Yksimielisyys ja ulkopolitiikka

PEKKA PEITSI

Ote P.P:n kirjasta "Kansa taistelee elämästään", Otava 1943

Taistelussa olemassaolomme ja vapautemme puolesta olemme nyttemmin joutuneet ajankohtaan, jolloin päävastuu valtakuntamme tulevaisuudesta näyttää olevan siirtymässä niiden valtioelinten kannettavaksi, joiden tehtävänä on maan ulkopolitiikan johtaminen. Armeijamme on tuloksellisella taistelullaan luonut diplomaattiselle toiminnalle pohjan turvallisen tulevaisuuden vakiinnuttamiseksi maallemme. Sotaa ei käydä vihollisuuksien takia, ei hävittämisen eikä tappamisen vuoksi. Sota on, tunnetun määritelmän mukaan, valtiopolitiikan jatkamista muilla keinoin, mutta sotaa on jatkettava vain niin pitkälle ja siinä laajuudessa kuin valtiopolitiikan itselleen asettamat päämäärät vaativat. Maamme sodankäynti on ehtinyt siihen vaiheeseen, että ulkopolitiikkamme tehtävät ovat kohonneet etualalle. Jotta ulkopolitiikkamme kykenisi tehtävänsä menestyksellä täyttämään, on kansan annettava sille samanlainen tuki kuin se on antanut armeijallemmekin. Juuri tämä tekee tarpeelliseksi sen seikan tarkastelun, millä tavoin kansan henkinen vastustuskyky voidaan tehokkaimmin suunnata maan ulkopolitiikan tukemiseen.

  Valtion ja yksilön väliselle suhteelle on luonteenomaista se, että valtio turvaa yksilölle tietyn oikeuspiirin. Sen sisällä yksilö on oikeutettu valvomaan ja edistämään etujaan, mutta sen ulkopuolella hänen oikeuttaan ja vapauttaan vastassa ovat toisten yksilöiden oikeudet ja vapaudet. Kun valtio on turvannut myös ne, joutuu oman oikeuspiirinsä ulkopuolelle tunkeutunut yksilö valtion pakkotoimenpiteiden alaiseksi mikä tietää rangaistusta ja horjutetun oikeustilan ennalleen palauttamista.

  Valtion yläpuolella ei ole vastaavanlaista oikeuksien reglee-rajaa. Valtion toisiin valtioihin kohdistamien toimenpiteiden rajan määräävät viime kädessä valtioiden väliset voimasuhteet. Tiettyinä ajanjaksoina tunnustetaan valtioiden välisissä suhteissa kansainvälisen oikeuden säännökset enemmän tai vähemmän rikkomattomiksi ohjeiksi. Kun valtioiden yläpuolella ei kuitenkaan ole voimatekijää, joka voisi pakkotoimenpiteillä palauttaa loukatun oikeustilan ennalleen, ei niinäkään aikoina, jolloin periaatteessa tunnustetaan kansainvälisen oikeuden velvoittava merkitys, sen takana ole kuin sitä omankin etunsa vuoksi kannattavien valtioiden yhteinen voima. Ei ole vaikeaa huomata, että tämä kansainvälisen oikeuden ehdonvaltaisuus on pienten valtioiden kannalta erittäin epäedullista.

  Kun olosuhteet ovat tällaiset, on jokaisen valtion ulkopolitiikan tehtävänä ikäänkuin vartioida toisia valtioita sekä varjella ja edistää oman valtion etuja. Olipa kansainvälisen oikeuden omaksumien säännösten tosiasiallinen valta suurempi taikka pienempi, joka tapauksessa on lähdettävä siitä, että jokainen valtio noudattaa politiikkaa, jonka päämääränä on valtion oma etu ja joka kunnioittaa kansainvälisen oikeuden säännöksiä vain niin pitkälle kuin katsoo sen oman etunsa kannalta hyödylliseksi. Tämä sopii periaatteessa pieneenkin valtioon, vaikka voidaankin helposti todeta, että kun pienellä valtiolla ei yleensä ole varaa asettua kansainvälisen oikeuden yläpuolelle, niin sen etu kieltää näin menettelemästä. Nimenomaan rauhattomuustendenssien ollessa vallitsevina kansainvälisessä elämässä edelläsanottu pitää paikkansa. Silloin kuin kysymykseen saatetaan valtion olemassaolo ja tulevaisuus, eivät tehdyt sopimukset enempää kuin solmitut liitotkaan merkitse mitään, jos niiden voimassapitäminen ei ole sopusoinnussa valtakunnan edun ja menestyksen kanssa. Tämä on hyvin vähän romanttista eikä ollenkaan ritarillista oppia, mutta kuinka moni onkaan erehtynyt, kun ei ole ymmärtänyt sitä, että valtion moraali on toista kuin yksilön moraali. Niin ehdottomasti kuin pidämmekin kiinni siitä, että miehen tulee vastata huutoonsa, niin meitä on perin vaikea saada vakuuttuneiksi siitä, että valtakunnan etu vaatii maan saattamista nykyaikaisen sodan aiheuttaman totaalisen tuhon alaiseksi sen vuoksi, että ritarillisesti tahdotaan pitää kiinni aikoinaan toisissa olosuhteissa annetuista lupauksista.

  Ulkopolitiikan tulee lähteä siitä, että sillä on selvillä  kansainvälisen politiikan johtavat tekijät: valtioiden oma etu ja valtioiden väliset voimasuhteet. Ulkopolitiikan ohjeena tällaisissa olosuhteissa on se, että sen tulee itsekkäästi valvoa ja ajaa maan etuja. Myötätunnon etsiminen, sopimusten solmiminen, liittojen laatiminen, niiden pitäminen tai purkaminen, kukin niistä on eräs kulloinkin vallitsevista olosuhteista riippuva muoto valtakunnan etua ainoana silmämääränään pitävän ulkopolitiikan harjoittamiseksi.

  Valtion itsenäisyys ilmenee siinä, että valtio on sisäisesti ja ulkonaisesti muista valtioista riippumaton, s.o. että valtio itse määrää lainsäädännöstään, oikeudenhoidostaan ja hallinnostaan. Erityisesti ulkopoliittinen toimintavapaus on luonteenomainen itsenäisyyden tunnusmerkki.

  Demokraattisessa, parlamentaarisesti hallitussa maassa määrää ulkopolitiikan suunnasta viime kädessä kansanedustuslaitos. Vaikka, niinkuin Suomen hallitusmuodossa on säädetty, valtion päämies määrää maan suhteista ulkovaltoihin, ei hänellä kuitenkaan ole tosiasiallista valtaa toimia parlamentin ja kansan vakiintunutta, kestävää tahtoa vastaan.

  On kuitenkin huomattava, että parlamenttien mielenkiinto yleensä kohdistuu ensi sijassa sisäpoliittisiin kysymyksiin. Vielä suuremmassa määrin näin on yksityisten kansanedustajien laita. Poliittiset vastakohtaisuudet, yhteiskunnalliset erimielisyydet sekä taloudelliset eturistiriidat ovat jokapäiväisen parlamentaarisen elämän kohteina enemmänkin kuin ulkopolitiikka, joka ainoastaan levottomina aikoina kohoaa ensiarvoiselle tilalle parlamentaarisessa elämässä.

  Normaalisena aikana parlamentti käsittelee ulkopoliittisia kysymyksiä tärkeämpinä pidettyjen sisäpoliittisten asioiden ohella ikäänkuin jonkinlaisena niihin liittyvänä täydennyksenä. Tästä seuraa, että sisäpoliittiset ja ulkopoliittiset kysymykset sekoittuvat toisiinsa. Tällöin on suorastaan sääntönä, että maan ulkopolitiikkaa käsitellään parlamenteissa sisäpoliittisten näkökohtien mukaan. Siinä tulevat silloin ensi sijassa esille ne maailmankatsomukselliset seikat, jotka ovat eräältä osalta vedenjakajina sisäpolitiikassa. Mutta kun maan ulkopolitiikan tehtävänä tulee olla kaikin keinoin varjella ja edistää maan etuja, silloin ei ole syytä eikä varaa antaa aatteellisten sympatioiden ja antipatioiden vaikuttaa ulkopolitiikan yleisiin suuntaviivoihin. Tätä ohjetta on erityisesti pienen valtion noudatettava, sillä tällaisen valtion antama kannatus demokratian tai diktatuurin, liberalismin tai kommunismin jne. aatteille ja sen mukaan suoritettu epäitsenäinen ja epäitsekäs ulkopoliittinen orientaatio ei totisesti merkitse mitään maailman historiassa, jolle antavat leimansa suurten kansojen taistelut vallasta. Mutta niin tärkeää kuin edellä esitettyä ohjetta onkin noudattaa, voidaan sanoa sen olevan myöskin erittäin vaikeaa. Siinä suhteessa ovat virheitä tehneet niin pienet kuin suuretkin valtiot. Poikkeuksen muodostavat autoritaariset valtiot, joissa valtion johto saattaa ainakin rajoitetun ajan toimia suhteellisen vapaasti kansan ja kansanedustuslaitoksen mielialoista piittaamatta, noudattaen kulloinkin sitä politiikkaa, jota pitää valtiolle edullisimpana.

  Jos voidaan todeta, että johdonmukainen ulkopolitiikka on tärkeää rauhan aikana, on ymmärrettävissä, kuinka välttämätön se on sodassa olevalle maalle. Kun on kyseessä kansanvaltainen maa, ei riitä, että valtionjohto tietoisesti ylläpitää johdonmukaista ulkopolitiikkaa, vaan maan noudattaman ulkopolitiikan puolelle on saatava koko kansan mielipide. Kansan henkiselle vastustuskyvylle saattaa muodostua kohtalokkaaksi erimielisyys seurattavan ulkopolitiikan suunnasta. Tällainen erimielisyys voi johtua joko siitä, että ulkopoliittinen suuntautuminen on määrätty maailmankatsomuksellisten sympatioiden mukaan, jolloin sitä myös vastustetaan samalla perusteella, taikka siitä, että sisäpoliittiset etulaskelmat ovat sanelleet ulkopolitiikan suunnan. Mutta erimielisyyttä on saattanut syntyä sellaisessakin maassa, jossa ulkopoliittiset kannanotot ovat tapahtuneet yksinomaan valtion etua itsekkäästi silmälläpitäen. Erimielisyyden aiheena on silloin ollut se, että eri ryhmät tai henkilöt ovat päätyneet vastakkaisiin lopputuloksiin eri valtaryhmitysten voiman ja mahdollisuuksien ja siitä johtuen tulevan valtapoliittisen kehityksen arvioimisessa. Nimenomaan pienelle valtiolle, joka on ilman illusioneja selvillä, että se ei voi omalla kannanotollaan kallistaa vaakaa puolelle enempää kuin toisellekaan, on elämäntärkeää, että se osaa hyvissä ajoissa oikein käsittää niiden reaalisten tekijäin voiman, joista tulevainen kehitys sotilaallisella ja poliittisella alalla riippuu. Kun ratkaisu tehdään tällaisten laskelmien mukaan, on se sillä egoistisella pohjalla, jonka nykyaika on osoittanut ainoaksi luotettavaksi perustaksi olemassaoloaan puolustavalle pienelle valtiolle. Nehän, kuten sanottu, eivät yleensä voi kannanotoillaan vaikuttaa  maailmanhistorian suurten ratkaisujen kulkuun, sen vuoksi niiden  tulee tyytyä pitämään silmällä yksinomaan kansallisen olemassaolonsa ja vapautensa säilyttämistä. Kun niistä on kysymys, silloin valtionjohdon on kyettävä eliminoimaan kaikki henkilökohtaiset sympatiansa ja antipatiansa, kaikki tunneperäiset vaikuttimet jne. Ainoaksi ohjenuoraksi jää se, että on onnistuttava löytämään tie, joka ei vain hetkellisesti vaan myös pitempää kehitystä silmälläpitäen kykenee turvaamaan valtakunnan vapauden. Jos tämä tie on aseistettu puolueettomuus, on jo sen omaksumisen hetkellä oltava selvillä, että valtakunnalla on puolueettomuuden varjelemiseksi tarpeelliset aineelliset ja henkiset voimakeinot käytettävissä. Sillä puolueettomuus, se on havaittu, voi seisoa valtaryhmitysten etuja vastaan ainoastaan tunnetun ja tunnustetun potentiaalisen voimansa avulla. Jos tämä tie taas on liittyminen leikkiin, asettuminen toisen taistelevan valtaryhmän puolelle, on valintaa tehtäessä oltava selvillä, että on liitytty voittavalle puolelle. Poikkeuksen tästä muodostaa tietenkin sellainen tapaus, että kansan edessä on välitön fyysillinen tuho, jonka välttäminen ei myönnä mahdollisuutta sellaisten näkökohtien huomioonottamiseen, jotka kansan tosiasiallisen säilymisen kannalta katsoen ovat cura posterior.

  Tämä on kaikista illusioneista vapaata realistista oppia. Tämä on epäritarillista, kovaa, tunteilematonta oppia, jota henkilökohtainen kunniantunto ehkä kavahtaa ja jolle se helposti antaa kyynillisyyden nimen. Mutta niillä miehillä, jotka pitävät käsissään maansa kohtaloa ja kansansa tulevaisuutta, ei ole varaa kunniallisuuteensa kompastuvaan hempeilyyn. Heillä ei ole oikeutta johdattaa kansaansa perikatoon, jotta heidän henkilökohtainen kunniallisuutensa säilyisi. Sillä mitä on yksilön nimi, maine, kunnia, omatunto, itsekunnioitus kansan olemassaolon ja menestyksen rinnalla?

  Mutta tällä perusteella tapahtunut ratkaisu voi koitua maan onneksi ainoastaan sillä edellytyksellä, että kansa seuraa tätä politiikkaa yksimielisenä. Se voi tapahtua joko niin, että kansa todella on mukana hyväksymässä omaksutun ulkopoliittisen suuntauksen taikka niin, että kansa käsittäen maan arkaluontoisen aseman noudattaa niin lujaa itsekuria, että ei päästä eriävää käsitystään julkisuuteen. Ja jollei kansan parissa vallitse tällaista joko todellista tai virallista yksimielisyyttä, silloin kansan on vaikea välttyä joutumasta eri suuntiin tempoilevien voimien leikkikaluksi, jonka osa saattaa loppujen lopuksi olla tarkoitukseton tuhoutuminen.