31.5.1945 Helsingissä

VÄLIRAUHASOPIMUKSEN

TÄYTTÄMINEN JA

LUOTTAMUKSEN RAKENTAMINEN

SUOMEN JA NEUVOSTOLIITON VÄLILLE

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tarkoituksena ei ole harjoittaa poliittista toimintaa eikä seura ole sitä varten perustettukaan. Mutta se päämäärä, jonka seura on omaksunut: hyvien ja luottamuksellisten suhteiden aikaansaaminen Suomen ja Neuvostoliiton välille, se päämäärä voi tietyissä olosuhteissa vaatia seuralta kannanottoa myös erinäisiin poliittisiin kysymyksiin. Hyvät naapurisuhteet eivät noudattamamme virheellisen ulkopoliittisen suuntauksen jälkeen ole luotavissa ohjelmien korulauseilla, vaan kaiken edellytyksenä on teoissa ilmenevä vilpitön tahto sellaisen politiikan edistämiseen, jonka pohjalla voidaan luoda kestävät suhteet maittemme välistä yhteistyötä varten. Tästä näkökohdasta lähtien Suomi-Neuvostoliitto-Seura on toimintansa aikana joutunut esittämään valtiovallalle toivomuksia, jotka ovat koskeneet juuri seuran menestymisen edellytyksiä. Seuran keskusjohtokunta on useaan otteeseen kääntynyt eri kysymysten vuoksi valtiovallan edustajien puoleen, ja sitäkin useammin ovat seuran paikallisosastot kokouksissaan käsitelleet tämäntapaisia kysymyksiä ja saaneet tekemänsä päätökset joko lähetystöjen välityksellä taikka kirjeitse valtiovallan tietoon.

Ensimmäinen merkittävä päätös, joka tehtiin heti seuran perustamisen jälkeen ja joka suoranaisesti koski poliittista kysymystä, oli seuran puhemiehistön vetoomus sellaisen hallituksen muodostamiseksi, joka toteuttaisi välirauhasopimuksen ja loisi pohjan hyvän naapurisovun politiikalle Neuvostoliiton suhteen. Heti tämän vetoomuksen jälkeen muodostettiinkin valtioneuvos Paasikiven johdolla hallitus, joka sitten hoiti asioita uuden eduskunnan koolletuloon saakka. On selvää, että uusi hallitus merkitsi maan ulkopoliittisen suuntauksen täydellistä muutosta, siitä oli vakuuttavana osoituksena pääministeri Paasikiven henkilö ja se seikka, että äärimmäinen vasemmisto oli hallituksessa mukana.

Heti uuden hallituksen muodostamisen jälkeen Suomi-Neuvostoliitto-Seura esitti hallitukselle monia toivomuksia aikaisemmilta ajoilta periytyneiden epäkohtien korjaamiseksi ja välirauhassa täytettäväksi otettujen sitoumusten toteuttamiseksi. Oikeusministeriön osalle on näistä vaatimuksista tullut eräitä erittäin merkittäviä, ja kun nyt on kyseessä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran järjestämä yleinen tilaisuus, lienee paikallaan lyhyesti tehdä selkoa ministeriön toimenpiteistä tässä suhteessa.

Välirauhasopimuksen 20. artiklassa Suomi sitoutui viipymättä vapauttamaan ne henkilöt, joita pidettiin vangittuina heidän Yhdistyneitten Kansakuntien hyväksi suorittamansa toiminnan tai Yhdistyneiden Kansakuntien asialle osoittamansa myötätunnon takia. Artiklan toteuttaminen oli vielä viime vuoden marraskuun loppupuolella alkuasteellaan ja erityisen suurena epäkohtana oli ns. metsäkaartilaisten kohtalo. Sodan kestäessä oli aina enenevässä määrässä esiintynyt miehiä, jotka eivät halunneet taistella Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan. Välirauhasopimuksen perusteella heidän tuli vapautua rangaistuksesta, mutta vasta joulukuun alussa 1944 annetulla oikeusministeriön päätöksellä määrättiin, että tällaisia henkilöitä ei saatu asettaa syytteeseen. Asia oli tällä päätöksellä saatettu loppuun, vaikka viranomaisten taholla onkin vielä sen jälkeen esiintynyt epätietoisuutta päätöksen soveltamisesta. Vaikeampi on ollut niiden sotilaskarkuruudesta, kapinasta, palveluksesta poisjäämisestä ym. tuomioistuimissa tuomituksi tulleiden asia, jotka ovat tehneet tekonsa Yhdistyneille Kansakunnille osoittamansa myötätunnon vuoksi, koska ne on jokainen tapaus erikseen ollut lain mukaan ratkaistava oikeusministeriössä. Ministeriö on käsitellyt tällaisia asioita tuhatmäärin, ja kaikissa tapauksissa, joissa teon vaikutin on selvästi osoitettu, on välirauhasopimuksen 20. artiklan määräys toteutettu. Kun sodan aikana nimenomaan karkaamisesta tuomittujen henkilöiden rangaistusten täytäntöönpanoa on siirretty, on yhä jäljellä ehkä lukuisastikin rangaistuksia, joista täytyy tehdä perusteltu esitys tai anomus oikeusministeriölle, ennen kuin vapautus voidaan saada.

Välirauhasopimuksen 13. artiklassa on Suomi sitoutunut yhteistoimintaan Yhdistyneitten Kansakuntien kanssa sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi. Tämän artiklan velvoitukset, mikäli ne koskevat yhteistoiminnassa tapahtuvaa sotarikollisten pidättämistä, on Suomi täyttänyt. Sen lisäksi on Suomi välirauhasopimuksen hengen mukaisesti pyrkinyt oma-aloitteisesti selvittämään maassa tapahtuneet sotarikokset, so. sotavankeja vastaan tehdyt rikolliset teot. Tämä asia on kuluvan vuoden helmikuussa siirretty oikeusministeriön hoidettavaksi, ja se on eräs kaikkein vastuullisin, mutta myös eräs kaikkein vaikein asia, mitä hallituksella on selvitettävänään. Se aineisto, mikä sotarikoksia tutkiville viranomaisille on kertynyt, on erittäin laaja, ja asioitten selvittäminen vie sen takia pitemmän ajan kuin olisi toivottavaa ja kuin aluksi oli ajateltu. Mutta ministeriössä on omaksuttu se periaate, että kaikki sotarikokset, olipa syyllisen sotilas- tai siviiliarvo kuinka korkea tahansa, on saatettava oikeudenmukaisen rangaistusseuraamuksen alaisiksi. Kun olen kuukausien mittaan perehtynyt sotarikoksista laadittuihin pöytäkirjoihin, olen voinut havaita, että sotavankileirillä on vankeja saatettu kohdella mitä pöyristyttävimmällä tavalla, mitä ei olisi uskonut voivan sattua Suomen kaltaisessa, länsimaisesta kulttuuristaan ylpeässä ja todella korkean kansansivistyksen saavuttaneessa maassa. Suomen hallituksen vakaa ja vilpitön tarkoitus on pitää huoli, että kaikki, poikkeuksetta kaikki, tällaiset rikokset huolellisesti tutkitaan ja että kaikki, poikkeuksetta kaikki, syylliset saatetaan vastuuseen. Jo tähän mennessä on langetettu runsaasti tuomioita sotavankeihin kohdistuneista rikoksista -- huomattava määrä niistä elinkautisia kuritushuonetuomioita -- mutta käsitykseni mukaan suurin osa rikollisia on vielä tuomitsematta.

Tavallaan samaan luokkaan edellisten kanssa kuuluvat vankiloissa ja poliisin toimesta sodan aikana suoritetut pahoinpitelyrikokset, joita tutkimaan hallitus on asettanut kolme eri toimikuntaa. Vankiloissa tapahtuneita pahoinpitelyjä tutkiva toimikunta on jo saanut työnsä loppuun, ja se on todennut, että eräässä vankilassa on ollut vallalla systemaattinen vankien rääkkäys ja että pahoinpitelyjä on tapahtunut monessa muussakin vankilassa. Tarkempia tutkimuksia syytetoimenpiteitä varten suoritetaan parastaikaa ja sopimattomien vartijoiden vapauttaminen on pantu alulle. Johtava virkamiehistö, jonka tieten tai puuttuvan valvonnan vuoksi tämä keskiaikainen komento on voinut tapahtua, erehtyy pahoin, jos se luulee selviävänsä kastumatta tästä asiasta.

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran piirissä on paljon keskusteltu lapualaisvuosina lakkautettujen työväentalojen palauttamisesta niiden alkuperäisille omistajille. Asia on ollut oikeusministeriön hoidettavana. Ministeriön ehdotuksesta asetettiin asiaa valmistamaan komitea, joka antoi viime viikolla mietintönsä ministeriölle. Tänään tapahtuneessa esittelyssä on valtioneuvosto päättänyt puoltaa sitä, että eduskunnalle annetaan esitys laiksi eräiden lakkautettujen yhdistysten toimialojen palauttamisesta. Sen mukaan kaikki v. 1930--36 lakkautettujen työväenyhdistysten talot otetaan pakkolunastustietä valtiolle, ja valtioneuvostolle annetaan oikeus luovuttaa ne korvauksetta sellaiselle järjestölle, joka toimii paikkakunnalla samojen aatteellisten päämäärien hyväksi kuin lakkautettu yhdistys. Mikäli asia järjestetään valtioneuvoston ehdottamalla tavalla, saadaan tämä paljon keskustelua ja suoranaista kuohuntaa aiheuttanut kysymys onnellisesti järjestykseen. Tämän jälkeen on enää avoinna suojeluskuntajärjestön taloja koskeva asia, joka on puolustusministeriön hoidettavana ja joka saataneen sekin lähiaikoina järjestykseen.

Olen käsitellyt edellä niitä kysymyksiä, jotka ovat viime kuukausien aikana kiinnostaneet Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniä ja joita on käsitelty sen ministeriön piirissä, jossa olen joutunut toimimaan. Esityksestäni voitaneen -- niin toivon -- tehdä se päätelmä, että hallituksen tarkoituksena on ollut pitää huoli siitä, että esillä olevat kysymykset saadaan niin pian kuin mahdollista sellaiseen ratkaisuun, jonka perusteella voidaan toteuttaa välirauhasopimuksen kirjain ja henki -- siis ei vain kirjain vaan myös henki. Samalla on pyritty myös luomaan sellaiset olosuhteet, että maamme noudattaman väärän politiikan yhdistyksille ja yksityisille kansalaisille aiheuttamat taloudelliset vauriot kohtuullisessa määrässä korvataan.

Se, mitä edellä olen kertonut, rajoittuu ainoastaan yhden ministeriön alaan, ministeriön, jossa rauhallisina aikoina oli suhteellisen vähän asioita ja jonka ministeriä pidettiin melkeinpä lepokodissavierailijana verrattuna muihin hallituksen jäseniin, jotka saivat tehdä työtä nyrkit savessa. Ja mikäli olen voinut havaita, tälläkin erää on monessa muussa ministeriössä yhtä tärkeitä ja tärkeämpiäkin asioita hoidettavana välirauhasopimuksen toteuttamiseksi ja maan yleisen poliittisen suuntauksen varmentamiseksi. Mutta se on ollut merkillepantavissa, että hallitus kaikessa toiminnassaan on johdonmukaisesti ja sivuillensa vilkuilematta pyrkinyt toteuttamaan sitä ohjelmaa, jonka pääministeri Paasikivi on hallituksellensa antanut ja jonka johtavana ajatuksena on valtakuntamme aseman turvaaminen Suomen ja Neuvostoliiton luottamuksellisen yhteistyön avulla.

Suomen kansa on viime kuukausien aikana elänyt historiallista murroskautta, eikä kauden käänteentekevää luonnetta ymmärrä se, joka arvostelee asiaa yksinomaan kehityksen rauhanomaista kulkua joko ihaillen ja ihmetellen taikka sitä paheksuen ja tuomiten. Sekä tyytyväisten että tyytymättömien olisi syytä pitää mielessä, että me emme ole vielä siinä, missä me silloin olemme, kun välttämätön kehitys on saavuttanut päätepisteensä. Me tulemme lähivuosien aikana elämään demokraattisessa hengessä tapahtuvan uudelleen syntymisen valtiollisella, yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla. Mutta me teemme viisaasti ja koko yhteiskunnan edun mukaisesti, jos me etenemme tähän päämäärään taitavalla maltillisuutta ja koeteltua suomalaista harkitsevuutta osoittaen. Minulla ei ole harhaluuloja siinä suhteessa, että yhteiskunnallisessa elämässämme olisi voitu saada aikaan jyrkempiä muutoksia kuin on tapahtunut, enkä kiellä sitäkään, että joissakin suhteissa niitä olisi tarvittukin. Mutta meidän tulee muistaa voimamme nimenomaan tulevaisuutta silmällä pitäen olevan siinä, että me voimme saada kansan kaikki demokraattisesti ajattelevat ainekset uuden poliittisen kehityssuunnan kannalle. Tämän pyrkimyksen näen toteutuneen siinä kolmiliitossa, jonka maan kolme suurinta puoluetta ovat eduskuntatyön alkaessa solmineet. Se saattoi -- puolelta ja toiselta -- tuntua oudolta ensi alkuun, mutta minulla on se vakaa usko, että tämän yhteistyön turvin voimme vakiinnuttaa Paasikiven hallituksen yleispoliittisen linjan. Uskon samalla, että tämä poliittinen yhteistyö antaa lujan, vakavan tuen sille toiminnalle, jota Suomi-Neuvostoliitto-Seura suorittaa. Vuosisatainen vastakohtaisuus Suomen ja Venäjän välillä, joka on ollut historiamme onneton kulku ja perintö, on muuttuva pysyväksi ystävyydeksi itsenäisen Suomen ja suuren Neuvostoliiton välillä.