Oli ihana kevät-ilta. Aurinko oli painumassa metsän taa, kullaten viime säteillään ruskeakaarnaista hongikkoa, joka seisoi jylhänä ja mahtavana vaaran rinteellä, ulottaen aina alhaalla virtaavaan jokeen asti. Ilma oli viileä ja raitis, siinä henki metsän huumaavaa tuoksua. Vieno tuulonen huojotteli puiden latvoja iltatervehdykseksi metsälle.

Joen yli johtavalla sillalla oli elämää, sillä seudun nuorisoa oli kokoontunut sinne karkeloimaan. Työstä päässeet, päivävuorolla olevat, reippaat tukkipojat siellä kylän tyttöjä pyörittelivät. Olipa sillankorvassa oleva "vonkamieskin" tanssiin yhtynyt. Vartavasten tuolla tuolilla istui soittaja, joka hikipäässä veteli hanuristaan kiverää polkkaa, jonka mukaan nuoriso hyppi ihanassa sekasorrossa, kuten kaukaa katsojasta varmaan näytti.

Ylinnä keikkui Helli-neiti, jonka vaalean puseron saattoi vaaran päältä sijaitsevaan Vaaralan taloon asti huomata. Helli-neiti oli kaupunkilaiskaunotar, saapunut tänne maalle kesäänsä viettämään ja asui hän Vaaralan talossa. Missä vaan tanssit olivat, sinne hänen piti päästä ja kaikkialla hän ensimmäisenä riekui.

Niinpä nytkin. Monen rivakan tukkipojankanssa hän oli pyörinyt, eivätkä vieläkään hänen keveät jalkansa näyttäneet väsyneen, koskapa yhäkin kiivainta tahtia tanssi.

Polkka oli juuri päässyt parhaimmilleen, kun joelta, sillan yläpuolelta alkoi kuulua tukkipoikain tavallinen huuto: - Hissan hassan halijalijassan! Hei, hei! - Varmaankin on ruuhkautunut tuonne mutkan yläpuolella, arvelivat päivävuorolaiset ja jatkoivattanssiaan.

"Vonkamies" sitävastoin heitti tanssin heti kesken ja keksin olalleen siepaten läksi juoksemaan jokivartta ylös. Päästyään mutkaan hän näki suuren, suunnattoman korkean ruuhkan, jonka päällä hyppi miehiä. Mikä veti keksillä puuta, mikä väänsi kangella suurimpia "töttöjä", mikä taas hakkasi kirveellä poikki pahimpia ruuhkan sydänpuita. Ei ollut sillankorvan "vonkijainen" vielä kerennyt ruuhkan päälle, kun kuului valtainen rymähdys. Ruuhka oli lauennut. Tukit työnsivät toisiaan ja hillittömässä sekamelskassa ne alkoivat pulikoida virran mukana alaspäin.

Ruuhkan laukaisija oli kumminkin jäänyt tukkien päälle, virran vietäväksi. Hän oli, katkaistuaan ruuhkan sydänpuun, koettanut juosta tukkeja myöten maalle, mutta muutamalle niljakkaalle puulle astuttuaan oli saapaspohja livennyt ja mies kaatunut. Näyttipä aluksi kuin hän olisi solahtanut ruuhkan jäännösten alle, mutta hetken kuluttua nousi hän jälleen ylös. Lyöden kirveensä allaan olevaan puuhun, koetti hän sestoa sillä maalle, mutta turhaan. Virta oli voimakas ja vastustamattomasti vei miehen mukanaan.

Kun tanssijat huomasivat miehen ruuhkan jätteillä, pysähdyttivät he tanssinsa. Soittokin taukosi. Kaikki jäivät kauhistuneina katsomaan tulevaa murhenäytelmää, sillä he tiesivät, että vähän matkaa jok`ainoa kesä oli vienyt jonkun tukkipojan kylmään syliinsä . . . Nyt menisi tämän kesän edestä . . .

Mutta tuo uskalikko näkyi ruvenneen valitsemaan pientä, mutta kupleaa puuta, jonka päällä hän nähtävästi aikoi laskea elävänä kosken. Iloisesti heilautti hän lakkiaan rannalle jääneille ja huudahti:

- Nyt sitä mennään ensikerran tukin päällä Murtokoskesta alas!

- Kuka on tuo reipas poika? kysyi Helli-neiti lähimäiseltä tytöltä.

- Se on Karhun Kalle. Tokkohan pääsee elävänä alas Murtokoskesta, vaikka noin uhmailee. Ei tuosta ennen ole päässyt, mutta onhan Kalle hyvä "hirsimies", selitteli tyttö.

Samanlaisia ennustuksia lausuttiin sillalla useita. Sill`aikaa kun tytöt toimettomina sillalla seisoivat, olivat tukkilaiset juosseet jokivartta alas Murtokosken sivulle katsomaan miten Kalle leikistä selviää.

Karhun Kalle laski huolettomana kuten ennenkin. Mutta tullessaan sillan likelle hän näkyi muuttavan suunnitelmiaan. Hän löi keksinsä puuhunpystyyn ja juoksi tukin etunokalle. Tultuaan sillan kohdalle kyyrityi hän, mutta heti salamannopeudella ponnahti ilmaan, tarttuen käsillään sillan reunaan. Tukki painui hypyn vaikutuksesta veden alle, mutta kuin vietereillä se kohosi jälleen ja jatkoi kulkuaan.

Alussa näytti kuin hypänneen näpit eivät pysyisi kiinne, vaan pudottaisivat miehen takaisin jokeen. Mutta äärimmilleen ponnistaen kohotti hän ruumiinsa sillalle ja hyppäsi kaiteen yli tyttöjen keskeen.

Helli-neiti oli koko ajan uteliaan tarkkaavaisesti katsellut laskijan toimia ja nyt, kun tämä seisoi hänen edessään, tarkasteli hän ihastuneena rohkeaa tukkipoikaa. Hän huomasi tällä olevan miellyttävät kasvot, joita reunistivat lakin alta esiin pistävät mustat kiharat. Ryhdikäs ja sorea vartalo hänellä oli ja kookkaan kaarevassa rinnassa asui pelvoton ja rohkea mieli, joka äskettäin oli antanut esimerkin itsestään.

Millainenhan tanssija tuo lienee? ajatteli Helli-neiti. - Ainakin hän näyttää hyvältä.

Pian oli Karhun Kallen ympärille kokoontunut suuri miesjoukko. Tytöt katselivat taaempaa ihaillen Kallea. Miesjoukossa syntyi ihmettelyn sorina, kun Kalle oli kertonut hypänneensä siltaan kiinni , jonka tytöt todistivat. Mittailtiin siinä sillan ja vedenpinnan väliä, joka oli ainakin kolme metriä, ja ihmeteltiin siinä hypyn korkeutta ja miehen rohkeutta.

Paikalle saapui tällöin "ukkoherra" "kympin" seurassa, joille tapahtuma kerrottiin. Hekin ihmettelivät ja kummeksivat hyppyjä, ja "ukkoherra" lopuksi lausui:

- Tämän rohkean teon kunniaksi saavat tämän "sakin" miehet tanssia tässä niin kauan, kun puita alkaa tulla.

- Soittaja, soita kiverin polkkasi! Tahdonpa hiukan norjentaa jalkojani! Tämä peli on minun tanssini, ehkä viimeinenkin, huudahti Karhun Kalle ja kaappasi lähimmän tytön, joka sattui olemaan Helli-neiti, mukaansa, lähtien kiitämään kiivasta vauhtia pitkin siltaa.

- Hän on päällepäätteeksi ihmeteltävän hyvä tanssija, tunnusti Helli-neiti heti tanssin alettua.

Kelpasi katsella kahden hyvän tanssijan menoa. Kalle vei Helli-neitiä niin vinhasti ympäri siltaa, että muut eivät rohjenneet tanssiin yhtyä, ennenkuin Kalle hiljensi vauhtia ja kehoitti toisiakin pyörimään.

Nyt vasta ehti Helli-neiti jotakin virkkamaan.

- Varmaan Teitä pelotti hiukan kun kuolema oli aivan silmäinne edessä? kysäisi hän katsoen tanssittajaansa silmiin.

- Eikö mitä! Täytyyhän ihmisen joskus kuolla kumminkin ennemmin tahi myöhemmin, eikä pelko sitäpaitsi  auta, vastasi tämä huolettomasti katsoen vastaan suurilla sinisen kirkkailla silmillään niin lempeästi, että Helli-neiti oli pakoitettu painamaan katseensa alas.

- Viimein virkkoi hän:

- Te olette varmaan tainnut olla kauan aikaa tukkijoella, koska noin hyvästi puun päällä pysytte?

Kallea hiukan nauratti, sillä niin lapsellinen tuo kysymys oli hänen mielestään. Hän vastasi:

- Pikku ikäni minä olen tukkijoella ollut.

Hetken perästä kysyi hän vuorostaan:

- Te olette tainnut paljon tanssia, koskapa näin hyvästi osaatte?

Nyt oli Helli-neidin vuoro kysymyksen lapsellisuudelle nauraa ja hän vastasi iloisesti:

- Ainahan tanssimaan oppii, mutta harvassapa on Teidän veroisia tanssijoita. Missäs te olette oppinut?

- Maailma opettaa, vastasi Kalle ja aikoi jatkaa, mutta samassa soitto taukosi.

Hän vei  parinsa muiden tyttöjen luo, mennen itse tukkipoikien joukkoon. Soittaja jätti pelinsä tuolille ja tuli tupakoimaan Kallen luo.

- Sinähän tanssit tuon neidin kanssa kuin enkeli? Taitaa olla sekin hyvä tanssija? kysyi Kallelta.

- Joltisenkin hyvä, vastasi tämä yks`kantaan, tarkastellen kohtaa, johon oli kiinnitarttunut.

- Mihin kohtaan sinä hyppäsit? kysäisi tämän nähtyään soittaja, muuttaen puheenaihetta.

Kalle sylkäisi sillanreunalle ja sanoi:

- Tuohon juuri, johon sylkäisin, tarttuivat sormeni kiinni. - Mutta menehän soittamaan viimeinen valssi, ehkäpä sieltä kohta puitakin alkaa solua!

Soittaja teki käskyn jälkeen ja taaskin aloitti Kalle helli-neidin kanssa pelin. Kauan aikaa alkupelissä he olivat ääneti, sillä valssin sävelet olivat niin mukaansa tempaavia ja tehnoavia, samalla niin kaihoisia, mutta toisinaan niin tulisia, että he nauttivat niistä. Toistensa silmiin katsoen he vaistomaisesti suorittivat tanssin liikkeet. Viimein virkkoi Kalle kaihoisasti:

- Tämä valssi on ehkä viimeinen valssi, jonka kanssanne tulen tanssimaan.

- Miksi nyt noin surullisia ennustuksia? kysyi Helli-neiti, irrottamatta katsettaan Kallen katseesta.

- Tunnen omituista levottomuutta joka ei varmaankaan merkitse hyvää. Mutta mitäs tulevat asiat meitä liikuttavat. Kun nyt saamme tanssia, niin tanssikaamme reippaasti ja unhoittakaamme hetken aavistukset! huudahti hän.

Kohta kuului mutkasta huuto, että puita tulee joentäydeltä ja ne ovat jo ruuhkaantuneet entiseen tapaan. Heti seisautettiin tanssi ja Kelle otti Helli-neidiltä hyvästit, rientäen taakseen kaihoisasti katsellen keksi olalla ruuhkalle. Se oli jo jotakuinkin suureksi kerinnyt kasvaa, mutta sitä säikkymättä meni Kalle kirves kädessä, keksi olalla sen nokalle ja rupesi hakkaamaan puita poikki. Toiset miehet kangitsivat puita virtaan, mutta ei siitä näkynyt apua lähtevän. Kalle oli löytänyt ruuhkan sydänpuun, jonka varassa koko "liike" oli ja ruvennut hakkaamaan tätä poikki. Ruuhka alkoikin arveluttavasti natista ja kitistä, mutta Kalle jatkoi hakkuutaan. Yht`äkkiä puu katkesi ja ruuhka laukesi. Kalle lähti jouksemaan maalle, mutta eräs tötön pää heitti hänet jokeen. Sinne jätti hän kirveen, mutta keksin avulla itse viimein pääsi kömpimään tukin päälle.

Mutkaan päästyään näki hän sillalla Helli-neidin ja pari muuta tyttöä, jotka olivat jääneet katselemaan ruuhkan alastuloa. Kalle aikoi tehdä entisen temppunsa, vaikkakin vaatteet olivat hiukan märät ja painavammat kuin ennnen. Tytöt, varsinkin Helli-neiti, olivat kovin levottomia.

- Älkää peljätkö! Hyvin tässä käy, huusi hän lohduttavasti tytöille.

Päästyään sillan kohdalle kyyristyi hän ja heti hyppäsi ilmaan, tarttuen siltaan kiinni. Tyttöjen huulilta pääsi ilon huudahdus.

Mutta samassa heltisivät Kallen kädet ja hän putosi jokeen mutisten mennessään. Se sylki livetti, sylki livetti.

Tytöt huudahtivat nyt kauhistuneina ja Helli-neiti meni kaidetta vasten nojaamaan, ojentaen kätensä virran viemää miestä kohti.

- Älkää surko minua! Se oli kuin olikin viimeinen valssini, huudahti Kalle kuohujen seasta kadoten näkyvistä.

Helli-neiti nojasi kauvan kaidetta vasten kaihoisasti katsellen ryöppyihin.