lisäksi on kysymys uudelleen uskonsodasta, sillä taistelu idän ja lännen välillä on muodostunut uskonsodaksi kommunismin puolesta ja sitä vastaan.

Mihin onneton ihmiskunta voi toivonsa asettaa? Toynbee lausuu: "Meidän on koetettava ratkaista sodan poistamisen vaikea kysymys yhteistoimintaan perustuvalla maailmanhallituksella, sillä muuten maailmansotien sikermä kulkee vääjäämättömän tiensä päähän asti ja tuhoisana tuloksena on liian myöhään yhden ainoan voittajan väkivalloin perustama yleisvaltio." Tämä hurskas kuvitelma kansojen yhteisymmärryksestä on kirjoitettu 1930-luvun keskivaiheilla. Voi, jospa se olisikin totta! Mutta kun on elänyt YK:n täydellisen epäonnistumisen, voiko enää palautua 1930 -luvun ruusunhohtoisiin toiveunelmiin?

Mitä jää sitten jäljelle? Ilmeisesti ei mitään muuta kuin asevarustelujen tehostaminen niin pitkälle, että mikään osapuoli ei rohkene päästää asioita sodan asteelle, koska ei ole varmuutta voitosta. Taikka ei edes ole varmuutta siitä, että voittokaan voisi torjua tappion. Se on lohduton näköala, sillä se tietää koko ihmiskunnan kehityksen taantumista. Militarismi voidaan nostaa meidän oloissamme riittävään tehoon ainoastaan kansakunnan taloudellisen kurjistumisen tietä. Assyyrian 250 vuotta kestänyt ehdoton sotilaallinen ylivoimaisuus johti lopuksi koko valtion ja koko kansan täydelliseen tuhoon, sillä voimakkaan sotalaitoksen aiheuttama taloudellinen rasitus oli tehnyt valtiosta vuosikymmenien mittaan pelkän "haarniskoidun ruumiin". Ja ken on lukenut Orwellin kirjan "1984", hän on havainnut, millaisiksi taloudellisten olojen tulevaisuuden militaristisessa valtiossa oletetaan muodostuvan.

Näköalat eivät ole valoisat, mutta on yritettävä pitää silmät auki, yritettävä nähdä eteenpäin, yritettävä säilyttää optimismi.