8.5.1953 eduskunnassa

LÄÄKKEIDEN HINNAT JA

APTEEKKILAITOS

Pian on tietynlainen merkkipäivä eduskunnan historiassa, nimittäin huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun eduskunnalle annettiin nyt toiseen käsittelyyn ehtinyt hallituksen esitys apteekkilaista annetun lain muuttamisesta. Kun tämä esitys eduskunnalle annettiin, oli silloin täysi syy odottaa, että se tulisi eduskunnassa nopeasti ja vähin äänin hyväksytyksi, niin kiistattomasti yleisen edun vaatima se on. Mutta kun eduskunta ei ole pitänyt tämän asian käsittelyä omissa käsissään, vaan on päästänyt sen luisumaan eduskunnan ulkopuolelle, on seurauksena ollut, että tätä asiaa on makuutettu eduskunnassa jo vuoden päivät. (Ed. Hakkila: Ja annettu toiveita!)

Ne yleiset päämäärät, joihin hallituksen esityksellä pyritään, ovat kyllä tämän vuoden aikana tulleet jo moneen kertaan sanotuksi, mutta ehkä lienee kuitenkin paikallaan, kun asia nyt on tullut ratkaisevaan toiseen käsittelyyn, kerrata eräitä tärkeimpiä niistä.

Joulukuun l. päivänä 1949 voimaan tulleen apteekkitavaralain ja asetuksen muutoksilla maan sairaalat oikeutettiin ostamaan tarvitsemansa suuret lääkemäärät ohi apteekkien suoraan apteekkitavaroiden tukkuliikkeistä ja lääketehtaista. Tämän johdosta valtion, kuntien ja muidenkin sairaaloiden lääkehankinnat tulivat yli 30 % halvemmiksi kuin aiemmin, ilman että uudesta järjestelystä olisi koitunut mitään vahingollisia seurauksia. Mutta, kuten muistetaan, eduskunnassa tätäkin esitystä vastustettiin, jopa niin voimakkaasti, että tämä esitys silloin esitettiin äänestettäväksi yli vaalien. Laki tuli kuitenkin hyväksytyksi. Mutta kun maassa on yhä useita sairaaloita seuduilla, joilta apteekkitavarain tukkuliikkeet ja lääketehtaat ovat kaukana, on tilanne luonnollisesti näiden sairaalain ja niiden potilaiden kannalta ollut epäoikeudenmukainen, ja tähän seikkaan kiinnitettiin eduskunnassa v:n 1949 valtiopäivillä huomiotakin.

Tänä päivänä luin eduskunnan pöytäkirjoista, mitä silloin asiasta sanottiin, ja havaitsin, että ne piirit, jotka nyt ovat käyneet tätä lakiehdotusta vastustamaan, kiinnittivät siihen seikkaan huomiota, että v:n 1949 laki ei tule saattamaan juuri vähävaraisia alueita samaan asemaan kuin se tarjoaa suurille paikkakunnille. Tämä hallituksen esitys pyrkiikin korjaamaan sen epäkohdan, ja korjaus tapahtuisi siten, että yliopiston apteekilla olisi lääkevarastojen välityksellä oikeus toimittaa lääkkeitä myös syrjäseutujen sairaaloille.

On voitu myös kiistattomasti todeta, että apteekista yleisölle myytävät lääkkeet ovat meillä varsin yleisesti kalliimpia kuin monissa muissa maissa, eikä tähän seikkaan ole olemassa mitään muuta järellistä selitystä kuin se, että lääkkeitä valmistava ja välittävä ammattikunta on pystynyt meillä varsin tehokkaasti valvomaan omaa taloudellista etuaan, olisiko syytä sanoa omaa taloudellista ryhmäetuaan. Niinpä Ruotsin apteekkarien taholta v. 1951 osoitettiin, että Ruotsissa lääkkeet ovat huomattavasti halvempia kuin meillä Suomessa. Laaditun tutkimuksen mukaan aivan yksinkertaiset lääkeaineet olivat meillä Suomessa, kun Ruotsin hintatasoa merkitään 100:lla, 208 ja Saksassa 188, Hollannissa 172 ja Tanskassa 143. Apteekkien omien valmisteiden hinnat olivat, kun Ruotsin hintoja jälleen merkitään 100:lla, Suomessa 137, Hollannissa 117, Saksassa 110 ja Tanskassa 108. Vastaavasti oli ulkomaisten erikoisvalmisteiden hinta Ruotsiin verrattuna Suomessa 143, Hollannissa 121, Saksassa 113 ja Tanskassa 105. (Ed. Meinander: Minkä kurssin mukaan?) Ihmettelen, että ed. Meinander, joka on Suomen Pankin palveluksessa, kysyy, minkä kurssin mukaan. (Ed. Hakkila: Apteekkarien kurssin mukaan!)

Sen jälkeen kun nämä numerot on laskettu, on meillä Suomessa tosin kahteenkin otteeseen jonkin verran voitu alentaa, osaksi tämän hallituksen esityksen antamisen johdosta, lääkkeiden hintoja, mutta ei sittenkään niin paljon, ettei tilanteessa vielä olisi korjaamisen varaa ainakin sikäli, että valtiovallalla tulisi olla nykyistä tehokkaammat mahdollisuudet tarkkailla lääkkeiden hinnanmuodostusta. Siihen tähtää hallituksen esitys, kun siinä ehdotetaan, että yliopiston apteekin lääkevarastoille, joiden perustaminen olisi riippuvainen lääkintöhallituksen luvasta, annettaisiin oikeus myydä lääkkeitä myös yleisölle.

Mitä mahtanevat arvella yrittäjät muilla aloilla saadessaan tietää, että apteekkien bruttovoitto on monista aivan tavallisista lääkeaineista, kuten aspiriinista, kofeiinista, antipyriinista, soodasta, glyseriinistä ym. sellaisista myyntierän suuruuden perusteella 170--900 %. (Oikealta: Se on vapaata kilpailua!) Ilmeisesti olisi yleisen edun mukaista pyrkiä alentamaan lääkkeiden hintoja, ja edellä sanottu osoittaa, että siihen antavat mahdollisuuksia, eivät niinkään paljon valtiovallan päätökset lääketaksan yleisestä alentamisesta kuin se, että järjestetään käytännössä kontrolli lääkkeiden hinnanmuodostukselle. (Ed. Karvikko: Hallituksen sopii alentaa taksat!) Minä kuulen täällä oikeistosta esitettävän väitteitä, että hallituksen sopii alentaa taksat. Se pitää tietysti paikkansa. Mutta täytyy muistaa, että vaikka tämä lääketaksa riippuukin valtioneuvostosta, sen laskelmat suoritetaan yleensä lääkintöhallituksessa ja nämä laskelmat ovat hyvin vaikeat tehdä. Luulen, että valtioneuvoston jäsenet enempää kuin valtioneuvoston esittelijätkään eivät voi kontrolloida niitä laskuperusteita, joitten mukaan lääketaksaan päästään. Sitten täytyy ottaa tietysti myös eräs erikoislaatuinen seikka huomioon, joka tässä ei ole vaikuttamatta lääketaksan suuruuteen, nim. että lääketaksasta lääkintöhallituksessa ensi sijassa vastaa apteekkineuvos-niminen virkamies, ja nyt on käynyt vuosikymmenien mittaan niin, että apteekkineuvos tavallisesti aikansa tässä tärkeässä virassa oltuaan on saanut erään kaikkein suurimmista apteekeista itselleen. Hyvin ymmärrän, että kenties ei oteta irti kaikkia alentamismahdollisuuksia, jos asianlaita näin on, pienimmälläkään tavalla väittämättä, että apteekkineuvos olisi tehnyt muuta kuin hänen virkansa oikeudenmukainen hoitaminen edellyttää.

Kaikki tietävät, kuka sanomalehdistä lukemiensa haastattelujen ja artikkeleiden, kuka saamiensa painotuotteiden ja monisteiden jne. perusteella, että hyökkäystä hallituksen esitystä vastaan on johtanut eduskunnan ulkopuolinen elin, Suomen Apteekkariyhdistys, joka monin tavoin on päässyt vaikuttamaan asian käsittelyyn eduskunnassa. Vanhastaan tiedetään täällä eduskunnassa erinomaisen hyvin, että apteekkariyhdistys pystyy puolustamaan yhteiskunnan sen jäsenkunnalle suomia etuoikeuksia yhtä sinnikkäästi kuin mikä ammattijärjestö tahansa. Uutterat aivot ovat olleet työssä keksimässä erilaisia vastaväitteitä hallituksen esitystä vastaan ja esim. talousvaliokunnan kuulemalle talousprofessorille, jonka piti olla puolueeton asiantuntija, tarjottiin kaikki tarpeellinen materiaali auliisti apteekkariyhdistyksen taholta. Minä viittaan siihen puheeseen, jonka apteekkariyhdistyksen toiminnanjohtaja piti viime marraskuun 8. päivänä pidetyssä apteekkariyhdistyksen vuosikokouksessa, jossa hän kertoi tämän asianomaisen asiantuntijan esiintymisestä talousvaliokunnassa ja lausui tästä seuraavaa: "Tämä oli hänen lausuntonsa ja se perustui tietoihin, jotka hän oli saanut meiltä." Tällainen kieltämättä varomaton ja, haluaisin sanoa, epähieno paljastus oli varmasti karhunpalvelus asianomaiselle asiantuntijalle, ja jos tällaisia enemmän kertyy, niin asiantuntijoista hyvin helposti tulee niin sanottuja asiantuntijoita.

Muuan esitystä vastaan heitetty väite on, että jos esityksen mukaiseen järjestelyyn mentäisiin, se tietäisi vilpillistä kilpailua apteekeille, jotka muka lujasti kannattavat vapaata kilpailua. Tällaisen väitteen esittävät ne, joiden itsensä ei ole koskaan tarvinnut puolustaa itseään vapaassa kilpailussa, koska valtio on taannut heille monopolioikeudet. Monopolia pyritään tässä kuitenkin puolustamaan vapaan yritteliäisyyden nimissä ja sehän ei tietysti voi olla mikään muu kuin silmänkääntötemppu. Jos mentäisiin siihen järjestelyyn, joka hallituksen esityksessä on esitetty, vasta silloin voitaisiin puhua jonkinlaisesta kilpailusta tällä alalla ilman, että syntyisi mitään vaaraa lääkintähuollon kannalta.

Mutta minun täytyy myöntää, että tietenkin vapaassa kilpailussa voidaan mennä vieläkin pitemmälle, ja minä henkilökohtaisesti esimerkiksi olisin valmis harkitsemaan sellaista järjestelyä, että entistä suurempi osa apteekkien monopolikaupasta siirrettäisiin kemikaalikauppoihin, joita eivät suojaa monopoli eivätkä lääketaksat, ja sillä tavalla todella päästäisiin, paljon suuremmassa määrin kuin tämän hallituksen esityksenkään linjaa noudattaen, todella vapaaseen kilpailuun.

Apteekkarikuntahan ei ole tyytynyt vain tähän vastaväitteeseen vapaasta kilpailusta, vaan se on nykyisen muodin mukaisesti kaivanut esiin todellisen ja mielestään ison sotakirveen julistamalla, että tässä on kysymys suoranaisesta tai salaisesta sosialisoinnista. Näin se on jatkuvasti, tietyiltä poliittisilta tahoilta tukea saaden, väittänyt, vaikka se hyvin tietää, että tämän esityksen hyväksymisen avulla yhtäkään apteekkia maassa ei otettaisi valtion haltuun. Onkin mielenkiintoista panna merkille, että tämä perusteeton sosialisoimisväite on keksitty vakaan harkinnan jälkeen. Siinä esitelmässä, josta jo äsken mainitsin, apteekkariyhdistyksen puheenjohtaja nimittäin sanoo seuraavasti: "Mehän nimittäin panimme muutamaa päivää ennen kuin talousvaliokunnassa asia oli esillä, sanomalehdissä toimeen propagandaa, jossa julistettiin, että kysymys on naamioidusta sosialisoinnista." Ja tämän saman esitelmänsä lopussa vielä apteekkariyhdistyksen puheenjohtaja vahvistaa sen, että tämä sosialisointiväite tehtiin tietoisesti vakaan harkinnan jälkeen, ja hän sanoo seuraavaa: "Tietysti on sellainen mahdollisuus, että jollei eduskunnan hylkäävää enemmistöä saada lakiesitykselle, koetetaan saada siihen sellainen vähemmistö, että se jää yli vaalien, siis tehdään siitä suurempi kysymys. Sen tähden me olemme alunperin tehneet siitä sosialisointikysymyksen, että voitaisiin ratkaisevassa vaiheessa ehdottaa se tämän perusteella lepäämään yli vaalien, ja siihen tarvitaan 67 ääntä eduskunnassa."

Kun perehdymme tähän kysymykseen apteekkariyhdistyksen puheenjohtajan esitelmän perusteella, jonka hän piti marraskuun 8. päivänä 1952 yhdistyksensä kokouksessa ja jossa selostuksessa sanotaan seuraavaa: "Selonteon päätyttyä kokous osoitti suosiotaan voimakkain kättentaputuksin", niin täytyy sanoa, että tämä on ollut aika etevä propagandatemppu, mutta toiselta puolen nähdään oitis, että se on perustunut hallituksen esityksen väärään tulkitsemiseen. Kuka nimittäin mahtaa tosissaan uskoa, että Helsingin yliopisto, jonka apteekin toiminnan laajentamisesta tässä on kysymys, ryhtyisi tai edes haluaisi ryhtyä saattamaan yksityisiä apteekkeja konkurssitilaan, saati käydä niitä sosialisoimaan! Ja kun tulee kysymys apteekkien saattamisesta konkurssitilaan, niin jokainenhan tietää, että apteekkarit eivät tähänkään saakka ole konkursseja tehneet. Tosin kerrotaan menneiltä vuosikymmeniltä, että yksi apteekkari oli tehnyt konkurssin, mutta se johtui siitä, että tämä apteekkari varomattomasti osti itselleen maatilan.

Apteekkariyhdistys ei ole pystynyt todistamaan vääräksi väitettä, että lääkekauppa meillä on varsin kannattavaa. Päinvastoin se on myönnetty oikeaksi, kun on turvauduttu sellaiseenkin puolustuskeinoon, että on kannettu murhetta sen verotulojen vähennyksen johdosta, mikä kohtaa julkisia yhdyskuntia, jos apteekkien tulot pienenevät. Niinpä kirjoitti edellä mainittu apteekkariyhdistyksen puheenjohtaja marraskuussa 1952 ilmestyneessä Kansamme Talous -lehdessä mm. seuraavaa: "Apteekkien suorittamat valtion-, kunnan- ja kirkonverot ovat nousseet niin huomattaviin summiin, että niiden supistumisen täytyy vaikuttaa myös haitallisesti näiden julkisten yhdyskuntien talouteen."

Tähän täytyy sanoa, että apteekkarit kieltämättä ovat huomattavia ja monilla paikkakunnilla jopa kaikkein suurimpia veronmaksajia, mutta kyllä kai tämä seikka johtuu siitä, että heillä on myös suuret tulot. Hehän maksavat myös erikoisveroa, apteekkimaksua liikevaihtonsa perusteella, ja tämä vero nousee jopa 7 %:iin määrätyn rajan ylittäneestä lääkemyynnistä. Tällä erikoismaksulla on pyritty siihen, etteivät apteekkien verot määräytyisi vain apteekkien kirjanpidon perusteella, vaan myös helpommin tarkistettavissa olevan perusteen, kuten toimitettujen reseptien luvun perusteella. Mutta on muistettava, että apteekit saavat vähentää apteekkimaksun verotettavasta tulostaan, mitä ei nykyisin voida tehdä valtion eikä kunnan verojen suhteen.

Kun kaikki apteekit myyvät jokseenkin samoja tavaroita samoilla valtioneuvoston vahvistamilla hinnoilla hankittuaan ne samoista ostopaikoista, pitäisi apteekkien bruttovoiton olla kaikkialla suunnilleen sama. Mutta näin ei ole asianlaita, vaan esim. Helsingissä se on vaihdellut 30 ja 50 %:n välillä, ja muuallakin ilmenee suurta kirjavuutta. Kun 1.10.1950 korotettiin lääkkeiden hintoja 8 %:lla, oli odotettavissa, että bruttovoitto olisi noussut, varsinkin kun lääkkeitten tukkuostohinnat samanaikaisesti halpenivat. Mutta jostakin ihmeellisestä syystä bruttovoitto säilyi kuitenkin suunnilleen ennallaan. Se oli v. 1950 keskimäärin 47,12 % ja v. 1951 tästä lääkkeiden hintojen korottamisesta huolimatta keskimäärin 47,7 %.

Apteekeilla näkyy siis olevan jonkinlainen mahdollisuus muokata bruttovoittonsa tavalla, johon verotusviranomaiset eivät ole nykyoloissa päässeet kiinni. Täytyy muistaa, että tässä liikutaan verotuksenkin kannalta varsin huomattavissa luvuissa, sillä apteekkien myynti koko maassa oli v. 1951 yli 5 miljardia markkaa, mikä merkitsee keskimäärin 10 miljoonan markan myyntiä apteekkia kohti. Näin ollen on juuri julkisten yhdyskuntien kannalta välttämätöntä saada aikaan nykyistä tehokkaampi tulojen kontrolli verotusta silmällä pitäen. Tähän päästään, kun yliopiston apteekin lääkevaraston myynnin perusteella voidaan todeta paikkakunnan apteekin todellinen bruttovoitto.

Näin apteekkareiden omalaatuinen murhe verojensa vähentymisestä on selitettävissä, ja todellinen murhe kohdistuu siihen, että ehdotettu uudistus johtaa kieltämättä ja varmasti tehostettuun verotarkkailuun ja todennäköisesti suurempiin julkisten yhdyskuntien verotuloihin.

Lisäksi on sanottava erityisesti niille kansanedustajille, jotka edustavat vähäväkisiä kuntia ja jotka on saatu tämän verotuskysymyksen vuoksi kenties asettumaan syrinkarein tätä hallituksen esitystä vastaan, että järjestely, jota hallitus esittää, ei kohdistu yleensä moneenkaan maalaiskuntaan. Siitä johtuukin, että esim. Maalaiskuntien Liiton toiminnanjohtaja Eskola häntä talousvaliokunnassa kuultaessa sanoi puoltavansa hallituksen esitystä, koska kuntien sairaalat tulevat saamaan halvemmalla lääkkeensä. (Eduskunnasta: Millä lailla?) Minä en ole tätä voinut kontrolloida muuten, mutta olen tämän tiedon saanut apteekkari Harjulan puheesta marraskuun 8. päivältä 1952. Jos voidaankin noin teoreettisesti väittää, että apteekkareille tämän lakiesityksen mukaan tietyissä tapauksissa sattaa koitua tulojen vähennystä, niin se tapahtuu ainoastaan suurissa kunnissa. Pienissä kunnissa ei synny mitään muutosta nykyiseen olotilaan, muuta kuin kenties se, että apteekkarien bruttovoitto verotusta suoritettaessa voidaan saada tarkemmin selville kuin tähän saakka.

Lisäksi on muistettava, että perustamalla ehdotettuja tarkkailupisteitä voidaan valvoa, että lääkkeiden myyntihinnat todella ovat voimassa olevan lääketaksan mukaiset eivätkä apteekkariyhdistyksen tulkintojen varassa, kuten nykyään väitetään, ilman että yleisöllä enempää kuin valtiovallallakaan on mahdollisuutta harjoittaa tehokasta kontrollia. Muuan alan asiantuntija -- korostan nimenomaan sanaa asiantuntija -- kertoo maaseudulla todenneensa, että kun eräs henkilö osti kesällä 1952 sikäläisestä apteekista päänsärkypulveria, jonka hinnan lääketaksan ja hänen tietojensa mukaan piti olla 69 mk, apteekki veloitti siitä 127 mk eikä ostajalla tietenkään ollut edellytyksiä tarkistaa, oliko hinta oikea vai ei.

Samassa Kansan Talous -lehden kirjoituksessaan, josta äsken luin otteen, apteekkarien edustaja toteaa, että pelkästään Pharmacon-lääketukkukauppa, missä yksityiset apteekkarit omistavat koko osakekannan, myi 1951 noin kolmannen osan lääketukkukauppojen yhteisestä myynnistä ja että tämä ei ole suinkaan ainoa lääketukkukauppa, jossa apteekkareilla on sananvaltaa, kuten myös lääketehtaitten suhteen on asianlaita. Tämäkin osoittaa, että näin tärkeällä alalla tarvitaan yhteiskunnan valvontaa, jotta estettäisiin pitkälle menevän keskittymisen haitat, jotka ainakin meidän demokratiassamme pyritään poistamaan nimenomaan vapaan kilpailun tietä. Lääkkeiden maahan tuonti on ollut tähän saakka käytännöllisesti katsoen kokonaan yksityisten apteekkarien määräysvallassa, se on, monopolina siis tältäkin osalta. Näin ollen apteekkareilla on mahdollisuus estää ulkomailla keksittyjen uusien tehokkaiden lääkkeiden maahantuonti siksi, kunnes apteekkien varastoissa olevat vanhentuneet ja huonommat lääkkeet on myyty yleisölle. Ei voi olla oikein, että jonkin yksityisen ryhmän taloudellisten etujen vuoksi estetään yleisöä ja sairaaloita saamasta nopeasti tänne uusia lääkkeitä, joita maailmassa alinomaa keksitään. Suorastaan kuohuttava oli apteekkareiden yritys päästä entistä tiukemmin valvomaan lääkkeiden maahantuontia, kun he koettivat keväällä 1952 keskittää lääkkeiden kontrollin perustamansa kontrollilaboratorion käsiin. Tämän yrityksen valtiovalta silloin esti.

Yliopiston apteekilla on mahdollisuus solmimiensa yhteyksien avulla valvoa, ettei maan sairaaloille ja yleisölle vahingollista keinottelua lääkkeiden myynnissä pääse syntymään, vaan että lääkkeet todella saadaan tänne mahdollisimman pian.

Siitä, mitä olen edellä sanonut, ei suinkaan saa tehdä sellaista johtopäätöstä, että minä haluaisin kieltää apteekkarien tärkeän merkityksen. He ovat erittäin hyödyllinen ja tarpeellinen ryhmä tässä yhteiskunnassa. Mutta esillä olevaa esitystä emme sittenkään saa täällä eduskunnassa arvostella vain niin pienen ryhmän kuin vajaan 500 apteekkarin taloudellisten etujen pohjalla, vaan sitä ja sen merkitystä on tarkasteltava kansan laajojen kerrosten sosiaalisten tarpeiden valossa. Siltä kannalta pyrkimys, että mahdollisimman monet sairaalat saisivat hankkia lääkkeensä mahdollisimman edullisilla hinnoilla ja että mikään ammattikunta ei pääsisi kohtuuttomasti hyötymään sairaiden kansalaisten kustannuksella, on varmasti oikea, kun lisäksi -- tulkoon se vielä kerran sanotuksi -- ehdotetulla uudistuksella ei keneltäkään riistetä elinkeinonsa antamaa kohtuullista tuloa. Lääkekaupan ala on sikäli erikoislaatuinen että ostaja, so. sairas kansalainen, on hätätilassa, jossa hänellä ei ole mahdollista valita ostopaikkaansa eikä tutkia hintoja, kun myyjä taas samanaikaisesti on monopoliasemassa. Tällaista yhteiskunnan alaa saa turhaan muualta hakea. (Ed. Salminen: Alko on!) Myönnettäköön, myönnettäköön, mutta siellä ei vapaa yritteliäisyys ole todellakaan muodissa. (Ed. Salminen: On!) No, se koetetaan joka tapauksessa estää. Ei näin ollen ole ihmeteltävää, jos yhteiskunta tuntee velvollisuudekseen kehittää tätä alaa siten, että se entistä paremmin ja halvemmalla palvelisi sitä tärkeää päämäärää, jota varten se on olemassa. Kun olen tätä lakiesitystä ja yleensä apteekkien hintakysymystä tutkinut, minun täytyy sanoa, että siinä jos missä on esillä köyhän ja sairaan ihmisen asia ja hänen etujensa puolustaminen. (Ed. Hiltunen: Muistakaa köyhän asiaa!) Ja käytännössä minun ymmärtääkseni juuri sellainen järjestely, joka sisältyy hallituksen esitykseen, parhaalla mahdollisella tavalla pyrkii toteuttamaan sitä erittäin kaunista tunnuslausetta, että köyhän asiaa valtakunnassa on tehokkaasti puolustettava. Ne, jotka puolustavat näitten vajaan 500 apteekkarin ryhmäetua, tietysti väittävät myös puolustavansa köyhien asiaa, mutta minä luulen, että sitä väitettä vastaan voidaan esittää huomattavia vastaväitteitä.

Siitä huolimatta, että talousvaliokunta ja suuri valiokunta ovat asettuneet esitykseen nähden kielteiselle kannalle, suosittelisin lämpimästi hallituksen esityksen hyväksymistä. Otettakoon huomioon sen alan erikoisluonne, josta tässä on kysymys, ja sen vuoksi huomattakoon myös, kuinka tärkeä yleinen merkitys tällä lakiesityksellä on. On vielä syytä sanoa, että nyt ei ole kysymys sosialisoinnista, vaan lääkekaupan kehittämisestä yleisen edun vaatimalla tavalla. Kokemus osoittaa, että jos jonkin ryhmän vanhoista etuoikeuksista pidetään liian härkäpäisesti kiinni, yleinen mielipide voi kypsyä nopeasti ratkaisuihin, jotka ovat yllättävän jyrkkiä, ja se ei olisi varmaankaan onnellista enempää maan kokonaiskehityksen kuin yksityisten apteekkarienkaan kannalta katsoen. Luulisinkin, että jos apteekkilaitoksen -- yksityisten apteekkien -- edustajat kiihkottomasti ja järkevästi tähän asiaan perehtyvät uudelleen, he havaitsevat, että ei pidä ahneuden antaa voittaa viisautta. (Ed. Vennamo: Hyvä puhe!)