Paljon puhuttu kauppasopimuksemme

VELJENPOIKA

10/6 1950

Kesäkuun 13. päivänä allekirjoitettiin Moskovassa Suomen kauppahistorian suurin ja laajakantoisin sopimus: "Sopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä tavaratoimituksista vuosina 1951-1955." Kauppavaihto tämän sopimuksen perusteella nousee sanottuina vuosina kumpaankin suuntaan erikseen yhteensä 81,5 miljardiin Suomen markkaan, nykyisin voimassaolevan kurssin mukaan laskien. Mistään nappikaupasta ei siis ole kysymys.

  Emme puutu sopimuksen yleiseen merkitykseen, siitä ovat asiantuntijat lausuneet sanansa ja siitä ovat kannuja valaneet ne, joiden asiantuntemuksen pohjana on pelkkä poliittinen optimismi tai pessimismi. Mutta tässäkin yhteydessä on tarpeellista todeta, että sopimuksen avulla voidaan todennäköisesti ylläpitää täystyöllisyys sotakorvaustoimitusten takia suuresti paisuneessa metalliteollisuudessamme ja puulaivateollisuudessamme. Lisäksi on turvattu puutaloteollisuuden jatkuva toiminta, mikä samalla merkitsee tuloa myös metsänomistajille, sillä puutalotoimitusten täyttäminen tietää menekkiä 300 000 standardille sahatavaraa.

  Suomessa kysytään kuitenkin - terveellisesti epäluuloisina kuten aina - ovatko sopimukseen sisältyvät hintaehdot sellaiset, että me voimme lupaamamme tavaratoimitukset täyttää ainoastaan valtion avustuksen turvin, jossa tapauksessa olisi siis sitouduttu jonkinlaiseen uuteen sotakorvaussuoritukseen. Tähän voidaan vastata, että sopimuksen perusteella tehtävät hankintasopimukset vahvistetaan maailmanmarkkinahintojen pohjalla. Siltä osalta asia on selvä, parempaa hintaa emme kohtuudella voi keneltäkään vaatia. Ja jos meillä ei olisi olemassa onnettoman indeksisidonnaisuuden aiheuttamaa alituista inflaation peikkoa, asiat olisivat kuten niiden olla pitää. Mutta meidän on turhaa pistää päätämme pensaaseen ja vakuuttaa itsellemme ja muille, että maailmanmarkkinahintojen sisällyttäminen sopimukseen turvaa suomalaiselle teollisuudelle kannattavat hinnat kaikissa olosuhteissa. Niin ei asianlaita valitettavasti ole. Ottakaamme eräs esimerkki. Suomi on sitoutunut toimittamaan Neuvostoliitolle v. 1954 yhden ja v. 1955 kaksi 10 500 hevosvoiman jäänmurtajaa. Tuollaisen jättiläisen valmistaminen ottanee arviolta 3 vuotta. Sopimus v. 1954 toimitettavasta jäänmurtajasta on siis tehtävä v. 1951 aikana, jolloin tietenkin on sovittava myös laivan hinnasta. Mutta uskaltaako mikään telakka ottaa kiinteään hintaan toimittaakseen jäänmurtajaa esim. 3 vuoden toimitusajalla. Ei näet ole edes SAK:n tiedossa, kuinka monta inflatiopyörähdystä tuon ajan kuluessa, kun parastamme koetamme, ehditään tehdä. Ja siksi on valtion ilmeisesti annettava takuu telakalle, että sen ei tarvitse suorittaa tappiolla sopimuksen edellyttämää työtä. Onneksi tällaiset pitkän toimitusajan vaativat tavarasuoritukset eivät ole varsin runsaat, mutta jos alituiset palkankorotukset tulevat olemaan talouselämämme normaalinen tila, on riskiä riittävästi lyhyidenkin toimitusaikojen osalla.

  Kauppasopimukseen liittyvät vaarat ovat siis selvästi nähtävissä, mutta toiselta puolen karit on merkitty, joten myös vaarat ovat tiedossa ja meidän torjuttavissamme. Mikäli sen vain tahdomme tehdä. Kaiken pitkäaikaisen kansainvälisen kaupanteon edellytys on näet se, että talouselämä on vakiintuneessa tasapainossa, muuten taloudelliselle kehitykselle niin ensiarvoisen tärkeisiin pitkäaikaisiin sitoumuksiin sisältyy vakavia riskimomentteja. Kun puheenaolevaa Neuvostoliiton sopimusta käsiteltiin eduskunnassa, kerrotaan, että siellä kierteli suusta suuhun eräs neuvottelujen aikana sattunut repliikkien vaihto. Oli juuri tullut tieto ns. F-sopimuksen aiheuttamasta palkkojen noususta Suomessa. Eräs venäläinen neuvottelija oli sanonut kauppaministerillemme, että teidän ei tarvitse luulla Suomessa, että Neuvostoliitto maksaa teidän inflaationne. Mihin kauppaministeri vastasi, että jospa meillä olisi mahdollisuus exporteerata inflaatiotamme, niin meillä ei vientitavarasta olisi todellakaan puutetta!

  Mutta kun kaikki tämä siis on tiedossa, on meillä myös selvillä se tie, jolla voimme pysyttää tämän meille niin arvaamattoman tärkeän kauppasopimuksen kansantaloudellisesti kannattavalla pohjalla. Se tie on kustannustasomme ja rahamme arvon säilyttäminen. Jos kehitys jatkuu sitä laveaa tietä ja sitä hillitöntä vauhtia noudattaen, joka F-sopimuksessa on lakiakin väkevämmin määrätty, emme pysty toteuttamaan nyt solmittua tavaranvaihtosopimusta ilman valtiovallan apua tai ilman valtiovallan muita toimenpiteitä. Apu tulee verovarojen käyttämisen muodossa vientipalkkioina, muut toimenpiteet taas merkitsevät uutta devalvaatiota, uutta ulkomaisen rahan arvon nostamista suhteessa Suomen markkaan. Ne ovat molemmat kovia toimenpiteitä, mutta niihin ei ole suinkaan pakko mennä, sillä meistä itsestämme riippuu, järjestämmekö omat sisäiset taloudelliset asiamme niin, että noihin lääkkeisiin ei tarvitse turvautua.

  Neuvostoliiton sopimus ei suinkaan ole se tekijä, jonka vaikutukset tässä kerrotussa suhteessa ovat ratkaisevat. Neuvostoliiton kauppa laajennetussakaan muodossa ei vielä merkitse kuin 15 a 20 prosenttia koko ulkomaankaupastamme. Jos meillä kustannustaso palkankorotusten takia nousee niin suuresti, että Neuvostoliittoon luvattuja toimituksia ei voida täyttää muuta kuin valtion avustusten turvin, silloin on myös muu ulkomainen vienti, joka on siis n. viisi kertaa suurempi itään suunnattua vientiämme, käynyt kannattamattomaksi. Kun on selvää, että koko valtavaa vientiämme emme voi pitää käynnissä valtion antamien vientipalkkioiden avulla, on välttämättömänä seurauksena ja ainoana keinona devalvaatio, markan arvon alentaminen. Tämä on se näköala, joka avautuu eteemme, kun tarkastelemme ulkomaankauppamme tulevaisuutta näköpiirissä olevien palkankorotusten näkökulmasta. Venäjän kauppasopimus ei suinkaan ole tuonut tähän kuvaan mitään ratkaisevaa lisäpiirrettä, tuskin mitään uuttakaan, mutta sen yhteydessä on avautunut mahdollisuus tämän kysymyksen käsittelyyn. On suorastaan sanottava, että Venäjän kauppasopimus on tullut kuin lahja taivaalta tässäkin suhteessa, silla se tekee edellä selostetut asiat kansan kaikille kerroksille helposti ymmärrettäviksi. Toivottavasti johtopäätökset sopimukseen liittyvien poliittisten näkökohtien vuoksi käsitetään myös niissä piireissä, joissa terveelle taloudelliselle ajattelulle on tähän mennessä vihelletty.

  Ulkomailla on oltu kiinnostuneita tietämään, onko kauppasopimukseen liitetty poliittisia ehtoja, eikä asia ole ollut vähiten meille itsellemme tärkeä. Annettujen selvitysten mukaan ei poliittisia ehtoja ole asetettu eikä edes esitetty. Toisen kerran Suomi petti pahanonnen lintujen ennustukset; ensimmäisen kerran se tapahtui ystävyyssopimuksemme aikana. Mutta jos tässäkin kohdassa katsotaan asioita sellaisina kuin ne ovat, niin meille edullinen kauppasopimus on tietenkin lähentänyt meitä Neuvostoliittoon ja se edellyttää silloin sitä, että maittemme välillä ylläpidetään keskinäisen luottamuksen politiikkaa. Mutta sehän on maamme kannalta, sen jokainen käsittää nykyisenä kansainvälisesti äärimmäisen arkaluontoisena aikana, muutenkin välttämätöntä.