Ed. Kekkonen: Herra puhemies! Suuri valiokunta on saattanut pääasiassa yhtyä tätä kysymystä käsitellessään siihen mietintöön, jonka valtiovarainvaliokunta asiasta on valmistanut. Kuitenkin suuri valiokunta on tehnyt eräitä pieniä muutoksia ja lienee paikallaan niistä tässä tehdä selkoa.

Lakiehdotuksen 4 §:n 4 momentin mukaan on säädetty, että milloin luovutetulla tai vuokratulla alueella toimineen kunnan velkoja, jonka saaminen perustuu työ- tai virkasopimukseen tai kunnan vastuuvelvollisuuteen toisen antamasta huoltoavusta taikka joka 12 päivänä maaliskuuta 1940 nautti kunnalta eläkettä, ei tulisi kunnan jäljellejääneestä omaisuudesta y.m. korvauksesta saamaan täyttä maksua saamisestaan, suorittaa valtio mainitun saamisen tai siitä puuttuvan määrän sillä tavalla, kuin siitä erikseen on säädetty. Tähän muutosesitykseen hallitus katsoi olevan syytä erikoisesti senvuoksi, että lain aikaisempi sanonta, jossa säädetään, että milloin kyseessäolevanlainen velkojan saaminen perustuu lakiin tai asetukseen, silloin on tällainen valtion vastuuvelvollisuus esillä, olisi liian laaja, ja kieltämättä voidaankin voimassaolevassa laissa olevaa sanontaa vastaan huomauttaa, että jokainen oikeutettu saaminen perustuu lakiin taikka asetukseen. Jos entinen sanonta olikin liian laaja, niin se sanonta, joka sisältyy hallituksen esitykseen, taas näyttää olevan liian ahdas. Valtion vastuuvelvollisuuden ulkopuolelle jäisivät tällöin m.m. lainvoimaisella päätöksellä takaisinmaksettavaksi määrätyt kunnallisverot, tapaturmavakuutusmaksut j.n.e. Suuri valiokunta on muuttanut sanonnan kuulumaan siten, että tällaisen saamisen tulee perustua työ- tai virkasopimukseen tahi johtua suoranaisesti lain tai asetuksen säännöksistä. Kieltämättä tätäkin sanontaa vastaan voidaan esittää se huomautus, että se ei ole ehkä riittävän täsmällinen, mutta yksilöidympi sanonta olisi saattanut muodostua tälläkin kertaa liian ahtaaksi ja joka tapauksessa näyttää kuitenkin olevan selvää, että tämä sanonta, jonka suuri valiokunta on tähän lainkohtaan esittänyt hyväksyttäväksi, sisältää ehdottomasti parannuksen.

20 §:n 1 momenttiin on suuri valiokunta tehnyt sen muutoksen, että valtiokonttorin sen jälkeen, kun korvausmäärä on lopullisesti vahvistettu, tulee suorittaa korvaukseen oikeutetulle vähintään 10,000 markan määrään asti korvaus rahana, mutta muulta osalta obligatioilla. Tämä sana "vähintään" on suuren valiokunnan lisäämä hallituksen esitykseen. Tämän muutoksen tarkoituksena on taata se, että korvaukseen oikeutettu saa aina vähintään 10,000 markkaa rahassa, jos hänen korvauksensa nimittäin nousee riittävän suureksi. Kun valtiokonttorin käyttämien obligatioiden pienin arvo on 500 markkaa, joudutaan näet velkojille suorittamaan sellaisista velkamääristä, jotka eivät ole jaollisia 500:lla, osa rahassa, ja näihin tasoitussuorituksiin ei suuren valiokunnan ottaman kannan mukaan voida käyttää korvaukseen oikeutetulle kuuluvaa rahassa maksettavaa vähintä määrää 10,000 markkaa. Sen vuoksi suuri valiokunta on lisännyt tähän lain kohtaan sanan "vähintään".

Saman pykälän 2 momenttiin on valiokunta tehnyt erään selvennyksen.

Suurinta päänvaivaa suurelle valiokunnalle ja sen jaostolle on tuottanut lakiehdotuksen 29 §. Korvauslain vastaavassa pykälässä sen alkuperäisessä muodossa esiintyi ns. kohdistuskäsite. Se merkitsi sitä, että jos korvaukseen oikeutetulla oli sekä menetettyä että jäljellejäänyttä omaisuutta ja hän ei saanut korvausta täysimääräisenä, oli velkoja vastaavasti vähennettävä siinä suhteessa kuin ne kohdistuivat kummankinlaiseen omaisuuteen. Tätä konstruktiota vastaan voitiin tehdä se huomautus, että velka ei kohdistu omaisuuteen, vaan se kohdistuu henkilöön, ja edelleen tätä järjestelyä vastaan voitiin huomauttaa, että sen toteuttaminen saattoi käytännössä tuottaa huomattavia vaikeuksia, sillä varsin monimutkaisiksi kehittyneiden velkasuhteiden vallitessa on varsin vaikeata määritellä sitä, mihin omaisuuteen velka ja minkinlainen velka kohdistuu. Se linja, jonka hallitus on ottanut, on kieltämättä johdonmukainen ja selvä ja se on myöskin juriidisesti korrekti. Mutta toiselta puolen se saattaa johtaa asiallisesti epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen ja se saattaa myöskin suosia velkojaa korvaukseen oikeutetun kustannuksella. Käsitän, ettei suuri valiokunta eikä sen jaosto ollut vakuuttunut siitä, olisiko voimassaolevan lain linjalta lähdettävä esitetylle linjalle ja jaostossa kuullut asiantuntijatkin olivat tästä kysymyksestä kovin erimielisiä, mutta loppujen lopuksi jaosto ja suuri valiokunta hyväksyivät hallituksen esittämän linjan ja tähän saattoi eräänä syynä myös olla se, että ne käsittivät, että tämän pykälän käsittely on erinomaisen kiireellinen, jotta voitaisiin ryhtyä suorittamaan siirtoväelle korvauksia mahdollisimman pian, kun monet arvioimislautakunnat, niinkuin valiokunnalle on ilmoitettu ja muutenkin on tiedossa, ovat saaneet tehtävänsä päätökseen. Jaostolla ei tällaisissa olosuhteissa voinut olla riittävästi aikaa tutkia, miten voimassaolevaa lakia olisi muutettava, jos olisi jääty sen omaksumalle kannalle, sillä se tuntui selvältä, että täysin nykyisellään ei lakia voitaisi oikeudenmukaisena toteuttaa esim. työpaikkojen osalta.

29 §:ssä on sellaisena kuin suuri valiokunta on sen esittänyt hyväksyttäväksi säädetty, että milloin korvausta ei suoriteta täysimääräisenä, on korvaukseen oikeutetun velkoja vähennettävä määrätyissä tapauksissa. Mutta tämän pykälän 2 momentissa esitetään poikkeuksia, joiden alaisissa tapauksissa ei saamista ole vähennettävä. Suuri valiokunta on lisännyt niiden saamisten joukkoon, joita ei esitetty 1 momentissa mainittu vähentämisvelvollisuus koske, myöskin sellaiset eläkkeeseen perustuvat saamiset, joista puhutaan 4 §:n 4 ja 5 momenteissa. Tämäntapaiset eläkkeeseen perustuvat saamiset on siis suoritettava täysimääräisinä, mutta tämä muutos on myöskin osaltaan aiheuttanut muutoksen 4 §:n 5 momenttiin, jonka mukaisesti nyt säädetään, että mikäli työnantaja ei suorita eläkettä täysimääräisenä, silloin valtion vastuuvelvollisuus astuu tilalle.

Tässä on mainittu ne muutokset, jotka suuri valiokunta valtiovarainvaliokunnan ehdotukseen on tehnyt. Tämän lisäksi lienee syytä mainita, että suuren valiokunnan jaostossa hyväksyttiin muutos korvauslain 29 §:ään, jonka mukaan valtion obligatiot tulisivat olemaan lyhytaikaisia ja pitkäaikaisia ja että myöskin pitkäaikaisten obligatioiden korko maaliskuun 12 päivän jälkeen 1940 olisi 4 %, niinkuin lyhytaikaisten obligatioiden. Tämä jaoston ehdotus ei kuitenkaan suuressa valiokunnassa tullut hyväksytyksi, vaan arvalla ratkaistun äänestyksen jälkeen valiokunta hyväksyi valtiovarainvaliokunnan tässä asiassa ottaman kannan. Kun saatan arvata, että nimenomaisesti tämän kysymyksen johdosta eduskunnassa tullaan käyttämään puheenvuoroja, en puutu tähän kysymykseen, koska, niinkuin mainitsin, se ei suuressa valiokunnassa tullut hyväksytyksi.